Kaasuputki

Avainsana: punk in finland

  • Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu, taas

    hevosen-siitin

    Alussa oli kyrpä.

    Hevosen kyrpä.

    Loppuvuodesta 2014 runoilija-esseisti Timo Hännikäinen kirjoitti aamuyön koiravahdissa alkoholimyrkytyksen kourissa hevosen siittimestä kertovia kahden sanan tarinoita feministien ja vasemmistolaisten Facebook-sivuille. Tätä harrastustaan hän perusteli paitsi viinapirulla, myös provosoimistarkoituksella.

    https://www.facebook.com/lindrssn/posts/879265162108360

    Selittely onnahteli. Pelkkänä juoppohulluuskohtauksessa tempaistuna kännipostauksena jutussa olisi ollut ehkä jotain etäisesti ymmärrettävää, mutta mitä on ajateltava klassisesti sivistyneestä runoilijasta, joka ei hätäpäissään keksi muuta provokaatiota kuin ”hevosen kyrvän” ja Hitlerin hokemisen? Jopa Tony Halme -vainaa oli haukuissaan elegantimpi – vaikka amfetamiinin vaikutuksen alaisena. Ehkä siis Halme oli runoilijana näistä kahdesta lahjakkaampi.

    Mikäli haluaisimme erityisesti ymmärtää Hännikäisen äkillistä intoa alatyylisiin ja osin uhkaaviinkin hevosjalostusviesteihin, olisi pohjalta kukaties kaivettavissa jännityksen laukaisema stressireaktio. Olihan Hännikäinen juuri järjestänyt uusnatsien valvoman 612-marssin, mikä taatusti kuormitti runomiehen mieltä kohtuuttomasti.

    Humalaiset Facebook-huudot herättivät tuolloin lähinnä huvittuneita reaktioita – mitä nyt kirjailijakollegat saattoivat vähän huolestua.

    Kynäniekka uusi performanssinsa äskettäin. Jälleen kerran etanolihuuruisen solvauskierroksen pontimena toimi ystävyys terroristi- ja tarranliimausjärjestö Suomen Vastarintaliikkeeseen ja perinteisempää kansallissosialismia edustavaan Suomen Sisuun. Hännikäinen oli nimittäin onnistunut kesäkuun puolivälissä 2015 järjestämään Eugen Schaumanin haudalle ”kaikille avoimen” tapahtuman, jonne sattumalta ei osunut kuin äärioikeistolaisia kansalliskonservatiiveja.

    Porvoon natsiparaati ei saanut aivan niin paljon kiitosta kuin Hännikäinen oli ilmeisesti odottanut, sillä saamastaan tai kuvittelemastaan palautteesta ärtynyt esseisti äityi juhannusyön hämärässä fantasioimaan Naisasialiitto Unionin Facebook-sivulla anaaliseksikokemuksistaan järjestön jäsenten tytärten kanssa ja uhkailemaan Naisten Linjaa samanlaisella elämyksellä.

    naisten-linja-uhkaukset

    Timo Hännikäisen suunnattomaksi hämmästykseksi Facebook-yleisö ei enää suhtautunutkaan kirjailijan digitaalisiin kikkelikortteihin pelkin suosionosoituksin. Juhannuspäivän ehtoopuolen sateenharmaassa morkkiksessaan hän taipuikin selittämään ja pahoittelemaan viestejään – toki samalla korostaen, ettei puolustele tekstejään saati pyytele keneltäkään anteeksi:

    Joo. Eilisyönä muiden mentyä nukkumaan etsin facebookista minua solvanneiden ihmisten & järjestöjen sivuja ja kirjoitin sinne mm. toiveita kyseisten henkilöiden pikaisesta itsemurhasta ja kaikkea täysin painokelvotonta.

    Täsmennettäköön tässä välissä, että sen enempää Naisten linja kuin Naisasialiitto Unionikaan eivät olleet puolella sanalla kajonneet tätä ennen Hännikäisen henkilöön. Naisunioni katsoikin tarpeelliseksi huomauttaa, että kirjailijassa ei ole itsessään mitään kiehtovaa, mutta hänen edustamansa rasistinen oikeistopopulismi ja sen saama suopea vastaanotto yhteiskunnan eliitissä olisi kukaties otettava tarkempaan tarkasteluun.

    https://www.facebook.com/naisunioni/posts/1175948775764545

    Hännikäinen jatkaa passiivis-aggressiivista meriselitystään vetoamalla ”kevään paskamyrskyn” aikana kumuloituneeseen vitutukseen, joka ”saavutti saturaatiopisteen”.

