Avainsana: susikoira roi

  • Susikoira Roi Alastalon salissa

    Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina, höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin, fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle malttamattomana tähyämään.

    Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu huuto kallion laelta.

    ”Langholma on tulossa!”

    Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.

    Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.

    ”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.

    Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen kapteeni James Tiberius Kirk.

    ”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä kivikään vierähtänyt.

    ”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti yllänsä?”

    Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies, susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.

    ”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut. Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.

    Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli mahassaan pidellyt.

    ”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin, että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”

    Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli. Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa. Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.

    ”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.

    ”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.

    Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen koiravanhuksensa kunniaa.

    ”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.

    ”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi niin kuin Kirkin pappa-Roi.”

  • Susikoira Roi ja astalon arvoitus

    Kauas on päästy Reinikaisen ajoista Suomessakin. Enää eivät rikokset ja rötökset selviä vain sillä, että lupsakka kyläpoliisi saa pahantekijän pelkällä puheen voimalla lopettamaan lainvastaiset touhunsa. Tutulta huoltoasemayrittäjältäkään ei voi kivennäisvesipulloa noin vain pummata ilman, että joutuisi syytteeseen lahjuksen ottamisesta.

    Nykyaikainen poliisi on varustettu huipputekniikalla, sillä vastapuolella on vaarallisia ammattirikollisten ja terroristien verkostoja. Polyamidista valmistetut vartalosuojat, polykarbonaattikilvet ja komposiittikypärät turvaavat poliiseja virkatehtävissään. Vinyylipatukat antavat pontta poliisin sanoille – vapaan kasvatuksen mädät hedelmät kun eivät enää ole kuulevinaankaan virkavallan käskyjä. Toista se oli ennen.

    Uusimpana uutuutena poliisilla on käytössään näppärä OC- eli paprikasumutteen ja patukan yhdistelmä: FN 303 -projektiililaukaisin. Värikuula-asetta muistuttavalla laukaisimella poliisi voi ampua esimerkiksi kapsaisiiniammuksia pitkän matkan päästä. Osuman luvataan sattuvan enemmän kuin teleskooppipatukan iskun. Joissakin tapauksissa laukaistu projektiili on myös tappanut sivullisia.

    – Selvää on, että jos se päähän osuu, vakavien vammojen vaara on todennäköinen. Mutta vaaratonta voimankäyttöähän ei ole, poliisitarkastaja Jussi Huhtela murjaisee.

    Nimittäin siinä, missä ennen vain lättähatut syljeskelivät kirkonkylän kioskilla, luodaan nyt kansainvälisiä terroristiryhmiä. Vielä 1970-luvulla koko Eurooppa oli suloinen rauhan tyyssija, mutta 2010-luvulla vaaralliset anarkistit ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. Tällaisia joukkoja vastaan poliisi olisi aseeton, ellei se tarkkailisi heikoimpiakin signaaleja ja vastaisi niihin päättäväisellä voimalla.

    Kaikeksi onneksi poliisilaitokset ovat asettaneet joukon niin sanottuja nettipoliiseja seuraamaan sosiaalisen median keskustelupalstoja. Usein pieni verkkonuhtelu riittää palauttamaan kuumenneet mielet takaisin maanpinnalle, mutta joskus sekään ei auta.

    Kuuluisin Suomen nettipoliiseista on ilman muuta Marko ”Fobba” Forss, jonka isällinen hahmo on pelkällä leppoisalla arvovallallaan kyennyt estämään muun muassa äärioikeistolaiset terrori-iskut niin gay pride -kulkueisiin kuin yhteiskunnallisten kirjojen julkaisutilaisuuksiin. Mutta kaikkeen ei Fobankaan vaikutusvalta yllä.

    Kansainvälistä terrorismia Suomessa koordinoiva Punk in Finland -anarkistiverkosto ei ole koskaan piitannut Forssin vetoomuksista. Päinvastoin: aivan kuin jokainen nettipoliisin väliintulo vain lisäisi ”piffiläisten” halua tihutöihin ja mellakoihin.

    Poliisi on sekä Tampereella että Helsingissä joutunut yhtenään puuttumaan anarkistisiin mellakka-aikeisiin. Smash ASEM syksyllä 2006, Kiakkovierasjuhlat talvella 2013 ja tietenkin työväen vappukulkue keväällä 2014 ovat vain jäävuoren huippu. Poliisissa tiedetään, että pinnan alla kytee.

