Kaasuputki

Avainsana: homoseksuaalisuus

  • Heteroseksuaaliset homorummuttajat

    Eduskunta kumosi lakivaliokunnan esityksen, joka mukaan kansalaisaloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ei oteta käsittelyyn. Nyt lain valmistelu etenee suureen valiokuntaan, joka tiedetään jo entuudestaan myötämieliseksi lakimuutokselle. Tämän jälkeen lakiesitys tuodaan istuntosaliin ensimmäiseen käsittelyyn, jossa kansanedustajat tekevät siihen muutosesityksensä, ja toiseen käsittelyyn, jossa asiasta äänestetään.

    Perjantaisen 105–92-tuloksen perusteella on melko selvää, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään ennen vaalikauden päättymistä.

    Kyseessä on hyvin pienitöinen pätkä lakitekstiä. Sen muuttaminen ei edellytä veronkorotuksia tai lainanottoa. Viranomaisen ei tarvitse ostaa uusia laitteita tai palkata työntekijöitä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mitään elämässään sen takia. Kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin, mutta yhä useammalle se on nyt mahdollista. Muutokset eivät ota kantaa avioliiton tarkoitukseen saati sen uskonnollisiin merkityksiin.

    Pohjapaperiksi otetussa kansalaisaloitteessa on kourallinen konkreettisia sanamuutoksia nykyiseen lakiin. Lain muotoilusta poistetaan maininnat ”miehestä ja naisesta”, ja korvataan ne vain henkilöillä. Adoptio-oikeus muutetaan vastaamaan nykyisten avioparien oikeuksia. Puolisot voivat ottaa toistensa sukunimet.

    On myös muutamia itsestäänselvyyksiä, joihin uusi laki vaikuttaa. Nykymallisessa miehen ja naisen avioliitossa mies oletetaan automaattisesti pariskunnalle syntyvän lapsen isäksi – täysin siitä riippumatta, kuka lapsen on oikeasti siittänyt. Ymmärrettävistä syistä isyysolettamasta on tingittävä naisparien avioliitoissa. Miesparit eivät voisi lapsia tehdäkään.

    Uusi laki korjaa lisäksi erään transsukupuolisten henkilöiden catch-22-tilanteen. Naimisissa oleva henkilö ei saa uutta, korjattua sukupuoltaan juridisesti vahvistetuksi niin kauan kuin hän on aviosuhteessa.

    Muuten toki transihmisten asema pysyy ongelmallisena – Suomi kuuluu niihin maihin, joissa sukupuolen korjaaminen edellyttää todistetun sterilisaation. (Translain uudistusta kiirehtivän vetoomuksen voi käydä täyttämässä täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/translakiuudistus-vaarassa/)

    Sukupuolimoraaliselta kannalta tarkasteltuna tasa-arvoinen avioliittolaki on suuri edistysaskel konservatiivien tavoitteille. Uuden lain myötä yhä useammat homo- ja biseksuaalit sitoutuvat yhteen rakkaussuhteeseen loppuelämäkseen. Sukupuolinen holtittomuus vähenee. Vesa-Matti Saarakkalan kaltaisten salskeiden nuorukaisten ei tarvitse enää torjua lemmenkipeiden homomiesten lähentelyitä uimahallien suihkutiloissa. Yksiavioiseen suhteeseen valat vannoen lupautuneet ihmiset kun eivät promiskuiteettiin sorru edes viekoittelevan perussuomalaismiehen silmäniskuista.

    Tasa-arvoinen avioliittolaki vahvistaa ennen kaikkea perheen asemaa yhteiskunnan perusyksikkönä.

    Lakialoitteen hyväksyminen on silti johtanut joihinkin käsittämättömiin reaktioihin. Erityisen hanakasti on jälleen kerran erottu kirkosta. Syy jää tuntemattomaksi, sillä kaikella käytettävissä olevalla järjellä ajateltuna samaa sukupuolta olevien avio-oikeus ei ota mitään keneltäkään pois, ja joka tapauksessa maallisella avioliittolailla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

    Martti Luther opettaa näin Vähässä Katekismuksessa:

    Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

    Yksi kirkosta eroamisen syyksi ilmoitettu peruste on ollut arkkipiispa Kari Mäkisen pohdiskelu tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen tai hylkäämisen mahdollisista seurauksista kirkon kannalta. Facebook-statuksessaan arkkipiispa otti samalla hyvin maltillisesti kantaa lain puolesta. Taustalla oli vankka kristillinen etiikka:

    Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.

    Mutta ylihurskas kirkkokansa on kyvytön ajattelemaan mitään muuta kuin panemista. Useat jyrkän linjan uskovaiset menettivät loputkin pidäkkeet, kun jopa arkkipiispa muodosti seksuaalieettisen kannan, joka ei tuominnut kaikkia sodomiitteja jalkapuuhun.

    Valitettavasti kansalaiset ovat sattuneet unohtamaan muutamia tosiseikkoja:

    • Homoseksuaalisuus on ollut Suomessa sallittua 43 vuotta.
    • Homoseksuaalisuutta ei ole pidetty sairautena 33 vuoteen.
    • Homoseksuaaliset parit ovat voineet virallistaa parisuhteensa jo 12 vuoden ajan.

    Homoseksuaalisuutta ei ole siis ”hyväksytty” nyt sen enempää kirkossa kuin eduskunnassakaan, sillä homous on ollut osa laillista yhteiskuntaamme jo kauan Urho Kekkosen ajoista asti. Homoseksuaalisuus sinänsä on ollut keskuudessamme aina, se ei ole mikään muoti-ilmiö. Se on luonnollisempaa kuin avioliitto. Eläinkunnassa homoutta on havaittu 1 500 lajilla, homofobiaa ei muilla kuin ihmisillä.

    Jos siis luontoa käytetään perusteluna, homouden vastustaminen on luomisjärjestyksen itsensä vastustamista.

    Nyt olemme tilanteessa, jossa ”homorummutuksesta” keuhkoavat ääriheterot ovat vuodesta toiseen täyttäneet lehtien sivut ja nettifoorumit käsittämättömällä määrällä seksifantasioita miesten välisistä anaaliyhdynnöistä. He louskuttavat kiimaisia leukojaan eläimiin– ja lapsiinsekaantumisesta paljastaen itsestään ehkä enemmän kuin oli tarkoitus. Vastapuoli ei ole mitään siihen suuntaan ikinä edes vihjannut, onhan kyseessä oikeusperiaate eivätkä mitkään bakkanaalit.

    Syvimmälle peräsuoleen on tiensä kairannut James Hirvisaari, joka tekee uudelleenvalinnastaan aina vain haastavampaa hämäläisille kannattajilleen.

    James Hirvisaari ei voi ajatella kuin yhtä asiaa.

    Näiden anaalifiksaatiosta kärsivien heteroiden ansiosta ihmiset ensi kertaa eroavat kirkosta siksi, että sen ylipaimen on pitänyt avioliittoa hyvänä vaihtoehtona vapaille seksisuhteille. O tempora, o mores.

    PS. Ensimmäinen adventtisunnuntai 30.11. aloitti uuden kirkkovuoden. Sen kunniaksi voi vaikkapa liittyä kirkkoon.

  • Lapualaisooppera

    Kaasuputki vieraili Lapualla 26. huhtikuuta vuonna 2014.

    Huumeet eivät koskaan alkaneet vaikuttaa

    Takana on satatuhatta kilometriä viivasuoraa Nurmijärvi-nimisen talousmetsän läpi vedettyä moottoritietä, kun uskollinen Xantia viimein oksentaa Pirkkalan ABC:n parkkipaikalle kaksi toimittajaa ja yhden väitöskirjatutkijan.

    Irrotan koleassa aamuilmassa jäätyneet sormeni ratista. Matkantekoa helpottaisi huomattavasti, jos Xantian lämmitys toimisi.

    Retkikunnan toiset jäsenet eivät ole entuudestaan järin tuttuja keskenään, mutta mikään ei rakenna yhteishenkeä niin kuin automatka syvään sisämaahan. Vakavasta henkisestä ja fyysisestä krapulasta kärsivä matkailutoimittaja Emmi Keihäs sekä suorastaan raivostuttavan partiopoikamaista erähenkeä uhkuva neiti Tappotorvi ovat päättäneet kehittää jonkinlaista alkeellista tuttavallisuutta toisiaan kohtaan.

    Kaikkien hämmästykseksi he paljastuvat olevansa likimain sukua – neitokaiset ovat kohdanneet kuin laivat yössä toistakymmentä vuotta sitten eräässä tarinassa, joka on liian pitkä tässä kerrottavaksi, mutta joka sijoittuu Saksaan ja sisältää mutkikkaita ihmissuhdekuvioita täynnä lähiomaisia, entisiä seurustelukumppaneita sekä ivallista tuhahtelua Berliinissä matkusteleville jupeille, jotka luulevat olevansa hippejä.

    Pirkkalan ABC on niin autio ja nuutunut kuin vain liikennemyymälä lauantaiaamuna voi olla. Noukimme jokainen tassillemme vitriinistä voisarvet, joita S-ryhmä markkinoi lähituotteina. Matkaan on lähdetty aamuseitsemältä ja sen huomaa.