    En puolustele toimintaani enkä toisaalta esitä anteeksipyyntöjäkään. Kunhan totean tapahtuneen. Häpeän lähinnä sitä, että olen alentunut kaikenlaisten hölmöjen tasolle. Toivotan ystäville hyvää ja vihollisille pahaa juhannusta, vastaisuudessa olen coolimpi ja harjoitan ankarampaa itsehillintää.

    Tämän kaiken perään Hännikäinen tietenkin laimentaa koko ei-puolustelunsa kertomalla, että aikoo aloittaa heinäkuun uusilla hevoskyrvästelyillä.

    Totean vielä, että seuraavan parin viikon aikana minua on turha pyytää baariin, koska työskentelen uuden kirjan parissa. Kunhan rupeama on ohi, vedän kyllä isot lärvit mutta silloin ehkä ette halua sattua tielleni. Terveiset sateiselta Padasjoelta.

    Perinpohjaisimmin Hännikäisen lystikkäät raiskausuhkaukset ja niiden selitykset tuomitsi historiantutkija Jussi Jalonen laajassa ja monin tavoin roimassa tilapäivityksessään. Silminnähden tuohtunut Jalonen ojensi paitsi kirjailijaneroa, myös tämän tukijoita, joita hän omalaatuista huumorintajua osoittaen nimitti ”vapaamieliseksi kulttuuriälymystöksi”:

    Hännikäinen tunnetusti on kasa paskaa, ja paskakasan logiikassa ei juurikaan ole mitään mielenkiintoista. Viestejä lukiessa tulee lähinnä toivoneeksi, että hänen puolisonsa on muistanut käyttää riittävästi lysolia ukkonsa desinfiointiin. Kiinnostavia ovat tässä yhteydessä vain ne kärpäset, jotka röykkiön ympärille kerääntyvät. Tässä tapauksessa Hännikäisen päivityksestä ovat käväisseet tykkäämässä kirjailija-kääntäjä Jukka Mallinen ja kirjailija-toimittaja Jani Saxell, minkä lisäksi radiotoimittaja ja juontaja Perttu Häkkinen on poikennut kehaisemassa Hännikäistä toteamalla ”nämä puolivuosittaiset some-kampanjasi viihdyttävät minua suuresti!”. Mikäs sen hauskempaa kuin raiskausviestit väkivaltaa kokeneiden naisten tukipalveluun.

    Nimellä mainituista Jukka Mallisesta, Jani Saxellista ja Perttu Häkkisestä kaksi viimeistä reagoivat. Saxell huomautti kommenttiraidalla olevansa täysin aiheettomasti mokomassa viiteryhmässä, mistä seurasi Jalosen anteeksipyyntö ja veljellinen virtuaalihalaus.

    Häkkinen otti toisen lähestymistavan. Hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten siitä, että joku oli ylipäänsä juljennut moittia hänen tsemppauskommenttejaan ystävälleen Timo Hännikäiselle. Hän pitää yksittäistä palautetta lähestulkoon terrorismina.

    Tässä on koko jutun ydin.

    Yleisradiolle ja Radio Helsingille sekä Helsingin Sanomille työskentelevä KOURA-palkittu radiotoimittaja-muusikko julistaa, että tunnetun äärioikeistolaisen naisvihaajan sometörppöyksien kehuskelusta seurannut nuhtelupostaus on ”totuus” siitä, miten ”totalitaristiset tuulet” puhaltavat Suomessa.

    Ilmeisesti itseään Häkkinen pitää sananvapaustaistelijana, jonka pyhää oikeutta peukuttaa natseja on nyt lähes viranomaistoimin rajoitettu:

    Tässä ammatissa tutustuu monenkirjaviin ihmisiin.

    Jos teitä häiritsee laaja ja värikäs tuttavapiirini, poistakaa itsenne välittömästi ystävistäni.

    Muutaman Jalosen tarkoitushakuista viestiä tykänneistä ja jakaneista olenkin jo heidän elämäänsä helpottaakseen poistanut.

    Pitäkää tunkkinne.

    Kaikille teille muille toivotan rauhaa.

    Yhden totuuden tämäkin surkea tapaus jälleen hienosti paljasti: totalitaristiset tuulet puhaltavat yhtä kylminä niin oikealta kuin vasemmaltakin.

