Kauas on päästy Reinikaisen ajoista Suomessakin. Enää eivät rikokset ja rötökset selviä vain sillä, että lupsakka kyläpoliisi saa pahantekijän pelkällä puheen voimalla lopettamaan lainvastaiset touhunsa. Tutulta huoltoasemayrittäjältäkään ei voi kivennäisvesipulloa noin vain pummata ilman, että joutuisi syytteeseen lahjuksen ottamisesta.
Nykyaikainen poliisi on varustettu huipputekniikalla, sillä vastapuolella on vaarallisia ammattirikollisten ja terroristien verkostoja. Polyamidista valmistetut vartalosuojat, polykarbonaattikilvet ja komposiittikypärät turvaavat poliiseja virkatehtävissään. Vinyylipatukat antavat pontta poliisin sanoille – vapaan kasvatuksen mädät hedelmät kun eivät enää ole kuulevinaankaan virkavallan käskyjä. Toista se oli ennen.
Uusimpana uutuutena poliisilla on käytössään näppärä OC- eli paprikasumutteen ja patukan yhdistelmä: FN 303 -projektiililaukaisin. Värikuula-asetta muistuttavalla laukaisimella poliisi voi ampua esimerkiksi kapsaisiiniammuksia pitkän matkan päästä. Osuman luvataan sattuvan enemmän kuin teleskooppipatukan iskun. Joissakin tapauksissa laukaistu projektiili on myös tappanut sivullisia.
– Selvää on, että jos se päähän osuu, vakavien vammojen vaara on todennäköinen. Mutta vaaratonta voimankäyttöähän ei ole, poliisitarkastaja Jussi Huhtela murjaisee.
Nimittäin siinä, missä ennen vain lättähatut syljeskelivät kirkonkylän kioskilla, luodaan nyt kansainvälisiä terroristiryhmiä. Vielä 1970-luvulla koko Eurooppa oli suloinen rauhan tyyssija, mutta 2010-luvulla vaaralliset anarkistit ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. Tällaisia joukkoja vastaan poliisi olisi aseeton, ellei se tarkkailisi heikoimpiakin signaaleja ja vastaisi niihin päättäväisellä voimalla.
Kaikeksi onneksi poliisilaitokset ovat asettaneet joukon niin sanottuja nettipoliiseja seuraamaan sosiaalisen median keskustelupalstoja. Usein pieni verkkonuhtelu riittää palauttamaan kuumenneet mielet takaisin maanpinnalle, mutta joskus sekään ei auta.
Kuuluisin Suomen nettipoliiseista on ilman muuta Marko ”Fobba” Forss, jonka isällinen hahmo on pelkällä leppoisalla arvovallallaan kyennyt estämään muun muassa äärioikeistolaiset terrori-iskut niin gay pride -kulkueisiin kuin yhteiskunnallisten kirjojen julkaisutilaisuuksiin. Mutta kaikkeen ei Fobankaan vaikutusvalta yllä.
Kansainvälistä terrorismia Suomessa koordinoiva Punk in Finland -anarkistiverkosto ei ole koskaan piitannut Forssin vetoomuksista. Päinvastoin: aivan kuin jokainen nettipoliisin väliintulo vain lisäisi ”piffiläisten” halua tihutöihin ja mellakoihin.
Poliisi on sekä Tampereella että Helsingissä joutunut yhtenään puuttumaan anarkistisiin mellakka-aikeisiin. Smash ASEM syksyllä 2006, Kiakkovierasjuhlat talvella 2013 ja tietenkin työväen vappukulkue keväällä 2014 ovat vain jäävuoren huippu. Poliisissa tiedetään, että pinnan alla kytee.
Marko Forssin omalla työpaikalla Helsingin poliisilaitoksella ymmärrettiin vallan hyvin, että sota anarkisteja vastaan ei ollut ohi. Punk in Finlandilla puuhattiin yhä uusia terroritekoja, joiden tavoitteita saattoi vain arvailla. Ei ihme, että jonkinlainen ennaltaehkäisevän iskun konsepti alkoi houkutella kahvitaukopuheissa. Yksi kaikkien voimannäyttöjen äiti, jolla tehtäisiin selväksi hipeille, anarkisteille, punkkareille ja muille sivareille, ettei poliisi suvaitse minkäänlaista yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, oli se sitten luonteeltaan miten teoreettista hyvänsä.