    On aika pohtia, mitä tuli tehtyä.

    Onko tämä typerin ajatus koskaan? On.

    Käännytäänkö takaisin kotiin? Ei.

    Etäisissä sfääreissä kimmeltää myyttinen Eldorado, Lapuan kaupunki.

    Winter is coming

    Moottoritien ramppi toisensa jälkeen katoaa 98-oktaanisen bensiinin pakokaasujen autereiseen hämyyn, kun valtatie 3 vaihtuu kantatie 65:ksi. Puhki kulunut asfaltti yltää hädin tuskin kaidan kärrypolun laidasta laitaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että reitti johtaa Muurin toiselle puolelle. Villit kaikkine elävine kuolleineen odottavat.

    Paikannimet paljastavat totuuden. ”Hankala”, lukee opasteessa. Enteet eivät ole hyvät.

    Puupellot, sorakuopat ja Konfederaation lippuja liehuttavat autiotalot vaihtuvat yhä uusiin samanlaisiin. Kuru, Virrat, Alavus, Kuortane. Valtatie 66 imeytyy kumijalan alle, mutta erämaat eivät ota loppuakseen. Maasto litistyy viipale kerrallaan, kunnes yhtäkkiä lakeuden ensioireet iskeytyvät näkökenttään.

    Lähes viiden tunnin jälkeen Lapua on tässä ja nyt. Perillä on oltava ennen yhtä, sillä jossain on tuohon kellonaikaan muutamien utuisten legendojen mukaan lehdistötilaisuus. Tänään Lapualla esiintyvät Venäjän strategisten tutkimusten instituuttia edustava oikeussosiologian dosentti Johan Bäckman ja Kansallisen Kokoomuksen eurovaaliehdokas, merkonomi ja mediayrittäjä Kai Pöntinen.

    Titaanien kättely

    Hotelli Lapuahovi. Eteisessä harppoo lyhyt pönäkkä mies, jonka kampausta voisi luonnehtia lähinnä niukaksi. Hän vaikuttaa levottomalta. Hänen kintereillään säntäilee nainen lehtiöineen ja mies kameroineen. He odottavat.

    Kai Pöntinen on soittanut – ehkä Helsinkiin, ehkä Tampereelle, Pietariin tai Kuun pimeälle puolelle. Mikroaallot ovat säkenöineet linkistä linkkiin ja kiikuttaneet sanoman Johan Bäckmanin kännykkään. Dosentti on vastannut ja luvannut olla paikalla ajoissa. Mutta nyt kello tikittää kilpaa Pöntisen jalkojen kanssa ehdokkaan askeltaessa Lapuahovin lattialaatoilla.

    Kai Pöntinen on syntynyt vappupäivänä vuonna 1963, mikä tekee hänestä tänä keväänä 51-vuotiaan. Päällepäin sitä ei uskoisi. Kohteliaasti muotoiltuna Pöntisestä tulee ensimmäisenä mieleen, että tuon miehen ei ole kaljaa ostaessaan tarvinnut näyttää papereita ainakaan neljäänkymmeneenviiteen vuoteen.

    En ennätä edes aloittaa sen harkitsemista, tulisiko minun esittäytyä Pöntiselle, sillä hermostunut kokoomusvaikuttaja kipittää luoksemme. Surukseen hän huomaa liian myöhään, ettei minusta voisi olla vahingossakaan hyötyä asiassa. Ei, ei vieläkään Bäckman – vain joitakin kynänheiluttajia. Keitä ja mistä?

    Ojennan käpäläni Pöntiselle.

    – Jami Järvinen Kaasuputki-blogista.

    Pöntinen yrittää näyttää siltä kuin tietäisi vallan hyvin, kenestä ja mistä on kysymys. Puristelemme toistemme kouria jämerän maskuliinisesti.

    Keihäs ja Tappotorvi eivät viitsi edes yrittää kertoa nimiään, vaan heittäytyvät ihastuksesta kujertaen Pöntisen vahvoille käsivarsille. Mutta voi! Kokoomuslainen ei edes huomaa daameja. Hänen niin kuin meidän kaikkien silmät sokaisee taivaallinen valkeus, joka täyttää koko aulabaarin.

    Hän on täällä tänään.

    Vaaleaan kesäpukuun sonnustautunut Johan Bäckman on muhkea näky etäältäkin, mutta samassa huoneessa kolossi vie kaiken hapen. Mies on valtava. Jättiläinen. Pienempi mies tutkisi jotain täivaltiota, Bäckman on mittojensa mukaan luotu perehtymään suureen ja mahtavaan.

    Dosentti on paikalla, tiedotustilaisuus on valmis alkamaan. Pöntinen viittaa meitä siirtymään kohti ravintolasalia.

    Pidot lakeudella

    Matkalla ravintola Tinjamiinin Juhani Palmun teoksilla somistettuun tilaan Bäckman kättelee kaikki läsnäolijat. Hän tivaa itse kunkin edustaman tahon.

    – Mistä sä olitkaan? Aa, Kansan Uutisista, hän murahtaa.

    Aistinko äänessä pettymystä?

    Keihäs tekee monitulkintaisen eleen, jonka mukaan hänet voidaan ymmärtää aivan minkä hyvänsä seurueen jäseneksi. Tappotorvi ei ole edes paikalla; hän on livahtanut paikalta metsästämään lounasta.

    Sekuntia myöhemmin käy ilmi, että väitöskirjatutkija on hätäillyt häipyessään. Pelkän kuivan tiedotustilaisuuden sijaan Kai Pöntinen on nimittäin varannut lehdistölle pöydän. Lounas on tänään ehdokkaan piikkiin.

    Maakuntalehdistön reportterit näyttävät neuvottomilta. Eikö tämä kuulu tapoihin? Ilkan ja Pohjalaisen väki jää kuikuilemaan pöydän liepeille, kun Bäckman ja Pöntinen käyvät kunniapaikoille keskelle. Emme Keihään kanssa aprikoi enempää, vaan otamme paikat toiselta puolelta. Helsingissä on totuttu nopeisiin ratkaisuihin.

    Dosentti näyttää edelleen tavattoman kookkaalta, vaikka istuu. Hänen katseensa pyyhkii pöytäseuruetta. Hän kertaa kaikki median edustajat: Ilkka, Pohjalainen, Kansan Uutiset…

    – Onko täällä yhtään Sanoman toimittajia? Bäckman tiedustelee puolileikillään.

    Naurunremakan tyynnyttyä jää on murtunut. Toimittajat heittävät kotona opitut käytössäännöt romukoppaan ja puhuvat rohkeasti ruoka suussa.

    Ja sitten se tapahtuu. Joku kysyy dosentilta Venäjän homolaeista. Bäckman ei häkelly. Hän ei näe asiassa ongelmaa. Venäjällä on ”homopropagandan” kieltävä laki ja miksi ei olisi.

    – Suomessa pitäisi olla samanlainen. Varsinkin Lapualla, dosentti tokaisee.

    Lapualla? Pohjalaistaajama ei ole tähänkään asti mitenkään räikeästi markkinoinut itseään homoseksuaalisuudella, joten Bäckmanin esitys aiheuttaa oikosulkuja kuuntelijoidensa synapseissa.

    Reilukerhon jälkeenjääneet paperit

    Jonkun toimittajan kysymys tarjoaa Kai Pöntiselle kauan kaivatun tilaisuuden oikaista surullinen väärinkäsitys. Vaikka hän on perustanut Lapuan liikkeen museon – josta ei lisää tuonnempana – ja vaikka hän marssi eurovaaleihin viisi vuotta sitten ”maahanmuuttokriitikkona” eli vastustamalla sosiaalietuuksia ennen kaikkea rasistisin motiivein, hän kiistää olevansa äärioikeistolainen.

    – Minä olen reiluoikeistolainen, Pöntinen korostaa

    Sehän muuttaa kaiken.

    Vuonna 2009 Kai Pöntinen vielä puolusti Lapuan liikettä sen jalojen tavoitteiden tähden. Tärkeintä oli sulkea osa kansasta demokratian ulkopuolelle eikä siihen oikein auttanut muu kuin toiminta demokratian ulkopuolella. Eli kuten Pöntinen sanoi Hommaforumin haastattelussa:

    Lapuanliike oli merkityksellinen kansanliike ja sitä tarvittiin silloin, kuten jo edelläkin vastasin. Keinot vain pikkasen menivät ulkoparlamentarismin puolelle. Kommunismin suhteen pitää olla aina varpaillaan.

    Pöntisen vahvat siteet historialliseen fasistiseen liikehdintään ja nykypäivän uuskansallismieliseen äärioikeistolaisuuteen tekevät hänestä epätodennäköisen kaverin Johan Bäckmanin kanssa. Onhan dosentti äänekkäästi vastustamassa ennen kaikkea fasismia – mitä se ikinä sitten onkin.

    Viisi vuotta sitten kaukaisessa galaksissa

    Miehet ovat lähestulkoon ystävyksiä keskenään. He olivat tavanneet vuonna 2009 Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhdessä toimittaman artikkelikirjan julkkareissa. Tapaus on ollut juttu sinänsä. Ville Ropposen Fifi-artikkelissa hiukan yli viiden vuoden takaa kuvataan elävästi, kuinka Sanomataloon on kokoontunut toimittajien ja kirjailijoiden lisäksi Johan Bäckmanin kutsumia venäläisnuoria, Abdullah Tammen ”Suomen islamilaisen puolueen” aktiiveja – ja Kai Pöntisen rekrytoimia lapualaisia.