    Koska Jussi Jalonen on julkisuudessa tunnettu enemmän roolistaan äärioikeistolaisten järjestöjen vastustajana kuin ammattiaan harjoittavana sotahistorian tutkijana, on Häkkisen viimeinen lause tulkittava omituiseksi stalinismisyytökseksi. Sitoutumatonta ex-keskustalaista ja monella tavalla antivasemmistolaista Jalosta ei kai olekaan aiemmin ”maahanmuuttokriitikkojen” ryhmähalin ulkopuolella huomattu taistolaiseksi epäillä.

    Häkkisen aivan itse keksimä ja toistaiseksi pelkästään Jalosen Facebook-tilapäivitykseen perustunut stubbilais–jungneriaaninen oivallus äärioikeiston ja -vasemmiston täydellisestä samuudesta saa käsittämättömimmän kuviteltavissa olevan ”vahvistuksensa” hetkeä myöhemmin, kun toimittaja bongaa kaikista maailman foorumeista Punk in Finlandilla käydyn nimeään kantavan keskustelun.

    https://www.facebook.com/perttu.hakkinen/posts/10155773061440026?pnref=story

    Ikään kuin olisi elänyt viimeiset kymmenen kesää kuplassa Häkkinen julistaa tunnetun trollifoorumin ”vasemmistoanarkistien intellektuellisiiveksi” ja miksi ei myös ”lahkoksi”.

    Nyt kysymys ei ole enää siitä, onko Perttu Häkkinen tykännyt Timo Hännikäisen ”transgressiivisesta virtuaaliperformanssista” tosissaan vai sarkastisesti, vaan siitä, että arvostettu toimittaja ilmeisen vakavissaan vertaa sosiaalisessa mediassa heitettyjä dissauksia kansalaisiaan sortaviin diktatuureihin.

    Mikäli Häkkinen kokisi Jalosen (ja tämän peukuttajien) vain kytkeneeksi hänet epäreilusti Hännikäiseen, hän olisi voinut todeta asian olevan näin ja jättää pois älyttömät kuvitelmat nurkan takana väijyvistä systemaattisista vainoista. Hänellä olisi ollut jopa aihetta tehdä näin, sillä Jalonen kirjoitti kommenttinsa tietämättä, ettei Häkkinen ollut lukenut Naisten Linjalle kirjoitettuja uhkauksia. Se toki jättää edelleen pohdittavaksemme, miksi vasemmistopoliitikoille ja Naisasialiitto Unionille suunnatut solvaukset ja ”sieg heil” -huudot ovat Häkkisen mielestä aivan harmitonta kukkaiskieltä.

    Perttu Häkkinen ei ole ensimmäinen toimittaja ja kansalaiskeskustelija, joka luulee Facebook-peukutusta sensuuriksi. Muistammehan hyvin muun muassa Sanna Ukkolan, joka elokuussa 2013 suivaantui ikihyviksi Kalevan päätoimittaja Markku Mantilan saamasta palautteesta. Mantila oli haksahtanut lällättelemään norsunluutornistaan amerikkalaiselle Chelsea Manningille, joka oli vuotanut Wikileaksiin Yhdysvaltain sotilas- ja diplomaattisalaisuuksia. Taitavana sanankäyttäjänä Mantila kykeni parilla lauseella solvaamaan seksistisesti sekä naisia että transsukupuolisia ja ampumaan vielä edustamaansa vapaata tiedonvälitystä nilkkaan. Seurannutta ärtynyttä sosiaalisen median palautetta Sanna Ukkola vertasi Yleisradion blogissaan korruptoituneen afrikkalaisvaltion harjoittamaan mielivaltaiseen lehdistövapauksien rajoittamiseen.

    Timo Hännikäinen on suhteellisen harmiton ääritraditionalisti, joka lainaa alati hupenevaa uskottavuuttaan kansallissosialistista vallankumousta rakentelevalle Suomen Sisun Olli Immoselle. Yhdessä Suomen Vastarintaliikkeen harjoittaman katuväkivallan kanssa nämä heput kukaties onnistuvat ankeuttamaan ihmisten elämää Suomessa, mutta mitään asiaa valtiovallan avainasemiin heillä ei ole ilman ulkopuolista apua.