Toteutustapa vain mietitytti. Lamaannuttava isku anarkisteja vastaan vaatisi useita kymmeniä, ehkä jopa satoja kiinniottoja, pidätyksiä, OC-sumutteen sokaisemia silmiä, ruhjeita, haavoja, katkenneita kylkiluita – ja kenties vähintään yhden kuolonuhrin. Niin kuin Euroopassa. Tähän oli poliisin keskuudessa laajalti valmiutta, mutta mistä saataisiin anarkistit?
Kaikeksi onneksi Marko Forssin työpariksi oli jo poliisikouluvuosina valikoitunut kaikille tuttu susikoira Roi.
Koulutusvaiheessa oli jo huomattu, että susikoira Roi on hiukan ongelmallinen eläin. Se selvästikin nautti väkivallasta, muttei samalla tavalla riehumalla kuin koirat yleensä. Sen väkivaltaisuus ilmeni jonkinlaisena bysanttilaisena hovijuonitteluna. Se osasi uhkailla heikompia, lahjoa vertaisiaan ja imarrella vahvempiaan siten, että nämä lopulta tuhosivat toisensa verisesti. Susikoira Roi pelasi toisten elämillä kuin šakkinappuloilla – kaikki olivat uhrattavissa.
Monessakin mielessä susikoira Roi oli kuin klassinen keisarillinen hovieunukki, joka kompensoi leikattua miehuuttaan säälimättömällä, suorastaan sadistisella julmuudella. Sanalla sanottuna se oli psykopaatti.
Ketään ei siis yllätä, että susikoira Roi rakasti mafiasta kertovia kirjoja ja elokuvia. Kummisetä oli sille yhtä pyhä kuin Koraani on muslimille. Aina pitkän työpäivän päätyttyä se vetäytyi isäntänsä asunnossa omaan nurkkaansa tablettitietokoneensa ääreen katsomaan elokuvien verkkojakelupalvelusta, miten don Corleone ilmeenkään värähtämättä peluutti kuumapäisiä hölmöjä toisiaan vasten.
Lähimmäksi siltä ikuisesti evättyä seksuaalista kokemusta susikoira Roi pääsi kuunnellessaan Kummisetä-elokuvan tunnusmusiikkia. Italialaissäveltäjä Nino Rotan unohtumattomat melodiat näppäilivät saksanpaimenkoiran synapseja kuin konsanaan Väinämöinen kanneltaan. Komennuksilla se kuunteli elokuvan soundtrackia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että jopa kiinniotetut joutuivat joskus pitelemään korviaan mustanmaijan takaosassa.
– Sieltä se Rota taas tulee, poliisikollegat usein naurahtelivat, kun susikoira Roi jolkotteli häntä valssin tahtiin heiluen.
Eräänä päivänä Fobba ja hänen koiransa Roi olivat taas kotosalla raskaan päivän jälkeen. Fobba oli surffannut netissä aamusta asti ja lukenut juuri ennen kotiinlähtöä Hommaforumilta erään tunnetun vasemmistoanarkistin Facebook-seinältä napatun kuvakaappauksen, jossa kovasti parjattiin hänen pyyteetöntä aherrustaan suomalaisen elämäntavan puolesta.
– Eikö näille mitään voida? Fobba parahti.
Susikoira Roi havahtui. Se nuolaisi Mario Puzon elämäkerran kiinni ja suuntasi älykkään jos kohta väkivaltaisen katseensa isäntäänsä. Pian juoni oli selvä Forssillekin.
Poliisilaitos hyväksyi susikoira Roin idean mielihyvin. Se oli yksinkertainen, mutta kammottava. Kaartinkaupunkiin entisen Pienen Roobertinkadun poliisiaseman liepeille koottiin vahvoja jouha-yksiköitä: useampi sata poliisia täydessä suojavarustuksessa, busseja ja pakettiautoja väylien sulkemiseksi ja kiinniottofasiliteeteiksi. Jokaiselle poliisille annettiin myös uusi FN 303 -projektiililaukaisin OC-panoksin.