    Marko Forssin omalla työpaikalla Helsingin poliisilaitoksella ymmärrettiin vallan hyvin, että sota anarkisteja vastaan ei ollut ohi. Punk in Finlandilla puuhattiin yhä uusia terroritekoja, joiden tavoitteita saattoi vain arvailla. Ei ihme, että jonkinlainen ennaltaehkäisevän iskun konsepti alkoi houkutella kahvitaukopuheissa. Yksi kaikkien voimannäyttöjen äiti, jolla tehtäisiin selväksi hipeille, anarkisteille, punkkareille ja muille sivareille, ettei poliisi suvaitse minkäänlaista yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, oli se sitten luonteeltaan miten teoreettista hyvänsä.

    Toteutustapa vain mietitytti. Lamaannuttava isku anarkisteja vastaan vaatisi useita kymmeniä, ehkä jopa satoja kiinniottoja, pidätyksiä, OC-sumutteen sokaisemia silmiä, ruhjeita, haavoja, katkenneita kylkiluita – ja kenties vähintään yhden kuolonuhrin. Niin kuin Euroopassa. Tähän oli poliisin keskuudessa laajalti valmiutta, mutta mistä saataisiin anarkistit?

    Kaikeksi onneksi Marko Forssin työpariksi oli jo poliisikouluvuosina valikoitunut kaikille tuttu susikoira Roi.

    Koulutusvaiheessa oli jo huomattu, että susikoira Roi on hiukan ongelmallinen eläin. Se selvästikin nautti väkivallasta, muttei samalla tavalla riehumalla kuin koirat yleensä. Sen väkivaltaisuus ilmeni jonkinlaisena bysanttilaisena hovijuonitteluna. Se osasi uhkailla heikompia, lahjoa vertaisiaan ja imarrella vahvempiaan siten, että nämä lopulta tuhosivat toisensa verisesti. Susikoira Roi pelasi toisten elämillä kuin šakkinappuloilla – kaikki olivat uhrattavissa.

    Monessakin mielessä susikoira Roi oli kuin klassinen keisarillinen hovieunukki, joka kompensoi leikattua miehuuttaan säälimättömällä, suorastaan sadistisella julmuudella. Sanalla sanottuna se oli psykopaatti.

    Ketään ei siis yllätä, että susikoira Roi rakasti mafiasta kertovia kirjoja ja elokuvia. Kummisetä oli sille yhtä pyhä kuin Koraani on muslimille. Aina pitkän työpäivän päätyttyä se vetäytyi isäntänsä asunnossa omaan nurkkaansa tablettitietokoneensa ääreen katsomaan elokuvien verkkojakelupalvelusta, miten don Corleone ilmeenkään värähtämättä peluutti kuumapäisiä hölmöjä toisiaan vasten.

    Lähimmäksi siltä ikuisesti evättyä seksuaalista kokemusta susikoira Roi pääsi kuunnellessaan Kummisetä-elokuvan tunnusmusiikkia. Italialaissäveltäjä Nino Rotan unohtumattomat melodiat näppäilivät saksanpaimenkoiran synapseja kuin konsanaan Väinämöinen kanneltaan. Komennuksilla se kuunteli elokuvan soundtrackia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että jopa kiinniotetut joutuivat joskus pitelemään korviaan mustanmaijan takaosassa.

    – Sieltä se Rota taas tulee, poliisikollegat usein naurahtelivat, kun susikoira Roi jolkotteli häntä valssin tahtiin heiluen.

    Eräänä päivänä Fobba ja hänen koiransa Roi olivat taas kotosalla raskaan päivän jälkeen. Fobba oli surffannut netissä aamusta asti ja lukenut juuri ennen kotiinlähtöä Hommaforumilta erään tunnetun vasemmistoanarkistin Facebook-seinältä napatun kuvakaappauksen, jossa kovasti parjattiin hänen pyyteetöntä aherrustaan suomalaisen elämäntavan puolesta.

    – Eikö näille mitään voida? Fobba parahti.

    Susikoira Roi havahtui. Se nuolaisi Mario Puzon elämäkerran kiinni ja suuntasi älykkään jos kohta väkivaltaisen katseensa isäntäänsä. Pian juoni oli selvä Forssillekin.

    Poliisilaitos hyväksyi susikoira Roin idean mielihyvin. Se oli yksinkertainen, mutta kammottava. Kaartinkaupunkiin entisen Pienen Roobertinkadun poliisiaseman liepeille koottiin vahvoja jouha-yksiköitä: useampi sata poliisia täydessä suojavarustuksessa, busseja ja pakettiautoja väylien sulkemiseksi ja kiinniottofasiliteeteiksi. Jokaiselle poliisille annettiin myös uusi FN 303 -projektiililaukaisin OC-panoksin.