    Tätä apua antavat teeskennellyn puolueettomuuden taakse verhoutuvat toimittajat ja poliitikot, jotka hyväksyvät etnisen, uskonnollisen, sukupuolisen tai seksuaalisen syrjinnän tai jopa väkivallan ”uutena normaalina” ja pitävät sen tähden mitä tahansa Facebook-naureskelua sananvapautensa rajoittamisena ja porvarillisten käytöstapojen vaatimista poliittisena terrorismina.

  • Susikoira Roi ja astalon arvoitus

    Kauas on päästy Reinikaisen ajoista Suomessakin. Enää eivät rikokset ja rötökset selviä vain sillä, että lupsakka kyläpoliisi saa pahantekijän pelkällä puheen voimalla lopettamaan lainvastaiset touhunsa. Tutulta huoltoasemayrittäjältäkään ei voi kivennäisvesipulloa noin vain pummata ilman, että joutuisi syytteeseen lahjuksen ottamisesta.

    Nykyaikainen poliisi on varustettu huipputekniikalla, sillä vastapuolella on vaarallisia ammattirikollisten ja terroristien verkostoja. Polyamidista valmistetut vartalosuojat, polykarbonaattikilvet ja komposiittikypärät turvaavat poliiseja virkatehtävissään. Vinyylipatukat antavat pontta poliisin sanoille – vapaan kasvatuksen mädät hedelmät kun eivät enää ole kuulevinaankaan virkavallan käskyjä. Toista se oli ennen.

    Uusimpana uutuutena poliisilla on käytössään näppärä OC- eli paprikasumutteen ja patukan yhdistelmä: FN 303 -projektiililaukaisin. Värikuula-asetta muistuttavalla laukaisimella poliisi voi ampua esimerkiksi kapsaisiiniammuksia pitkän matkan päästä. Osuman luvataan sattuvan enemmän kuin teleskooppipatukan iskun. Joissakin tapauksissa laukaistu projektiili on myös tappanut sivullisia.

    – Selvää on, että jos se päähän osuu, vakavien vammojen vaara on todennäköinen. Mutta vaaratonta voimankäyttöähän ei ole, poliisitarkastaja Jussi Huhtela murjaisee.

    Nimittäin siinä, missä ennen vain lättähatut syljeskelivät kirkonkylän kioskilla, luodaan nyt kansainvälisiä terroristiryhmiä. Vielä 1970-luvulla koko Eurooppa oli suloinen rauhan tyyssija, mutta 2010-luvulla vaaralliset anarkistit ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. Tällaisia joukkoja vastaan poliisi olisi aseeton, ellei se tarkkailisi heikoimpiakin signaaleja ja vastaisi niihin päättäväisellä voimalla.

    Kaikeksi onneksi poliisilaitokset ovat asettaneet joukon niin sanottuja nettipoliiseja seuraamaan sosiaalisen median keskustelupalstoja. Usein pieni verkkonuhtelu riittää palauttamaan kuumenneet mielet takaisin maanpinnalle, mutta joskus sekään ei auta.

    Kuuluisin Suomen nettipoliiseista on ilman muuta Marko ”Fobba” Forss, jonka isällinen hahmo on pelkällä leppoisalla arvovallallaan kyennyt estämään muun muassa äärioikeistolaiset terrori-iskut niin gay pride -kulkueisiin kuin yhteiskunnallisten kirjojen julkaisutilaisuuksiin. Mutta kaikkeen ei Fobankaan vaikutusvalta yllä.

    Kansainvälistä terrorismia Suomessa koordinoiva Punk in Finland -anarkistiverkosto ei ole koskaan piitannut Forssin vetoomuksista. Päinvastoin: aivan kuin jokainen nettipoliisin väliintulo vain lisäisi ”piffiläisten” halua tihutöihin ja mellakoihin.

    Poliisi on sekä Tampereella että Helsingissä joutunut yhtenään puuttumaan anarkistisiin mellakka-aikeisiin. Smash ASEM syksyllä 2006, Kiakkovierasjuhlat talvella 2013 ja tietenkin työväen vappukulkue keväällä 2014 ovat vain jäävuoren huippu. Poliisissa tiedetään, että pinnan alla kytee.