Yhteisestä merkistä mellakkapoliisit sumputtivat viereisen Ison Roobertinkadun. Koska oli kaunis kesäpäivä, kadulla ja sen lukuisilla terasseilla oli sadoittain ihmisiä. Syntyi paniikki, useita aitauksia kaatui ja ovia sekä ikkunoita rikkoutui, kun pikkupöhnässä olleet asiakkaat yrittivät paeta päällekäyviä poliiseja.
Poliisit ottivat kiinni epäiltyjä kuin olisivat lastanneet heinää seipäille. Verta ja lasinsirpaleita oli kaikkialla, kun paprikasumutteen sokaisemat ihmiset viilsivät jäseniään rikottuihin ikkunoihin ja särkyneisiin tuoppeihin. Ja kun viimein muutamat hiukan rohkeammat kansalaiset organisoivat vastarinnan, poliisi sai lopultakin kaipaamansa tappelun. Muutama viranomainen joutui vihaisten terassijuoppojen käsiin ja kolhittiin mustelmille, mutta ilmassa singahtelevat raskaat projektiilit nujersivat taistelijat.
Illan hämärtyessä poliisi oli ottanut kiinni ja pidättänyt kolmesataa ihmistä, joista yli puolet tarvitsivat sairaalahoitoa. Toiset kolmesataa saivat poistua saartorenkaasta vakuutettuaan virkavallan siitä, että heidän piti viedä lapsensa kotiin. Lähes kaikilla oli osumia patukoista ja projektiileista tai ainakin kyynelkaasun aiheuttamia vaurioita. Ainakin yksi poliisia vastaan tapelleista raggareista oli saanut kuolettavan projektiilinosuman kasvoihinsa.
Susikoira Roin suunnittelema isku oli ollut jymymenestys.
Seuraavana päivänä alkoi toinen vaihe. Ihmiset olivat luonnollisesti tyrmistyksissään poliisin käyttämistä rajuista otteista ilmeisen syyttömiä kansalaisia kohtaan. Etenkin, kun kommunikaatioyhteydet saartorenkaasta olivat toimineet melko hyvin. Lehdistö varautui käymään poliisin kimppuun kaikin voimin, mutta varmuuden vuoksi jokainen vastuuntuntoinen media odotti virkavallan tiedotetta ensin.
Ja sehän tuli. Susikoira Roi oli käyttänyt kauan hiomiaan Photoshop-taitojaan luodakseen poliisin ottamista valokuvista pahempia kuin ne olivatkaan. Se sijoitti käsilaukkujen paikalle astaloita, kännyköiden sijaan spraymaalipurkkeja ja kaikkien kasvojen eteen maskit.
Kun kuvat aamulla julkaistiin, kaikki huomasivat, että kyseessä olikin ollut valtava mellakka, ehkä jopa vallankaappausyritys. Iltalehti ja Ilta-Sanomat tekivät isot erikoispainokset, joissa ne kiittivät poliisia ja erityisesti susikoira Roita valppaudesta, jolla vaarallisia anarkisteja oli monitoroitu, ja lujuudesta, jolla näiden epäisänmaallisten ainesten kimppuun oli käyty.
Kun paikalla olleet yrittivät ilmoittaa, että poliisi oli hyökännyt provosoimatta viattomien kesäpäivänviettäjien kimppuun, koko kansa riensi poliisien tueksi. Työmarkkinajärjestöistä SAK lähetti poliisille erityiskiitokset, ja jopa aiemmin hiukan penseästi väkivallankäyttöön suhtautunut Vasemmistoliitto suositteli poliisin määrärahojen viisinkertaistamista.
– Se on tietysti selvä, että anarkisteillakin on oikeus mielipiteen ilmaisuun, mutta samat säännöt heitä koskevat kuin muitakin. Luonnollisesti myös poliisin ylilyönnit on tutkittava, mutta niin tietääkseni tapahtuukin, murahti vihainen Aulis Ruuth.
Poliisihallinnossa manööverille skoolattiin päiväkausia. Susikora Roi oli koko viraston sankari. Niinpä sisäministeri Päivi Räsänen äityikin skumppapäissään lausumaan sankarihauvalle kiitokset:
– Harva Roban fotaroi niin kuin Foban Rota-Roi.