    Nyt, Lapualla, Bäckman ja Pöntinen muistelevat muinaista taisteluaan mitä sydämellisimmin myhäillen.

    Liekö ikivanha Pronssisoturi-kohu palauttanut Bäckmanin mieleen julkiset muistomerkit, joita toki Lapualla piisaa jokaiselle vuoden 1918 sisällissodan voittajan kannattajalle.

    – Onkos täällä muuten Kosolan patsasta? dosentti kysyy Pöntiseltä.

    Pöntinen pudistelee päätään, ei ole. Esko Nikkarin patsasta kyllä puuhataan ikään kuin se olisi sama asia.

    Nielaisen mutustelemani possunpalan ja uskaltaudun kysymään, missä vaiheessa Nikkarin muistomerkkihanke on. Hiukan murhemielin Pöntinen harmittelee, että ainakaan Kulttuurirahasto ei ole tukea myöntänyt.

    Pöydän toiselta puolelta Bäckman lupailee hövelisti tukeaan Kosola-patsaalle. Ehkäpä niistä roponen liikenisi myös vanhalle mursuviikselle?

     Aseet jaetaan kokouksen jälkeen

    ”APUA! Nää on täällä Lapuan liikkeen kannattajia!”

    Lapuan Nuorisotalolle etukäteen rientäneen Tappotorven hätääntynyt tekstiviesti tavoittaa matkapuhelimeni. Kokoontuminen fasistiliikkeen historiallisille synnyinsijoille on jo hyvällä mallilla, vaikka kalenteri on jäänyt vuoteen 1932.

    Kello on muutamia minuutteja vaille kaksi ja esiintyjät ovat yhä lounaalla. Kärsimätön lapualaisyleisö odottaa.

    – Juokaa ne kahvit siellä Nuorisotalolla! huutaa Pöntinen, ja viittoo median edustajia mukaansa ulos.

    Aurinko paistaa sähkömagneettisen säteilyn koko spektrillä Pohjanmaan pilvettömältä taivaalta. Pelloilta kantautuu toukotöiden juurevaa tuoksua. Mopoautot säksättävät pitkin kylänraittia kantaen sisällään nuoria miehenalkuja, joita Pohjanmaalla on tehty Jumalan erityisestä pyynnöstä viiden sarjoissa yhden vuoden intervallein joka perheessä.

    Bäckman ja Pöntinen tallustelevat edellä, joukkoviestimet perässä.

    Nuorisotalon seinässä on kyltti, jonka mukaan tiloissa hoidetaan sekä nuorisoa että raittiutta. Sisällä aulassa seiniin on liimattu nuorten tekemiä monikulttuurisuusryhmätöitä.

    Vain Nalle Wahlroos puuttuu

    Täpötäysi sali antaa aplodit, kun herrat asettuvat aloilleen. Bäckman varmistaa, että tilaisuus videoidaan ennen kuin aloittaa. Hän ei luota joukkoviestimien puolueettomuuteen.

    – Täällä on kaksi karhua, aloittaa Kai Pöntinen. – Venäjän karhu ja Lapuan karhu.

    Kaikesta päätellen Pöntinen ei taida kannattaa dosentin esitystä venäläistyyppisestä ”homopropagandalaista” Lapualle.

    Isäntänä Kai Pöntinen on parasta, mitä kukaan voi toivoa. Hän kehottaa yleisöä muistamaan, että Johan Bäckman on vieraana, ei lynkattavana. Etenkin kun dosentti on paikkakunnalla hiukan ongelmallisella hetkellä. Hänen pitäisi omien sanojensa mukaan olla Ukrainan suunnalla, tapahtumien keskipisteessä. Siellä häntä tarvitaan, ei täällä. Sanomatta jää, mihin Bäckmania sotatoimialueella tarvitaan.

    Bäckman itse kehottaa yleisöä pidättäytymään muilutustoimenpiteistä, sillä hän on muutenkin aikeissa matkustaa seuraavaksi Moskovaan. Hän mainitsee Yhdysvaltain harjoittaman ”anakondapolitiikan”, joka ilmeisesti pitää myös dosentin itsensä kiireellisenä.

    Mutta kun nyt Lapualle on tultu, ojentaa Bäckman Pöntiselle pienen esineen, joka vaikuttaisi keraamiselta käsikellolta. Pöntinen kilisyttää vekotinta. Bäckman kertoo kyseessä olevan Kremlin kello. Yleisö hymyilee leukaperät kireällä, suut jakoavaimina.

    Varjonyrkkeilyä

    Keskustelu Lapuan Nuorisotalolla etenee hitaasti. Kai Pöntinen on ottanut vaaliteemakseen tänä vuonna turvallisuuspolitiikan – ilmeisesti hän huomasi, että ulkomaalaisvastaisuuden alueella on liian kova kilpailu. Pöntisen pitkien ja huolellisesti selitettyjen puheenvuorojen jälkeen Bäckman vastaa pilkuntarkasti jokaiseen asiakohtaan. Hänellä on muistikirja täynnä avainsanoja.

    Pöntinen tahtoo tietää kaiken Ukrainasta ja Venäjästä sekä tietenkin niiden vaikutuksesta Suomeen. Kysymykset ovat retorisia, sillä Pöntinen on selvityttänyt kaiken etukäteen, mistä monella toimittajalla olisi oppimista. Dosentilla on niihin kuitenkin vedenpitävät vastaukset.

    Meille selviää, että Ukrainan entinen pääministeri Julija Tymošenko itse asiassa ei ole uhannut surmata miljoonia venäläisiä ydinaseilla. Bäckmanin mukaan tämä ei silti merkitse, etteikö Tymošenko olisi aikeissa tuhota venäläisiä jollakin muulla menetelmällä.

    Kaksikymmentä vuotta sitten Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Vladimir Žirinovski vieraili Suomessa. Äärikansallismielisen populistikonservatiivin tavoitteena oli jo tuolloin liittää Suomi osaksi Venäjän imperiumia. Bäckman lohduttaa: Žirinovski kuulemma ei aio syödä Suomea. Ei sillä, että kukaan olisi tällaista manööveriä odottanutkaan. Edes Lapualla.

    Onko sinulla taskussasi suippumadonlakki vai oletko vain innoissasi nähdessäsi minut?

    Show loppuu heti alkuunsa. Kai Pöntinen oli valmistellut vain kourallisen kysymyksiä, Bäckman ei ainuttakaan.

    Onneksi on yleisö. Pöntinen kehottaa lapualaisia osallistumaan. Ja hehän osallistuvat! Kädet kohoavat ilmaan kuin Nürnbergin puoluekokouksessa. Pöntinen jakaa puheenvuoroja. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan nimeltä.

    Yksi isäntä – sillä heitähän kaikki salissa ovat – ei erityisemmin pidä silovikeista ja menetelmistä, joilla nämä ovat luoneet omaisuutensa. Venäläisperäinen sana ei viittaa aistiharhoja aiheuttavaan suippumadonlakkisieneen eli silokkiin, vaan turvallisuuspalvelun riveistä valtakunnan ja talouselämän avainpaikoille kohonneisiin Vladimir Putinin agenttitovereihin. Mies tiedustelee kohudosentin näkemystä näistä.

    Bäckman on hiukan tuohtunut. Hän ei pidä siitä, että ”kaikki venäläinen omaisuus ymmärretään varastetuksi”. Yleisöstä kuuluu ”vai että ei olisi” -hörötyksiä.

    Nuorisotalon salissa on saatanan kuuma. Silokit alkavat kiinnostaa.

    Kai Pöntinen kieltää Suomen kolmasti kuin Pietari hiilivalkealla

    Panelistien ja yleisön keskustelu siirtyy oligarkeista vaivihkaa kohti debattia Suomen ja Ukrainan geopoliittisista samankaltaisuuksista. Pöntinen kampanjoi eurovaaleissa teemalla, jolla ei ole mitään tekemistä Euroopan parlamentin kanssa: hän haluaisi Suomen liittyvän Natoon.

    Bäckman on tietenkin täysin vastakkaista mieltä. Hän tuhahtelee ”länsiukrainalaisille yksityisyrittäjille”, joilla on näemmä loputtomasti aikaa protestoida Pyhän Vladimirin lempeää hallintoa vastaan.

    Mutta Pöntinen yllättää vielä.

    – Suomea ei ollut olemassa, hän täräyttää.

    Pöntinen ei pidä Suomea ja Ukrainaa ollenkaan samanlaisina valtioina ja perustelee sen maittemme erilaisilla historioilla. Laajassa katsauksessaan Pöntinen kuvailee, kuinka Suomi syntyi vasta vuoden 1809 jälkeen. Jopa kansallinen identiteettimme on rakentamalla rakennettu.

    Vaikka Pöntinen on aivan oikeassa, yleisössä alkaa kuulua epäuskoista mutinaa. Erityistä ärinää kuuluu, kun Pöntinen rohkeasti uskaltaa väittää Suomen olleen aiempina vuosisatoina osa Ruotsia.

