Allerginen sankari

On tukala paikka katsoa voimattomana vierestä kuinka nuoruudenaikaiset idolit ja esikuvat menettävät kaiken aiemmin kohtaamansa vastarinnan. Heidät hyväksytään osaksi kulttuurieliittiä, jossa jokaista röyhtäystä tervehditään kukkaiskorilla ja valtion palkinnolla. He ovat koko aktiivisen aikuisikänsä olleet altavastaajia, vastarannankiiskejä, systeemin ja sen syöttiläiden kriitikoita – ja yhtäkkiä he seisovat pääkallopyramidin laella voittajina viimeisenkin vihollisensa kukistaneina entinen tukka hulmuten.

Tietenkin on ihanaa nähdä omat sankarinsa laakeriseppelöityinä. Tätä hetkeä on odotettu. Nyt kaikki muutkin, presidentti ja Hesarin kriitikko, näkevät, miten mahtavaa persoonaa olen varhaisteini-iästä fanittanut.

Niin se alkaa. Romahdus.

Arvovaltaisen vastustajan puuttuminen sekoittaa kapinallisen aivot. Tapahtuu sama kuin länsimaiselle elimistölle ylihygienisessä ympäristössä. Kulttuuripersoonalle kehittyy allergia.

He jotka ennen mittelivät voimiaan valtahierarkian ylimmillä askelmilla pönöttävän eliitin kanssa äänilevyillä, sanomalehtien palstoilla ja rääväsuisissa radio-ohjelmissa aseinaan ainoastaan terävät kynänsä ja kielensä, tuhlaavat nyt vyökaupalla ammuksia mitättömiin tai peräti kuviteltuihin kohteisiin.

Pirkko Saisio ja Kauko Röyhkä ovat viime aikojen näkyvimmät varjonyrkkeilijät.

Seksuaalisen tasa-arvoisuuden, feminismin ja vasemmistolaisen talousnäkemyksen puolesta puhunut Saisio näkee nykyään ”taistolaisuutta” kaikkialla rasismin vastustamisesta #metoo-liikkeeseen. Kun Helsingin Sanomain toimittaja suomii Saisiota omituisesta sukupolviharhasta, Saisio näkee siinäkin taistolaisuutta.

Toisella puolella sparrausrinkiä Kauko Röyhkä iskee loputonta sarjaa jabeja leukaan, jonka vain hän voi nähdä. Kymmenen vuotta Saisiota nuorempana hän ei kuvittele ympärilleen taistolaisia, mutta kokee – kansallisesti tunnustettuna muusikko- ja kirjailijanerona – edustavansa sorrettua vähemmistöä. Toisin sanoen sukupuoli-identiteetistään varmoja heteromiehiä.

Otetaan pois ylivoimainen vastustaja – ja sankari katoaa. Idoleihinsa ylös vuosikausia katsoneet ihmiset ovat syystä ihmeissään. Se olikin vain heijastava pinta vailla omaa sisältöä. Patsaantervaaja on vain niin iso kuin patsas on merkittävä. Käydessään pienten ja olemattomien viholliskuvien kimppuun nämä hahmot kutistuvat itsekin vikiseviksi hiiriksi nurkkien varjoihin.

Eipä ihme, että Saision ja Röyhkän opetuslapset kääntävät katseensa vaikkapa… Pate Mustajärveen.

Popeda ja Mustajärvi eivät ole koskaan erityisemmin horjahdelleet humoristiselta linjaltaan kuin korkeintaan iskelmällisen tunnelmoinnin puolelle. Ennen kaikkea Pate Mustajärvi ei ole koskaan vaikuttanut erityisen hanakalta pohtimaan identiteettiään. Suurin myönnytys minkäänlaiselle identiteettipoliittiselle kelailulle on ollut leijonariipuksesta luopuminen, kun äärikansallismieliset tekivät siitä oman jengitunnuksensa.

Mustajärvi ei ole tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän on säilyttänyt asemansa yli neljän vuosikymmenen ajan ja antanut maailman ympärillään pyörähtää asemaan, jossa hän on yhtäkkiä intersektionaalisen feminismin vilpitön liittolainen.

Miksi siis Pate ei oireile niin kuin monet saman ikäluokan kuuluisat älypäät? Yksi vastaus on ilmeinen: Popedan ja ylipäänsä manserokkareiden vastapuoli on ollut aina sama. Siis konservatiivit yleensä ja natsit ja poliisit erityisesti. Nykyaika ei näytä mitään merkkiä näiden väistymisestä vallankahvasta. Taistelu jatkuu eivätkä fillarikommunistit ala kutittaa nenää.

Mutta onpa sekin mahdollista, ettei Pate tarvitse viholliskuvia ollakseen olemassa. Hyvä tavoite yhdelle elämälle.