Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.
Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.
Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.
Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.
Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.
Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.
Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.
Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:
We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.
Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.
Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.
Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.
Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.
Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.
Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.