    Maaseudulla ei saa puhua pahaa juntista

    Myös Johan Bäckman koventaa retoriikkaansa vastaus vastaukselta. Kun yleisökysymyksessä mainitaan Ukrainan hallituksen kanssa neuvoteltu Geneven sopimus, Bäckman puuskahtaa sopimuksen olevan mitätön:

    – Ikään kuin Kiovan juntta olisi legitiimi hallitus – mitä se ei missään tapauksessa ole!

    Vauhtiin päästyään dosentti maalailee kauhuvisioita ”juntasta” ja ”junttamielisistä joukoista”, jotka suorittavat erilaisia puhdistuksia alueillaan.

    Kun Bäckmanilta tivataan Putinin roolista Itä-Ukrainassa kaapattujen ETYJ:n sotilastarkkailijoiden kohtaloissa, dosentti vaikuttaa entistäkin harmistuneemmalta.

    – Miten se Venäjään liittyy, jos jossain kaapataan? Bäckman on ihmettelevinään.

    Dosentin mukaan epäselväksi jää sekin, onko kaappausta edes tapahtunut.

    Kun käy ilmi, että itsenäiseksi julistautuneelle Donetskin ”kansantasavallalle” ollaan jo perustamassa edustustoa Suomeen, yleisön vihainen puuskutus yltyy lähes korskunnaksi.

    Ukrainan ontologinen kriisi

    Lapualaiset ovat mieleenpainuvaa kansaa, oli heidän menneisyytensä poliittisista saavutuksista mitä mieltä tahansa. Nuorisotalon ahtaassa salissa on helppo aistia, että verenpaine on korkealla. Johan Bäckmanin lakoninen tapa pudotella päät räjäyttäviä oksymoroneita (”kyllä Venäjä on luotettavampi sopimuskumppani kuin Yhdysvallat”, ”Venäjällä on paljon suurempi sananvapaus kuin Suomessa”) saa pohjalaiset kaula- ja otsasuonet tykyttämään. Miehet ovat valmiit hirmutekoihin. Ja silti dosentti Bäckman saa esiintyä rauhassa – kukaan ei huutele hävyttömyyksiä, saati käy käsiksi. Ei edes silloin, kun Bäckman valitellen toteaa, ettei Suomea ja Ukrainaa voi verrata, koska Ukraina ei ole olemassa.

    Pöntinen valaa öljyä laineille ja varoittelee yleisöään.

    – Kun te kuuntelette mua tai Johania, te ette voi tietää, että se on totta! Pöntinen tokaisee lähdekritiikkiä hehkuen.

    Ihastelemme Pöntisen poliittista pelisilmää. Kutsumalla Johan Bäckmanin vieraakseen voi kuka tahansa maakuntasarjan painija vaikuttaa vakaalta ja harkitsevalta valtiomieheltä.

    Mulla kauas menolippu on

    Kutsumalla? Itse asiassa Pöntinen ei ole kutsunut kohudosenttia Lapualle, vaan Bäckman on kutsuttanut itsensä. Eurovaaliehdokas oli kuitenkin luvannut tarjota kaukaa tulevalle vieraalle lounaan ja menolipun.

    Jälkimmäinen herättää hilpeyttä katsomossa.

    Koska lapualaiset ovat kaikista Suomen heimoista rohkeimpia, eräs Pertti-niminen kuulijakunnan edustaja uskaltautuu kysymään asiaa, jota uljaimmatkaan tutkivat journalistit eivät ole koskaan tiedustelleet. Kuka Bäckmanille maksaa?

    Dosentti oli esitellyt jo lounaspöydässä käyntikorttiaan, johon on painettu latinalaisin ja kyrillisin aakkosin hänen nimensä ja asemansa. Hän työskentelee Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin Suomen edustajana.

    Tehtävästä ei ilmeisesti makseta palkkaa, sillä Bäckman voivottelee olevansa vain tavallinen apurahatutkija.

    Väitöskirjatutkija Tappotorvi kuiskaa korvaani, että hän ei ole nähnyt dosentin nimeä millään apurahalistalla. Ja hän jos kuka sen tietää.

    – Minulta on kysytty, millä sä elät. Ja vieläks sä elät, Bäckman murjaisee.

    Yleisö naurahtaa vitsille, ei yksinomaan ystävällisesti.

    Karjala takaisin maanvaihtona

    Lapuaa ja koko maailmaa kiinnostaa kiinteistökauppojen rajoittaminen. SDP:n kaakkoissuomalainen kansanedustaja, Suna Kymäläinen, on tehnyt lakialoitteen, jolla pyritään rajoittamaan venäläisten mahdollisuuksia osallistua Kymäläisen vaalipiirin pitkäaikaistyöttömien päiväkaljoittelun rahoittamiseen.

    Toisin sanoen tontteja ei saisi myydä ”ETA-maiden ulkopuolisille” eli venäläisille. Kymäläinen perustelee asiaansa evakkopopulismilla – Venäjä on omalla maaperällään rajoittanut ulkomaista maanomistusta. Suomessa ja etenkään Etelä-Karjalassa ei nimittäin pääse eduskuntaan ilman evakkosukujen jatkuvaa nuoleskelua.

    Kai Pöntinen tyytyy toistamaan perinteisen vainoharhan. Maata ei saisi hänen mukaansa myydä venäläisille ”lentokenttien läheltä”. Selvittämättä jää, ovatko Itä-Suomessa yleiset lentokoneiden varalaskupaikat Pöntisen kirjanpidossa myös lentokenttiä.

    Johan Bäckman ilmoittaa suoraan häpeävänsä Suna Kymäläisen puolesta. Se on aika paljon sanottu mieheltä, joka vain hetkeä aiemmin julisti Ukrainan kriisissä olevan kyse ”Yhdysvaltain ja Kiovan juntan aggressioista Venäjää vastaan”.

    Natolangat

    Pöntinen on Nato-mies. Ulkomaalaisvastaisuus ei vienyt reiluoikeistolaista europarlamenttiin vuonna 2009, vaikka ääniä ropisi pitkin Pohjanmaata, joten tällä kertaa kärjessä on sotilaallinen liittoutuminen. Pöntisen mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jottei maallemme kvisi kuten Ukrainalle.

    Lapualaiset suuttuvat vaihtelun vuoksi myös omalle pojalleen. Bäckmanin äänekäs putinismi on yksi juttu, mutta Nato-jäsenyys on toinen. Puuskutus yleisössä yltyy taas. Yksi penkkirivi tekee ulosmarssin. Tänne ei tultu kuuntelemaan Nato-saarnaa!

    Päästyään aiheeseensa Pöntistä ei pidättele mikään. Hän pudottaa pommin:

    – Nato on rauhanliike!

    Yleisössä hörähdellään ääneen. Vitsihän tämä oli? Mutta ei, Pöntinen vain innostuu. Hän vertaa Nato-jäsenyyttä kamppailuun koulukiusaamista vastaan.

    – Nato on kuin luokan isot pojat, Pöntinen selittää.

    Vertaus ei aukea, vaikka Pöntinen selittää, miten ”isot pojat” voivat suojella luokan heiveröistä itkupilliä kiusaajiltaan. Eivätkös nämä isot pojat yleensä ole juuri niitä koulukiusaajia?

    Katoavan hetken ajan Kai Pöntinen vaikuttaa harhailevan loitommalla kiertoradalla kuin Johan Bäckman. Mutta momentti haihtuu nopeasti. Vastauksessaan dosentti kuvailee Viron Nato-jäsenyyttä amerikkalaismiehitykseksi. Suomessa jäsenyys olisi samanlainen. Edes media ei olisi enää vapaa.

    Mutta Venäjä! Siellä kaikki on toisin, siellä kansalaiset ja joukkoviestimet nauttivat Bäckmanin mukaan paljon Suomea suurempia vapauksia. Sama pätee hänen mukaansa myös demokratiaan.

    Väsynyt ja nälkäinen lapualaisyleisö älähtää. Nyt on jo liian paksua. Kai Pöntinen on kuitenkin hereillä. Hän rupeaa lopettelemaan juttutuokiota.

    Vaan vielä yksi lapualainen saa suunvuoron.

    – Olisit Oscar-tason näyttelijä, hän taivastelee Bäckmanille.

    Keskustelun päätyttyä Pöntinen ja Bäckman käyvät poseeraamaan valokuvaajille. Me sen sijaan poistumme pussikaljalle. Ei tätä selvin päin jaksa.

    Muualla:

    Keihään ja Tappotorven nimet muutettu.

  • Vuoden paavi

    Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.

    Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.

    Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.

    Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.

    Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.

    Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.

    Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.

    Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:

    We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.

    Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.

    Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.

    Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.

    Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.

    Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.

    Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.

  • Nerg

    Ennen vanhaan vakavin haaste yhteiskunnalliselle keskustelulle oli valtakunnansovittelija Esa Longan sukunimen ng-äänne, jota kukaan ei osannut lausua. Jopa Maria Guzenina-Richardson tuntui taipuvan sujuvammin.