    Marko Forssin omalla työpaikalla Helsingin poliisilaitoksella ymmärrettiin vallan hyvin, että sota anarkisteja vastaan ei ollut ohi. Punk in Finlandilla puuhattiin yhä uusia terroritekoja, joiden tavoitteita saattoi vain arvailla. Ei ihme, että jonkinlainen ennaltaehkäisevän iskun konsepti alkoi houkutella kahvitaukopuheissa. Yksi kaikkien voimannäyttöjen äiti, jolla tehtäisiin selväksi hipeille, anarkisteille, punkkareille ja muille sivareille, ettei poliisi suvaitse minkäänlaista yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, oli se sitten luonteeltaan miten teoreettista hyvänsä.

    Toteutustapa vain mietitytti. Lamaannuttava isku anarkisteja vastaan vaatisi useita kymmeniä, ehkä jopa satoja kiinniottoja, pidätyksiä, OC-sumutteen sokaisemia silmiä, ruhjeita, haavoja, katkenneita kylkiluita – ja kenties vähintään yhden kuolonuhrin. Niin kuin Euroopassa. Tähän oli poliisin keskuudessa laajalti valmiutta, mutta mistä saataisiin anarkistit?

    Kaikeksi onneksi Marko Forssin työpariksi oli jo poliisikouluvuosina valikoitunut kaikille tuttu susikoira Roi.

    Koulutusvaiheessa oli jo huomattu, että susikoira Roi on hiukan ongelmallinen eläin. Se selvästikin nautti väkivallasta, muttei samalla tavalla riehumalla kuin koirat yleensä. Sen väkivaltaisuus ilmeni jonkinlaisena bysanttilaisena hovijuonitteluna. Se osasi uhkailla heikompia, lahjoa vertaisiaan ja imarrella vahvempiaan siten, että nämä lopulta tuhosivat toisensa verisesti. Susikoira Roi pelasi toisten elämillä kuin šakkinappuloilla – kaikki olivat uhrattavissa.

    Monessakin mielessä susikoira Roi oli kuin klassinen keisarillinen hovieunukki, joka kompensoi leikattua miehuuttaan säälimättömällä, suorastaan sadistisella julmuudella. Sanalla sanottuna se oli psykopaatti.

    Ketään ei siis yllätä, että susikoira Roi rakasti mafiasta kertovia kirjoja ja elokuvia. Kummisetä oli sille yhtä pyhä kuin Koraani on muslimille. Aina pitkän työpäivän päätyttyä se vetäytyi isäntänsä asunnossa omaan nurkkaansa tablettitietokoneensa ääreen katsomaan elokuvien verkkojakelupalvelusta, miten don Corleone ilmeenkään värähtämättä peluutti kuumapäisiä hölmöjä toisiaan vasten.

    Lähimmäksi siltä ikuisesti evättyä seksuaalista kokemusta susikoira Roi pääsi kuunnellessaan Kummisetä-elokuvan tunnusmusiikkia. Italialaissäveltäjä Nino Rotan unohtumattomat melodiat näppäilivät saksanpaimenkoiran synapseja kuin konsanaan Väinämöinen kanneltaan. Komennuksilla se kuunteli elokuvan soundtrackia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että jopa kiinniotetut joutuivat joskus pitelemään korviaan mustanmaijan takaosassa.

    – Sieltä se Rota taas tulee, poliisikollegat usein naurahtelivat, kun susikoira Roi jolkotteli häntä valssin tahtiin heiluen.

    Eräänä päivänä Fobba ja hänen koiransa Roi olivat taas kotosalla raskaan päivän jälkeen. Fobba oli surffannut netissä aamusta asti ja lukenut juuri ennen kotiinlähtöä Hommaforumilta erään tunnetun vasemmistoanarkistin Facebook-seinältä napatun kuvakaappauksen, jossa kovasti parjattiin hänen pyyteetöntä aherrustaan suomalaisen elämäntavan puolesta.

    – Eikö näille mitään voida? Fobba parahti.

    Susikoira Roi havahtui. Se nuolaisi Mario Puzon elämäkerran kiinni ja suuntasi älykkään jos kohta väkivaltaisen katseensa isäntäänsä. Pian juoni oli selvä Forssillekin.

    Poliisilaitos hyväksyi susikoira Roin idean mielihyvin. Se oli yksinkertainen, mutta kammottava. Kaartinkaupunkiin entisen Pienen Roobertinkadun poliisiaseman liepeille koottiin vahvoja jouha-yksiköitä: useampi sata poliisia täydessä suojavarustuksessa, busseja ja pakettiautoja väylien sulkemiseksi ja kiinniottofasiliteeteiksi. Jokaiselle poliisille annettiin myös uusi FN 303 -projektiililaukaisin OC-panoksin.