    Yhteisestä merkistä mellakkapoliisit sumputtivat viereisen Ison Roobertinkadun. Koska oli kaunis kesäpäivä, kadulla ja sen lukuisilla terasseilla oli sadoittain ihmisiä. Syntyi paniikki, useita aitauksia kaatui ja ovia sekä ikkunoita rikkoutui, kun pikkupöhnässä olleet asiakkaat yrittivät paeta päällekäyviä poliiseja.

    Poliisit ottivat kiinni epäiltyjä kuin olisivat lastanneet heinää seipäille. Verta ja lasinsirpaleita oli kaikkialla, kun paprikasumutteen sokaisemat ihmiset viilsivät jäseniään rikottuihin ikkunoihin ja särkyneisiin tuoppeihin. Ja kun viimein muutamat hiukan rohkeammat kansalaiset organisoivat vastarinnan, poliisi sai lopultakin kaipaamansa tappelun. Muutama viranomainen joutui vihaisten terassijuoppojen käsiin ja kolhittiin mustelmille, mutta ilmassa singahtelevat raskaat projektiilit nujersivat taistelijat.

    Illan hämärtyessä poliisi oli ottanut kiinni ja pidättänyt kolmesataa ihmistä, joista yli puolet tarvitsivat sairaalahoitoa. Toiset kolmesataa saivat poistua saartorenkaasta vakuutettuaan virkavallan siitä, että heidän piti viedä lapsensa kotiin. Lähes kaikilla oli osumia patukoista ja projektiileista tai ainakin kyynelkaasun aiheuttamia vaurioita. Ainakin yksi poliisia vastaan tapelleista raggareista oli saanut kuolettavan projektiilinosuman kasvoihinsa.

    Susikoira Roin suunnittelema isku oli ollut jymymenestys.

    Seuraavana päivänä alkoi toinen vaihe. Ihmiset olivat luonnollisesti tyrmistyksissään poliisin käyttämistä rajuista otteista ilmeisen syyttömiä kansalaisia kohtaan. Etenkin, kun kommunikaatioyhteydet saartorenkaasta olivat toimineet melko hyvin. Lehdistö varautui käymään poliisin kimppuun kaikin voimin, mutta varmuuden vuoksi jokainen vastuuntuntoinen media odotti virkavallan tiedotetta ensin.

    Ja sehän tuli. Susikoira Roi oli käyttänyt kauan hiomiaan Photoshop-taitojaan luodakseen poliisin ottamista valokuvista pahempia kuin ne olivatkaan. Se sijoitti käsilaukkujen paikalle astaloita, kännyköiden sijaan spraymaalipurkkeja ja kaikkien kasvojen eteen maskit.

    Kun kuvat aamulla julkaistiin, kaikki huomasivat, että kyseessä olikin ollut valtava mellakka, ehkä jopa vallankaappausyritys. Iltalehti ja Ilta-Sanomat tekivät isot erikoispainokset, joissa ne kiittivät poliisia ja erityisesti susikoira Roita valppaudesta, jolla vaarallisia anarkisteja oli monitoroitu, ja lujuudesta, jolla näiden epäisänmaallisten ainesten kimppuun oli käyty.

    Kun paikalla olleet yrittivät ilmoittaa, että poliisi oli hyökännyt provosoimatta viattomien kesäpäivänviettäjien kimppuun, koko kansa riensi poliisien tueksi. Työmarkkinajärjestöistä SAK lähetti poliisille erityiskiitokset, ja jopa aiemmin hiukan penseästi väkivallankäyttöön suhtautunut Vasemmistoliitto suositteli poliisin määrärahojen viisinkertaistamista.

    – Se on tietysti selvä, että anarkisteillakin on oikeus mielipiteen ilmaisuun, mutta samat säännöt heitä koskevat kuin muitakin. Luonnollisesti myös poliisin ylilyönnit on tutkittava, mutta niin tietääkseni tapahtuukin, murahti vihainen Aulis Ruuth.

    Poliisihallinnossa manööverille skoolattiin päiväkausia. Susikora Roi oli koko viraston sankari. Niinpä sisäministeri Päivi Räsänen äityikin skumppapäissään lausumaan sankarihauvalle kiitokset:

    – Harva Roban fotaroi niin kuin Foban Rota-Roi.