    Nyt ollaan huomattavasti vaikeammassa jamassa. Sisäministeri Päivi Räsänen nimitti johtamansa ministeriön käskynhaltijaksi sopivuus-, vaan ei pätevyysperustein Päivi Nergin. Viimeisten tietojen mukaan ainakin MTV3 ja Yleisradio ääntävät Nergin niin kuin se kirjoitetaan. Ei siis [næri], kuten typerämpi saattaisi ensihätään kuvitella.

    Sisäasiainministeriö on kansalaiselle ja sellaiseksi haluavalle keskeinen toimielin. Sen alaisuudessa ovat poliisi, rajavartiolaitos, siviilikriisinhallinta, maahanmuuttovirasto, hätäkeskukset ja pelastustoimi. Päivi Räsäsen valtakaudella huomio on kiinnittynyt etenkin viimeksi mainittuun sanan hengellisessä merkityksessä.

    Kansliapäällikkö on ministeriön vaikutusvaltaisin henkilö. Ministeri itse on riippuvainen äänestäjän suosiosta ja hallitusneuvotteluiden tuloksista, kansliapäällikkö on erottamaton virkamies seitsemän lihavaa vuotta. Hän ei ole riippuvainen edes ministerin luottamuksesta – ilman räikeitä väärinkäytöksiä Räsäsen seuraaja ei mahda mitään alaiselleen. Valtion virkamieslain mukaan viskaalit voidaan potkaista pihalle vain, jos siihen on ”viran luonne huomioon ottaen hyväksyttävä ja perusteltu syy”.

    Nimitysuutisen tultua julki toimittajat tarttuivat valtiovarainministeriöstä nykyiseen pestiinsä siirtyneen MMM Päivi Nergin taustaan. Hän oli vuonna 2007 asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa Kristillisdemokraattien ehdokkaana. Reportterien huomio nauliutui tähän: nimityshän oli puoluepoliittinen!

    Ja eikös Räsänen aivan vast’ikään käsi Raamatulla kieltänyt poliittiset virkanimitykset? Ainakin Yleisradion jumalattomat kommunistitoimittajat penkoivat likasankojournalismin hengessä esiin parin vuoden takaisen videoklipin, jolla Räsänen puhuu itsensä pussiin, ähäkutti!

    No, ei puhu. Kun kysytään asian vierestä, muttei itse asiaa.

    Taivas ei ole puolue

    Älä sano väärää todistusta, tietävät kaikki uskovaiset. Jumala vanhana pilkunnussijana ei katso pahasti, kun Päivit Räsänen ja Nerg kirkkain silmin vakuuttavat, että valinnalla ei ole mitään tekoa Kristillisdemokraatit r.p:n kanssa. Nerg ei näet ole jäsen ja Räsänen ei hakenut virkaan ensisijaisesti poliittista broileria.

    Näin Päivi Nerg kommentoi ”nimityskohuaan” Iltalehdelle:

    Kun vaalit olivat ohi, irrottauduin politiikasta, enkä sen jälkeen ole ollut tekemisissä minkään poliittisen puolueen kanssa.

    Ja Räsänen toteaa saman Yleisradiolle:

    Itselläni oli se periaate ja eettinen vakaumus, että tehtävään valitaan pätevin ja sopivin.

    Räsänen korostaa ikään kuin vakuudeksi vielä Yleisradiolle, että Nerg erosi puolueesta vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Rikos vanhenee näemmä viidessä vuodessa.

    Se, mikä jää vastaamatta, on Päivi Nergin asema viidennessä herätysliikkeessä. Räsänen ei kommentoi asiaa mitenkään, mutta onhan Nergiltä itseltäänkin tätä tivattu. Koska hänen totuuskäsityksensä näyttäisi olevan elastisempaa sorttia, hän kykeni selittämään aivan pokkana MTV3:lle, ettei hänet tehtäväänsä valinnut Päivi Räsänen luultavasti edes tiennyt hänen uskonnollista vakaumustaan:

    En usko, että Räsänen on edes tiennyt kristillisestä taustastani. Työurani on 26 vuotta pitkä. Vaalijaksoni, jolloin oli kristillisdemokraattien ehdokkaana, kesti neljä kuukautta. Tästä ajanjaksosta tämä koko keskustelu nousee.

    Pardon, Päivi Nerg, mutta te olette viidennen herätysliikkeen keskeisiin instituutioihin kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiön puheenjohtaja. Siitä tässä puhutaan. Väite siitä, että saman uskonnollisen liikkeen kilpailevaan suurjärjestöön, Suomen Evankeliseen Kansanlähetykseen, kuuluva Päivi Räsänen ei olisi ”tiennyt” näkyvällä paikalla häärivän julkiuskovaisen samansuuntaisesta kristillisyydestä, alkaa jo lähestyä tilannetta, jossa joko vastanimitetyn virkamiehen tai hänet nimittäneen ministerin arvostelukyky voidaan kyseenalaistaa.

    Etenkin, kun Räsänen vakuuttaa teettäneensä Nergistä ”salaisen henkilöarvion”, kuten hän kertoo blogissaan.

    Jeesuksesta viis, kunhan penis menee vaginaan

    ”Viidesläisten” kirjavassa katraassa Kansan Raamattuseura edustaa vähemmän fundamentalistista tulkintaa kuin esimerkiksi Räsäsen Kansanlähetys. Se ei tuomitse naispappeutta yhtä jyrkästi eikä ole yhtä eksplisiittinen homojen joutumisesta kadotukseen. Liike on silti jossain määrin yhdistetty homoseksuaalien psyykkiseen pahoinpitelyyn, jota myös eheyttämiseksi kutsutaan.

    Ranneliike.net testasi eheyttämisterapioita omalla tavallaan vuosi sitten. Se lähestyi sen kummemmin määrittelemätöntä joukkoa sielunhoitoterapeutteja tekaistulla sähköpostilla ja kysyi, olisiko mahdollista päästä eheytyshoitoon homosta heteroksi. Vaikka tempaus ei täytä mitään tieteellistä tai tutkivan journalisminkaan kriteeriä, se paljasti riittävän yhtenäisen joukon yksittäistapauksia. Mediat heräsivät.

    Helsingin Sanomain vahvasti muotoiltu artikkeli ohjasi katsetta kovan linjan eheyttäjistä Kansan Raamattuseuran ylläpitämään Vivamo-toimintakeskukseen. Kotimaa-lehti riensi uteliaana selvittämään asiaa.

    Kansan Raamattuseuran harjoittamassa sielunhoitoterapiassa taustalla on itse itsensä pastoriksi nimittäneen Seppo Jokisen ”Rikotusta eheään” -kirja. Jokinen on myös kouluttanut ”RE-terapeutteja” – kuten heitä nimitettään – Vivamossa.

    Kotimaan toimittaja kysyi muutamalta RE-terapeutilta, eheyttivätkö he homoja. Vastaus on kiehtovasti muotoiltu:

    Heidän mukaansa seksuaali-identiteetin eheyttäminen heteroseksuaaliksi ei ole terapian keskiössä oleva asia.

    Mutta kuitenkin osa terapiaa? Kyllä, koska se on hoidettava:

    Homoseksuaalisuus yhdistetään yleisesti kuitenkin sielunhoitoterapian yhteydessä käytettävässä materiaalissa samaan kategoriaan esimerkiksi seksuaaliaddiktioiden kanssa.

    Kotimaa kertoo myös, että RE-koulutusta järjestävät yhdessä RE-sielunhoitoterapeutit ry, Kansan Raamattuseura, Suomen Vapaakirkon kotimaantyö, Suomen ACC ry, Aslan ry ja Kirkkopalvelujen Opintokeskus. Näistä etenkin Aslanilla on raaka maine homovastaisessa työssä.

    Näihin Kansan Raamattuseurallakaan ei ole mitään kommentoitavaa.

    Sen sijaan maalliselle medialle riittää motkotettavaa. Viimevuotisessa ja äskettäin uusitussa tiedotteessaan KRS ilmoittaa hyvin pontevasti, ettei sillä ole mitään yhteyttä todellisiin eheyttämishoitoihin. Järjestö nuhtelee Helsingin Sanomia asiavirheistä ja vakuuttaa sielunhoitoterapeuttiensa saaneen vahvat eettiset ohjeet. Tiedotteen mukaan ideaalinen RE-terapeutti ”osaa ohjata asiakkaan tarvittaessa eteenpäin psykoterapiaan tai muun terveydenhuollon piiriin”.

    Tosin Sateenkaariyhteisöt ry:n mukaan ohjaus meni lähinnä toisille sielunhoitoterapeuteille tai suoraan Aslanille.

    Kysymys Päivi Nergin johtaman Kansan Raamattuseuran eheyttämistoiminnan innokkuudesta on sinänsä turha. Muuhun kirkkokansaan ja uskonnottomiin verrattuna aivan kaikki viidennen herätysliikkeen järjestöt – sekä niiden kanssa flirttailevat vapaat suunnat – ovat lähtökohtaisesti aivan käsittämättömän homokammoisia. Etenkin perussuomalaiseen liikehdintään voimakkaasti sekaantunut helluntaiherätys ja piru ties mihin yhden hengen synkretistiseurakuntaan kuuluva James Hirvisaari komppaavat opposiostakin käsin Päivi Räsäsen jokaista tekoa, koska Jumalan rakkaus on jo ajat sitten saanut väistyä seksuaalietiikan tieltä uskonnon tärkeimpänä opinkappaleena.

