– Pienet harmaat aivosoluni kihelmöivät innosta, mon ami, Hercule Poirot sanoi.
Hiljainen kapteeni Hastings keskittyi ajamiseen. Hän ei ollut varsinaisesti juttutuulella. Valtatie 4:ltä kääntynyt kärrypolku luikerteli kohti suunnattoman Päijänteen rikkonaista rannikkoa. Lumimyrsky oli monin paikoin peittänyt kaikki tiemerkinnät ja opastekyltit. Hastings olisi mieluummin ollut vaikka valloittamassa Intiaa takaisin imperiumille.
– Hastings, käydään läpi tosiasiat, Poirot jatkoi välittämättä ystävänsä tykyttävistä otsasuonista. – Sysmän yhtenäiskoulun rehtori on siis murhattu.
Kapteeni säpsähti. Auto pysähtyi tien varteen ABS-jarrut ryskyen.
– Eihän ole! Hastings huusi ällistyneenä. – Hänestä on keskusteltu internetissä. Muuten hän voi ihan hyvin ja on antanut haastatteluita lehdistölle.
Belgialainen mestarietsivä näytti kuin puulla päähän lyödyltä.
– Mutta tässähän sanotaan aivan selvästi, että rehtori on lynkattu, Poirot puuskahti läpsäisten automaattikäännettyä tulostetta valkoisen nahkahansikkaan verhoamalla kädellään.
Hastings painoi otsansa rattia vasten ja mutisi puoliääneen kirouksia nettifoorumeista, Benelux-maiden yleisestä kelvottomuudesta ja pohjoismaisista luonnonilmiöistä.
– Poirot, Suomessa on vain tapana sanoa sosiaalisessa mediassa annettua palautetta laittomiksi hirttäjäisiksi, Hastings lopulta selitti. – Palautteen saajaa tai sen aiheena olevaa henkilöä ei tietenkään oikeasti tapeta. Hänelle vain ollaan kiukkuisia.
Poirot sipaisi muhkeita viiksiään ja kysyi:
– Joka tapauksessa tässä on melkein tapettu…
– Ei se ole saanut edes litsaria!
– … täysin viaton ihminen, jolla oli epäonni ainoastaan… Hastings, miksi tämä rehtori nyt siis vertauskuvallisesti ”lynkattiin”, kuten väität?
Kapteeni Hastings huokaisi.
– No, siis hän kertoi mielipiteenään, että murrosikäiset nuoret kertovat homoseksuaalisesta suuntautumisestaan provosoidakseen…
– Ah, les flamboyants!
– … ja että 12-vuotiaiden tyttöjen sanominen huoraksi ei yllätä, koska he näyttävät huorilta.
– Par Toutatis! Mutta nuohan nyt saattavat olla vain haastattelutilanteen yllättämän kokemattoman maalaisvirkamiehen onnettomia sanavalintoja…
– Koulussa, jossa on todettu poikkeuksellisen paljon kiusaamista.
– Parbleu! Mut…
– Poirot, siksihän ne halusivat haastatella sitä valtakunnallisessa televisio-ohjelmassa! Että miksi juuri siinä koulussa kiusataan niin paljon.
Auto hyrisi bussipysäkillä tyhjäkäynnillä. Lumisade yltyi, aurinko oli jo painunut mailleen. Poirot hieroi maineikasta otsaansa, jonka alla kuuluisat harmaat aivosolut ahkeroivat.
– Hastings.
– Nii-in? kuului etupenkiltä.
– Ymmärsinkö nyt oikein? Rehtorin mielestä kiusaaminen on siltä osin kiusatun oma vika, että kiusaaja on joutunut kiusaamansa henkilön aiheuttaman provokaation uhriksi.
– Kyllä, Hastings vastasi.
– Ja provokaatioksi riittää saman rehtorin mukaan, että tunnustautuu homoseksuaaliksi tai että ei pukeudu peittävästi, n’est-ce pas?
– Juurihan minä niin sanoin.
Poirot mietti tovin.
– D’accord. Ymmärrän rehtorin saaman kielteisen huomion. Mutta pienet harmaat aivosoluni ovat aivan solmussa. Miksi tätä sanotaan lynkkaamiseksi? Koituiko rehtorille tästä palautteesta vaikeuksia?
– Ei, Sysmän kunnanhallituksen puheenjohtajan mukaan rehtori on tehnyt työnsä hyvin eikä koko kunnassa ole minkäänlaisia ongelmia.
– Toisin sanoen koulukiusaaminen jatkuu niin kuin ennenkin, koulun ja kunnan johto ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja kaikki olisi kunnossa, jos toimittaja ei kyselisi vaikeita ja lapset ymmärtäisivät olla olematta liian erilaisia keskenään?
Hastings nyökkäsi. Se toi hänelle mieleen omat kouluvuotensa sisäoppilaitoksessa. Kapteenin arpiset rystyt vaalenivat, kun kädet puristuivat hiukan tiukemmin ratin ympärille.
– Kuulehan Hastings, Poirot aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.
– Niin?
– Ei mennä Sysmään. Lähdetään takaisin. Mutta syödään ensin. Missä on lähin ravintola?
– No, tuota Hartolassa on Jari-Pekka…
– Va te faire foutre! Aja nyt saatanassa mieluummin jonnekin, josta saa myös viinaa ja tupakkaa.