Hyvältähän se pieru omaan nenään haisee

Pohjois-Pohjanmaalla asuu murheellinen kansa. Kaukana ovat etelän viljavat lehtomaisemat ja kiihkeästi sykkivät metropolit. Marto maa ei ruoki asukkaitaan – aikojen alusta pohjoisen ainoa rikkaus ollut Kainuun ja Itä-Lapin metsistä hakattu vihreä kulta. Erämaat onkin tukki kerrallaan uitettu maalikyliin paperitehtaiden raaka-aineiksi.

Tätä nykyä savottalegendojensa raunioilla kaljoittelevat sellutyöläiset ja heidän maalaisserkkunsa käyttävät lukuisat luppotuokionsa tasan kahteen asiaan: neekerivitsien kertomiseen ja sen arvailuun, milloin Stora Enso ajaa alas lopunkin tuotantonsa. Kaikki näet tietävät, ettei kitukasvuista peräpohjalaiskuusikkoa ole mitään mieltä yrittää viljellä ainakaan metsäteollisuuden tarpeisiin.

Tunnettuja pohjoispohjalaisia: Olli Immonen, Ari Paulow, Junes Lokka, Tuulikki Ukkola, Tuomas Enbuske, Piia-Noora Kauppi, Lyly Rajala, Raimo Sailas.

Olosuhteiden ankaruus heijastuu ihmisluontoon. Eivät pohjoispohjalaiset ole muita suomalaisia pahemmin geneettisesti rappeutuneita – mikä ei ole paljon sanottu – mutta hallaisessa Iijokilaaksossa selviytyäkseen on uudisraivaajan pitänyt kitkeä luonteestaan pois kaikki monimutkaiset ajatukset ja mukautua täydellisesti paikalliseen machokulttuuriin, joka perustuu tietämättömyydellä ylpeilemiseen, heikommille nauramiseen ja vammaisten potkimiseen.

Sillä ei ole merkitystä, onko ihmistaimi putkahtanut maapallolle Oulaskankaan synnytysosastolla vai muuttanut Oulun seudulle vasta aikuisiällä – tervakaupungissa kansalainen käy läpi lyhyen sopeutumisprosessin ja muuttuu leppoisasta liberaalista väärentämättömäksi mulkuksi.

Näin ainakin, mikäli mielikuvansa ankkuroi näkyvimpiin pohjoispohjalaisiin mielipidevaikuttajiin.

Syvimmällä oululaisuuden suonsilmäkkeessä on paikallinen media, jonka tulee toimialansa kriiseistä selviytyäkseen omaksua linjakseen poronhoitoalueella kukkiva ihmisviha. Siksi läänin johtavalle sanomalehdelle haetaan aina päätoimittaja mediakentän luiskaotsaisimmasta luolamieskannasta.

Nykyinen päätoimittaja Markku Mantila on suorastaan koko maakunnan unelmavävy.

Ymmärtääksemme, miten Mantila kirjoittaa, meidän on kuviteltava, miten hän vapauttaa suolikaasunsa. Hän ei taatusti päästä ujoa tuhnua ilmakehään, vaan päristelee peräpukamat hölskyen roimat raidat kalsareihinsa. Kun paheksuvat päät kääntyvät äänen ja hajun suuntaan, hän ei pyydä rupsuaan anteeksi tai edes teeskentele syytöntä, vaan höhöttelee äänekkäästi ja löyhyttelee kaksin käsin rikinkatkua ympärilleen. Hän tietää, että siitä Oulun ja koko Pohjois-Pohjanmaan kansa tykkää.

* * *

Markku Mantila on syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa. Hän saattaisi olla päätoimittaja jossain kotiseutunsa viestimessä tai vähintään herrahississä Etelän Mediassa, mutta ties minkä synnin palkkana asuu nyt Oulussa ja tekee työkseen Kaleva-lehteä. Tässä toimessaan hänellä on velvollisuus kaivautua sielunsa syövereihin, löytää sieltä pilaantunut nakkimakkara kädessään suljetulla tehtaanportilla Viikonloppuisää hyräilevien heteromiesten hiljainen tuska ja lapioida aiheesta haisevimmat parahdukset pääkirjoitussivulle.