    Jumala erehtyy, minä en

    Päivi Räsänen ei tunnustanut, että hänen suosikkinsa kansliapäälliköksi olisi saanut etua uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän päätti sinnikkäästi pitää kiinni alkuperäisestä väittämästään, että Nerg valittiin ennen kaikkea hallinnollisen pätevyytensä takia.

    Internetin lahjomaton sontatunkio tiesi pulpauttaa heti virkanimityksen yhteydessä kysymyksen Päivi Nergin aiemmasta hallintohistoriasta – hänhän oli pari vuotta töissä valtiovarainministeriössä hallinto- ja kehitysjohtajana, mutta erityisen mainittava on hänen pitkä uransa Kuopion yliopistossa. Nerg työskenteli vuodet 1996–2002 koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtajana ja kohosi hallintojohtajaksi vuonna 2002.

    Hallintojohtaja on rehtorin jälkeen Kuopion yliopiston korkein viranhaltija.

    Vuonna 2007 Nerg otti aktiivisesti osaa kolmeen määräaikaiseen professorinimitykseen. Kuopion yliopisto oli yhdistymässä joensuulaisen virkasisarensa kanssa Itä-Suomen yliopistoksi. Puuhahenkilöillä oli vahva halu varmistaa kauppatieteiden tutkinto-oikeus myös uudelle akatemiakhimairalle, mihin professorinviratkin jollain kaavalla olivat liittyvinään.

    Tapauksesta tehtiin sittemmin kantelu.

    Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 18.12.2009 päivätyssä lausunnossa (Dnro 3315/4/08) tapahtumat käydään läpi seikkaperäisesti. Kauppatieteiden laitoksen dekaanin hidastellessa Päivi Nerg oli ottanut aloitteen ja vei rehtori Matti Uusituvalle allekirjoitettavaksi kolme nimitystä.

    Näin apulaisoikeusmies Jussi Pajuoja kuvailee:

    Professoreiden virkoja ei ollut hankerahoituksen puitteissa erityisesti perustettu eivätkä virkasuhteet olleet myöskään olleet yliopiston sisällä julkisesti haettavina. Rehtori Matti Uusitupa oli 5.12.2007 päättänyt virkasuhteisiin nimittämisestä hallintojohtaja Päivi Nergin esittelystä.

    Maailmankaikkeuden etevimmän hallintovirkamiehen esittely ei saa järin korkeita pisteitä apulaisoikeusasiamieheltä:

    Näin ollen rehtori Matti Uusituvan hallintopäällikkö Päivi Nergin esittelystä 5.12.2007 tekemiä kolmea professorin nimityspäätöstä voidaan pitää virheellisinä tavanomaisen viranhakumenettelyn puuttumisen, varsinaisen perustellun nimitysmuistion laatimatta jättämisen ja nimityspäätöksen niukkojen perustelujen vuoksi. Kiireellinen nimitys 5.12.2007 on kaikkiaan rikkonut hyvässä hallinnossa keskeistä julkisuusperiaatetta. Pidän tapahtunutta kuitenkin enemmänkin yliopiston hallinnollisena menettelyvirheenä kuin tahallisena, kantelijoiden vaatimia syytetoimenpiteitä edellyttävänä virkarikoksena.

    Mutta lopulta Pajuoja tyytyy antamaan vain ohjaavan käsityksensä: ”[U]udistuvassa yliopistohallinnossakin tulee noudattaa hallinnon lainalaisuuden sekä erityisesti hyvän hallinnon ja julkisuusperiaatteen vaatimuksia.”

    Maahanmuutto- ja mediakriittinen hallintojohtaja

    No, mutta kiireessä tulee tehtyä joskus kömmähdyksiä ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, kuten agronomi Nerg voisi lohkaista. Itä-Suomen yliopiston kätilönä hänellä ei ollut aikaa kaikkiin pikkuseikkoihin, kuten avoimiin työhakuihin.

    Tai muuhun avoimuuteen. Päivi Nergillä ote moponsarvista lipsui vielä viime hetkillä ennen yliopistofuusiota ja hänen omaa siirtymistään valtiovarainministeriöön.

    Suomen kansa saattaa yhä muistaa Perussuomalaisten urjalalaisen varavaltuutetun, joka onnistui lopulta hankkimaan itselleen tuomionkin toistuvista laittomista uhkauksista ja rikokseen yllyttämisestä. Vuoden 2009 alussa hän perusti Facebook-ryhmän, jossa kukaan ei ollut rasisti – he nyt muuten vain halusivat karkottaa, kastroida tai tappaa kaikki Suomen valtakunnanrajojen sisäpuolella olleet tummaihoiset tai islaminuskoiset miehet ja aivan erityisesti Somalia-nimisestä, sittemmin tuhoutuneesta valtiosta tulleet henkilöt ja heidän lapsensa.

    Kuopion ja Joensuun yliopistojen ylioppilaskuntien vastaperustetussa Uljas-lehdessä havaittiin, että respektiivisten ylioppilaskuntien puheenjohtajat – kaksi kokoomuslaista nuorukaista – olivat molemmat rasistiryhmän jäseniä. Lehteen tehtiin juttu.

    Asiasta nousi melkoinen kohu.

    Sehän ei sinänsä ole uutinen kellekään, että hipiältään hiukan vaaleanpunaisemmat itäsuomalaismiehet kokevat kaukana arkipiiriensä ulkopuolella elävät 750 vuosittaista kiintiöpakolaista kuolettavaksi uhaksi omalle maskuliinisuudelleen.

    Sen sijaan mielenkiintoista oli yliopistojen hallintojen reagointi.

    Uljaan päätoimittaja Veera Järvenpään mukaan lehteen oltiin yhteydessä, koska julkaisussa mainostaneet olisivat halunneet vetää lehden pois jakelusta. Yliopiston viestinnästä tieto kiistettiin oitis – vaan ei tykkänään:

    Sen sijaan lehden lisäjakelusta viestintäyksikkö kysyi päätoimittaja Veera Järvenpäältä, että onko mahdollista perua tai siirtää Itä-Suomen yliopiston maksama 7000 kpl erikoisjakelu abeille, koska kyseessä ei ollut abeille tehty erikoisnumero – kuten yliopistolle oli ilmoitettu.

    Toisin sanoen yliopiston hallinto yritti joka tapauksessa vaikuttaa lehden julkaisemiseen ja jakeluun – imagosyistä. Yritys olisi ollut härski siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi yliopiston omistama julkaisu, mutta täysin räikeäksi tapaus äityy, kun muistetaan, että ylioppilaskunta on itsenäinen julkisyhteisö, joka ei ole missään markkinointivastuussa yliopistolle.

    Koko orkesteria johtaneen Kuopion yliopiston hallintojohtaja Päivi Nergin kommentti Savon Sanomissa kertoo hyvin, miten hän näki tuolloin journalismin tehtävän:

    Lehti ei vastannut teemaltaan sitä, mistä sovimme. Numeron piti olla abinumero, mutta siinä olikin korostettu maahanmuuttoasioita.

    Helsingin Sanomain uutisessa Järvenpää kommentoi ällistyneenä:

    Minulle itselleni on henkilökohtainen pöyristys, että yliopisto käyttäytyy tällä tavalla. Odottaisin, että siellä lepää sananvapauden arvostus ja siellä ymmärrettäisiin, että debatti yhteiskunnassa on yksi tärkeimpiä demokratian edistäjiä.

    Demokratiaa se on kristillinenkin

    Päivi Nerg on sisäasiainministeriön kansliapäällikkö. Tapahtuneesta voidaan syyttää useita osapuolia. Demareita, koska he luopuivat paikasta turvatakseen asemansa Helsingin kaupunginjohtajistossa. Perussuomalaisia ja keskustalaisia, koska he pakottivat omalla poisjäännillään Kokoomuksen ottamaan teokraattipuolueen hallitukseen oikeaa laitaansa vahvistamaan. Vasemmistoliittoa ja Vihreitä, koska nämä eivät pitäneet puoliaan hallitusneuvotteluissa. Kaikkia presidentin valtaoikeuksista kitisseitä. Lisäys, 13.05: Ja tietysti myös Pyhää Henkeä, jonka johdatusta prosessi oli, kuten Päivi Räsänen ytimekkäästi toteaa Ylen Ykkösaamussa 7.9.2012.

    Mutta nyt se on peruuttamatonta. Edes Päivi Räsänen ei voisi erottaa Nergiä. Hänet on nimitetty Suomen lain ja asetusten mukaisesti seuraavankin vaalikauden loppuun asti.

    Tästä lähtien Päivi Nerg pitää huolen siitä, että Reinikaisella on dieseliä maijassaan ja että turvapaikanhakija saa oikeutta, vaikka sattuisikin olemaan ihonväriltään ruskea ja uskonnoltaan muslimi. Hän katsoo, että 112:ssa osataan lähettää ambulanssit oikeisiin osoitteisiin ja että palokunnat voivat tehdä muutakin kuin vain rukoilla sadetta. Nerg valvoo, että kaikkialla poliisihallinnossa ja maahanmuuttovirastossa omia aikojaan avautuvat ja sinne ehdoin tahdoin synnytettävät vakanssit täytetään niin kuin Jumala on ne katsonut hyväksi täytettävän.