    Yhteisestä merkistä mellakkapoliisit sumputtivat viereisen Ison Roobertinkadun. Koska oli kaunis kesäpäivä, kadulla ja sen lukuisilla terasseilla oli sadoittain ihmisiä. Syntyi paniikki, useita aitauksia kaatui ja ovia sekä ikkunoita rikkoutui, kun pikkupöhnässä olleet asiakkaat yrittivät paeta päällekäyviä poliiseja.

    Poliisit ottivat kiinni epäiltyjä kuin olisivat lastanneet heinää seipäille. Verta ja lasinsirpaleita oli kaikkialla, kun paprikasumutteen sokaisemat ihmiset viilsivät jäseniään rikottuihin ikkunoihin ja särkyneisiin tuoppeihin. Ja kun viimein muutamat hiukan rohkeammat kansalaiset organisoivat vastarinnan, poliisi sai lopultakin kaipaamansa tappelun. Muutama viranomainen joutui vihaisten terassijuoppojen käsiin ja kolhittiin mustelmille, mutta ilmassa singahtelevat raskaat projektiilit nujersivat taistelijat.

    Illan hämärtyessä poliisi oli ottanut kiinni ja pidättänyt kolmesataa ihmistä, joista yli puolet tarvitsivat sairaalahoitoa. Toiset kolmesataa saivat poistua saartorenkaasta vakuutettuaan virkavallan siitä, että heidän piti viedä lapsensa kotiin. Lähes kaikilla oli osumia patukoista ja projektiileista tai ainakin kyynelkaasun aiheuttamia vaurioita. Ainakin yksi poliisia vastaan tapelleista raggareista oli saanut kuolettavan projektiilinosuman kasvoihinsa.

    Susikoira Roin suunnittelema isku oli ollut jymymenestys.

    Seuraavana päivänä alkoi toinen vaihe. Ihmiset olivat luonnollisesti tyrmistyksissään poliisin käyttämistä rajuista otteista ilmeisen syyttömiä kansalaisia kohtaan. Etenkin, kun kommunikaatioyhteydet saartorenkaasta olivat toimineet melko hyvin. Lehdistö varautui käymään poliisin kimppuun kaikin voimin, mutta varmuuden vuoksi jokainen vastuuntuntoinen media odotti virkavallan tiedotetta ensin.

    Ja sehän tuli. Susikoira Roi oli käyttänyt kauan hiomiaan Photoshop-taitojaan luodakseen poliisin ottamista valokuvista pahempia kuin ne olivatkaan. Se sijoitti käsilaukkujen paikalle astaloita, kännyköiden sijaan spraymaalipurkkeja ja kaikkien kasvojen eteen maskit.

    Kun kuvat aamulla julkaistiin, kaikki huomasivat, että kyseessä olikin ollut valtava mellakka, ehkä jopa vallankaappausyritys. Iltalehti ja Ilta-Sanomat tekivät isot erikoispainokset, joissa ne kiittivät poliisia ja erityisesti susikoira Roita valppaudesta, jolla vaarallisia anarkisteja oli monitoroitu, ja lujuudesta, jolla näiden epäisänmaallisten ainesten kimppuun oli käyty.

    Kun paikalla olleet yrittivät ilmoittaa, että poliisi oli hyökännyt provosoimatta viattomien kesäpäivänviettäjien kimppuun, koko kansa riensi poliisien tueksi. Työmarkkinajärjestöistä SAK lähetti poliisille erityiskiitokset, ja jopa aiemmin hiukan penseästi väkivallankäyttöön suhtautunut Vasemmistoliitto suositteli poliisin määrärahojen viisinkertaistamista.

    – Se on tietysti selvä, että anarkisteillakin on oikeus mielipiteen ilmaisuun, mutta samat säännöt heitä koskevat kuin muitakin. Luonnollisesti myös poliisin ylilyönnit on tutkittava, mutta niin tietääkseni tapahtuukin, murahti vihainen Aulis Ruuth.

    Poliisihallinnossa manööverille skoolattiin päiväkausia. Susikora Roi oli koko viraston sankari. Niinpä sisäministeri Päivi Räsänen äityikin skumppapäissään lausumaan sankarihauvalle kiitokset:

    – Harva Roban fotaroi niin kuin Foban Rota-Roi.