    Rukoilkaamme, että Hän ei heittäydy aivan niin homo- ja ksenofobiseksi kuin kiivaimmat tukijansa.

  • Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

    Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

    Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

    Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

    Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

    Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

    Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

    Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

    Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

    Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

    Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

    Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

    Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

    Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

    Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

    Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

    Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

    Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

    Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

    Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

    Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

    Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

    ”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

    Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

    Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

    Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

    Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

    We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

    Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.

    Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

    Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.

  • Päivän uutisjytky

    Uutisia Pohjanmaalta ja muista siirtomaista.

    Silkkaa fasismia

    Viitasaaren antifa

    Ajankohtainen kakkonen

    Ajankohtaisempi kakkonen

  • Naistenpäivä

    Naiset eivät ole hauskoja. Kun nainen yrittää kertoa vitsin, kukaan ei naura. Toiset naiset odottavat, että miehet nauraisivat ensin. Ja miehet ovat vain närkästyneitä, sillä vitsaileva nainen on kastroiva nainen.

    Onko kukaan koskaan kuullut naiskoomikosta? Aivan.

    Sen sijaan mies – hän on hauska. Kun mies vääntelee suutaan, puhuu kimeällä äänellä tai pukeutuu vaikkapa munaksi, hän on plutoniumilla täytetty naurupommi, jonka sytytyslanka palaa.

    Absoluuttisesti hassuinta, mitä mies voi tehdä, on pukeutua naisten vaatteisiin ja olla puhuvinaan ruotsia. Kaikkihan tietävät, että ruotsalaisuus on samaa kuin homoseksuaalisuus. Ja se puolestaan on täsmälleen samaa kuin naiseus, sanoi Touko Laaksonen mitä tahansa.

    Ilta-Sanomien rempseänhauskasti nimetty ”ToosaTV” osoittaa erinomaisesti, miten käsittämättömän lystikästä jälkeä syntyy, kun kahdelle nuorukaiselle annetaan kamera, hameet, peruukit ja kodinhoitotuotteita, ja pyydetään heitä improvisoimaan kolmen ja puolen minuutin ajan.

    Olisivatko oikeat naiset samoissa rooleissa kolmanneksenkaan yhtä huvittavia? Eivät. Naiset ja huumori eivät kuulu samaan lauseeseen.

    Itse asiassa naiset ovat aikamoisia äkäpusseja, kuten sosiologipiirejä kuumentanut Jyväskylän koulukunta on pyrkinyt osoittamaan. Riistävät ja sortavat miehiä – mitä valkoisempia, sitä riistettävämpiä. Eivät suostu yhdyntöihin, vaan pakottavat tiskaamaan.

    * * *

    Päinvastoin kuin voisi kuvitella, naisasiakriitikot eli antifeministit eivät vihaa naisia. Naisethan on luotu etäältä ihailtaviksi.

    Hyvät naiset ovat hiljaisia, tekevät paljon lapsia eivätkä ainakaan käytä äänioikeuttaan. He ovat siis hiukan niin kuin sankariäiti kaikkien muiden ollessa hirviöäitejä:

  • Joulukalenteri: Poikapari

    9

    Ajankohtaisen Kakkosen homoillan suuri jatko-osa, miljoonayleisön kerännyt Linnan juhlat 2010, järkytti kahta heteromiestä, jotka ovat molemmat tulleet tunnetuiksi etenkin univormufetissistä.

    Nostoväen majuri Timo T. A. Mikkonen ehätti blogissaan harmittelemaan, kun homoseksuaaleja ei enää tuhota keskitysleireissä. Tai kuinka tämä pitäisi ymmärtää?

    Sitä ajattelee jo muutenkin kauhulla 6.12.2010 juhlien otsikoita 7.12.2011. Setalaiset kun ovat rynnäköineet oikein ryminällä kaapeistaan “viimeinen pari uunista ulos”-meiningillä.

    Profeettain tapaan arvoituksellisesti sanansa asetellut TTA arvelee, että vapaussodan kunniakkaiden veteraanien haudoilla tapahtuva tanssitilaisuus on aikeissa muuttua tulevana kesänä (?) sateenkaari-iloitteluksi. Miksi ja ennen kaikkea miten presidentti Halonen tämän järjestäisi, jää vaille selitystä. Mutta tämä lienee ensimmäinen kerta itsenäisen Suomen historiassa, kun kukaan voi toivoa VTM Timo Mikkosen olevan oikeassa.

    Kultarannan kesäinen ilomeno puhkeaa taatusti täyteen kukkaan vuoden kuluttua kaikissa sateenkaareen väreissä oli maassa hanki tai ei. Kun millään ei ole enään mitään väliä, ei tarvitse tuskailla protokollasta, lehtiotsikoista eikä valitsijoiden ahtaista käsityksistä. Siispä aitoon BB-talon tyyliin kohti ensi vuoden itsenäisyyspäivää ja koko kansan sekahakua. Hepskukkuu vaan.

    Samaan aikaan toisaalla Seitsemän päivää -lehden verkostossa blogattiin täsmälleen samasta aiheesta. Päät räjäyttävää vaalivoittoa kohti täydellä höyryllä seilaava Pokeripuolueen Aleksi Valavuori oli Timo T. A:n tavoin katsonut televisiota ja nähnyt, että maailmassa on liikaa homoja.

    Tosin majuri Mikkosen hienostuneen ironian sijasta alikersantti Valavuori käytti karkeampaa retoriikkaa. Kehuksi naamioidun loukkauksen…

    Homo- ja lesboparit – Loistavaa nähdä avoimesti kimpassa liikkuvia pareja Rohkeaa. Ensi vuonna kunnon kielarit tanssilattialla, pliis!

    … jälkeen Valavuori vakavoituu niin paljon kuin vain sotaveteraanin lapsenlapsi kykenee:

    Illan teema oli kokonaisuudessaan kovin floppi. Illan teema ei ollut mikään väri tai itsenäisyys. Teemana kutsuissa oli Setan jäsenyys ja siviilipalvelus. Pöyristyttävää toimintaa illan sankareita, sotaveteraaneja kohtaan. Hävetti.

    Onneksi sentään juontaja-mainosäänen häpeä ei kestänyt liian pitkään. Valavuori muisti, näet, että lumilautavalmentajan kutsuminen olisi ilman muuta ollut teko, jota Suomen jäljellä olevat sotavateraanit Mauno Koivistosta Tuomas Gerdtiin olisivat kyyneleet silmissään ihastelleet.

    Suomen lumilautailijoiden päävalmentaja jätettiin kylmästi kutsumatta. Koskela, joka on tehnyt vuosia töitä lähes ruokapalkalla ja vienyt Suomea maailmalle todella isossa lajissa. Peetu nappasi Vancouverista Pekan suojattina hopeaa. Se oli suomalaisten paras saavutus. Kutsumatta jättäminen oli vuoden munaus.

    Homoja ja lumilautailijoita enemmän näitä korskeita heterosotureita on silti saattanut harmittaa se, että heiltä meni sivu suun Linnan juhlien jatkoilla ravintola Teatterissa ollut mainio tilaisuus ottaa osaa kansainväliseen verilöylyyn.

    Missä oli majuri, missä alikersantti, kun rasistisesta nimittelystä väittämän mukaan tuohtunut mies pukkasi päänsä lasiovesta läpi?

    Kyse ei ollut mistään pienestä baarinujakasta, vaan aivan aidosta Ragnarökistä. Parhaimman todistuksen paikallisesta maailmanlopusta antoi merkittävä yhteiskunnallinen kommentaattori, ”Ex-Salkkari-tähti” vain päivää Linnan juhlien jälkeen. Haastattelu annettiin MTV3:n viihdesivustolle otsikolla ”Ex-Salkkari-tähti silminnäkijänä Linnan jatkojen nujakoinnille: Se oli aivan järkyttävää”.

    Kyseessä oli ollut once in a lifetime -kokemus nuorelle naiselle. Kahlatessaan kyynärpäitään myöten veressä Ex-Salkkari-tähti ajatteli, miten pahasti voivatkaan asiat mennä vikaan:

    Se oli aivan kaameaa, että itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa tapahtui tällaista. Kaikilla oli hienot puvut ja kaikkea, ja sitten tapahtuu tällanen välikohtaus.

    Voidaan vain arvailla, miten merkittäviä nämä asiat ovat Suomen sotaveteraaneille. Luultavasti erittäin.

  • Pietismejä

    Eero Lehden itsetietoisesti nimetyn Lehtiyhtymän ilmaisjakelutuotteita luotsaa julkaisujohtaja-päätoimittaja Antti-Pekka ”AP” Pietilä. Hän on paljon vartija, sillä konserni julkaisee roimaa nivaskaa mainoslehtiä pitkin Suomea.

    Journalistiliiton taulukkopalkkojen perään kitisevien avustajien vaimentamiseksi Pietilä onkin ottanut tavakseen kierrättää materiaalia lehdestä toiseen. Ennen kaikkea hän tekee tätä omien kolumniensa kanssa.

    Syntyy säästöä ja saadaan laatua.

    Erityisesti Pietilä on inspiroitunut kuluneen vuoden suurista homopuheenvuoroista. Näitä usein uskonnollisten kysymysten kanssa tangeeraavia avautumisia voitaneen kutsua vaikkapa pietismeiksi. Ne julkaistaan aina kaikissa Lehtiyhtymän kaupunkilehdissä.

    Helsingin Pride-kulkueen jälkimainingeissa elokuussa 2010 kirjoitettu ”Nyt on kysymys ääri-ilmiöiden ylivallasta” kysyi, miksi Suomi salli homomaahanmuuttajien julkisen masturbaation. Lokakuussa laadittu pietismi ”Piispat eivät osaa mediapeliä” tarttuu kirkkoa jäytävään ongelmaan, jossa häntä heiluttaakin koiraa – tässä tapauksessa Kristuksen ruumiin ollessa koira ja julkisen keskustelun näytellessä hännän vaativaa roolia.

    Trilogian kolmannessa osassa Pietilä luo synteesiä rietastelevien homoseksuaalien ja selkärangattomien pappien yhteistoiminnasta marssittamalla näyttämölle salaliiton. Kristillisdemokraattisen ostrakismoksen uhriksi joutuneen lehtori Jouko Pihon viiltävä analyysi Illuminatin konspiraatioista saa viimeinkin tukea establishmentin sisäpiireistä:

    Sukupuolineutraali avioliitto ja homoparien kirkollinen siunaaminen ovat olleet kirkon sisällä toimivan ryhmittymän tavoitteena jo kymmenen vuotta. Yhteys-liikkeen nimellä toimiva ryhmä oli aluksi salainen ja sen asiakirjat pidettiin luottamuksellisina.

    Ultraovelasti varjoissa vaaninut ”Yhteys” – jo nimikin viittaa avaruusolentoihin – on pitänyt kynttiläänsä niin visusti vakan alla, ettei yksikään ”iso media” ole oivaltanut heidän tarkoitusperiään. Vain salaisuuksiin vihkiytyneet saattoivat tietää, että yhteys.org-osoitteessa on julkaistu järjestön toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja vuodesta 2003. Ja absoluuttisesti yksikään ei taatusti ollut perillä kirkon uudistusta markkinoivasta Tulkaa kaikki -liikkeestä, jonka ehdokaslistat levisivät sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin.

    Liian myöhään, vasta vaalien jälkeen, saattoi Pietilä hyödyntää syväkurkkua, jonka oli yhyttänyt ties mistä Helsingin syntisestä homokapakasta:

    Tähän kirjoitukseen antoi aiheen Yhteys-liikkeen pappi. Hän ilkkui, että ”salaisena alkanut hankkeemme on maalissa, kun heterot seurakuntalaiset äänestävät (seurakuntavaaleissa) tietämättään meidän ehdokkaitamme, jotka muuttavat koko kirkon”

    Antti-Pekka Pietilän vuoratessa pipoaan alumiinifoliolla muut kuluttaja-kansalaiset voivat pohtia, olisiko parempi, jos hän ottaisi mallia kollegastaan, vahvasti heteroseksuaalisesta toimittaja Aleksi Valavuoresta, ja hankkisi nipun homokavereita. Sellaisia saa melkein minkä tahansa media- tai kustannusyhtiön juhlista.

    Poislukien tietenkin siis Lehtiyhtymän bileet.

  • Suomen Kansan Teokraattinen Liitto

    Reipas teologisen innostuksen hyökyaalto pyyhkäisi läpi Suomen ja tällä kertaa tsunamiuhreja ei lohduttanut edes Eero Huovinen.

    Keskusteluun osallistuneiden maallikkojen määrä niin kirkollisissa kuin kirkottomissa porukoissa on hermostuttanut muitakin kirjanoppineita kuin Kansan Uutisiin bloggaavia teologian ikiylioppilaita. Aleksanterinkatu 7:n jykevien kiviseinien sisältä kuuluu eksegeettien ja dogmaatikkojen tuskaisia ähkäisyjä, kun Iltalehti ingressoi hupijuttunsa hiukan vasenkätisesti:

    • ”Homoliittojen vastustajat vetoavat 2000 vuoden takaisiin kirjoituksiin, joissa käsketään esimerkiksi ympärileikkaamaan poikavauvat.” | Räsäsen pojalla pitkä tukka – Raamattu kieltää (Oho, eipäs kun Kaksi tulkintaa) (Iltalehti)

    Valitettavasti edes artikkelissa konsultoitu Helsingin seurakuntayhtymän tiedottaja ei huomannut oikaista toimittajaa ja kerrata, mistä kelpo luterilaiset – ystävien kesken lutskut – ammentavat oppinsa. Suomalaisen uskonnonopetuksen alennustilasta kertoo paljon se, etteivät edes kaikki uskovaiset tiedä, minkävärisellä silmällä ja missä huoneessa Vanhan testamentin lakikirjoja pitäisi protestanttipiireissä lukea.

    Juttu sinänsä on harmiton. Toteaapa se vain saman kuin äskettäinen blogimerkintä: pitkätukat ovat Paavalin kirjoissa turhaa jengiä. Lisäksi olisi toki voinut muistuttaa, että vieläkin kauheampia ovat koruja käyttävät (1. Tim. 2:9–10), hunnutta rukoilevat (1 Kor. 11:5–6) ja seurakuntalaisia opettavat tai heidän kanssaan puhuvat (1. Kor. 14:34–35) naiset.

    Iltalehden artikkeli poiki riemastuttavan letkan jumaluusopillista huutoa vähän puolesta ja enimmäkseen vastaan. Kuinka julmasti olikaan toimittaja pilkannut Tony Halmetta väittämällä häntä pitkätukkahipiksi! Useampi kymmenen kommentoijaa ilmoitti, etteivät enää ikinä osta tai lue Iltalehteä tai osallistu Iltalehden keskust…

    No, klikkaa itse ja katso.

    … Ja loput tuolla: http://portti.iltalehti.fi/keskustelu//forumdisplay.php?f=328

    Iltalehden sisällöntuottajat ovat muiltakin osin ryhdistäytyneet. Jopa sotaveteraanien kunniakkaiden hautakumpujen pilkkaamiseen erikoistunut Kaarina Hazard on kastanut kynänsä musteeseen. Tällä kertaa hän kuitenkin syyttää aivan oikein TV2:n toimitusta epäkeskustelun masinoinnista.

    Vaikka homoillan jälkiseurauksista olisi kuinka virkistynyt, kysyä toki voi asiaohjelman perään. Että milläs perusteilla oli vieraslista laadittu. Miten olikin niin, ettei paikalla ollut yhtä ainutta kirkon hyvin kohtelemaa lesbopappia, josta hämmästyä, eikä ensimmäistäkään hörhöisää homoaktivistia, johon vähän olisi voinut kyllästyä. Että sattuikin niin, että kaikki uskottavuus kuin sattumalta oli sillä homopuolella ja kaikki epäuskottavuus yhtä sattumalta oli suistunut niille umpiheteropalleille. Ai että sentään.

    Tohlopin säälipisteet -tekstin varsinainen juju on lopussa:

    Joku voisi moittia, että leirit, keskustelun kulku, lopputulos, häviäjät ja voittajat oli jo etukäteen päätetty, ottelu ennalta sovittu. Harmi. Homot, nimittäin, eivät tarvitse annettua etumatkaa, eivätkä tee mitään Tohlopin säälipisteillä.

    Mutta mitä Hazardille vastaa Iltalehden palautekeskustelua kommentoiva kansan karttuisa käsi? Se, joka parasta aikaa nuijii näppäimistöään apinan raivolla?

    ”Sen rekkalesbon kootut selitykset eivät kiinnosta meikäläistä paskan vertaa”, toteaa yksi.

    ”Taas ryntää joku ’hasardi’ haaskalle saadakseen julkisuutta kuten ilman pariaan esiintyvät homoudellaan elvistelevät julkisuutta haluavat MIESHOMOT – missä LESBOT”, murahtaa toinen, hiukan illiteraatimpi.

    Levottomat 4: Kun mikään ei kelpaa.

    * * *

    Päivi Räsästä on syytetty kirkon hajottamisesta, mutta suinkaan ainoa samanniminen hän ei ole asiallaan. Jo ennen kuuluisaa homodebattia oli Hervannan puolella otettu varaslähtö Räsäs-vetoisessa homovastaisuudessa.

    Tamperelainen kirkkokansa oli tutkinut kirkkoherra Juhani Räsäsen saarnaa ”homoteologiasta” ja huomannut, että ”arkkipiispa Kari Mäkisen ja piispa Irja Askolan nimittäminen vääriksi profeetoiksi on seurakuntaa hajottavaa puhetta”. Sherlock Holmes olisi ylpeä seuraajistaan.

    Psykiatri-psykoterapeuttivaimonsa kanssa Tampereella vuodesta 1976 asunut Räsänen väittää muun muassa tietävänsä, että ”ei ole esitetty mitään tieteellisiä faktoja, joiden perusteella olisi pitänyt muuttaa käsitystämme homoseksuaalisuuteen”.

    Liekö Suomen Manchesterin pitkä teollinen historia tehnyt tepposensa pohjoishämäläisille kaivovesille?