Kun Emilia Kukkala ja Lilja Tamminen (muiden muassa) esittivät vuosi sitten kritiikkiä kaikkeinheteroimman presidentti Sauli Niinistön lanseeraamaa helvetin tavallisten asioiden kampanjaa kohtaan, Mantila oli ensimmäisten joukossa motkottamassa ”pienille vihreille naisille”, jotka tunkevat näsäviisaat nokkansa aikuisten miesten johtamiin Tärkeisiin Asioihin.

Enteellisesti ”Suhteellisuus kateissa” -otsikon saanut pääkirjoitussivun kolumni jatkoi ihan tavallisten nuorten syrjäytymiskampanjasta ilman minkäänlaista aasinsiltaa suoraan ydinvoimaan, joka tietenkin on toinen asia, mistä ”sosiaalitantat” eivät ymmärrä mitään. Mantila täsmentää vielä uudelleen, että ”kiukkuiset vihreät naiset” ovat hirvittävä vitsaus. Sekä tietenkin Paavo Arhinmäki.

Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen kännikolumni, jollaisia toimittajilta herkästi lipsahtelee printtiin asti, vaan vakaumuksellinen kanta. Mantilan mielestä syntyminen vuoden 1964 jälkeen merkitsee parantumatonta nuoruutta, jonka oireita voi korkeintaan lievittää taukoamattomalla sormenheristelyllä.

Kun ministeri Paavo Arhinmäki osoitti äärimmäisen varovaisesti mieltään Venäjän vainoharhaisia syrjintälakeja vastaan ja sai kollegaltaan Ville Niinistöltä vieläkin varovaisempaa kannustusta, Kalevan päätoimittajan pajatso tyhjeni tykkänään.

Mantila muisti taas kerran olevansa suorastaan kansakunnan isä. Onhan hän peräti 12 vuotta vanhempi kuin vastuulliset ministerit. Tämä ikäetuoikeus antaa hänelle mahdollisuuden kuitata valtioneuvoston keski-ikäisten jäsenten puheenvuorot nulikkamaisuuksina:

Nuoruuden kapinallisuus tuntuu palavan ministereiksi nousseissa miehissä edelleen korkealla liekillä. Auktoriteettien vastustaminen kiehtoo.

Nuo räkänokkaiset kakarat (s. 1976), ovat ”unohtaneet olevansa nyt auktoriteetteja”, keksii Mantila. Vaaleilla valittuja vallankäyttäjiä, joiden ”keinovalikoimaan kuuluu muutakin kuin marssiminen mielenosoituskulkueessa tai itsensä köyttäminen keloon suon reunalla”. Mitä nämä esimerkit sitten ikinä ovatkaan tarkoittavinaan.

Lopuksi Mantila vielä mitä hurskaimmin puhkoo reikiä pojankloppien puolustukseen vetoamalla kaikkien kovapalkkaisten päätoimittajien rakkaimpaan mielikuvitusystävään, tuntemattomaan työttömään duunariin:

Kansaa voi kosiskella muutenkin, esimerkiksi vierailemalla yt-neuvotteluista ilmoittaneen tehtaan työntekijöitä tukemassa, kuten vasemmistossa aiemmin tapana oli.

Huikeimman lakipisteensä Markku Mantilan tytöttelyt ja pojittelut tavoittivat toista viikkoa myöhemmin, kun päätoimittajalle paljastui, että keskeinen Wikileaks-informantti, silloinen Bradley Manning, on ilmoittanut olevansa transseksuaali transsukupuolinen ja nykynimeltään Chelsea.

Mitäpä väliä, että Manning tuomittiin kymmeniksi vuosiksi vankilaan sananvapauden marttyyrinä tai että hänen vastapuolellaan harjoitetaan mitä räikeimpiä perusoikeuksien loukkauksia. Kalevassa tiedetään, ettei lukijoita kiinnosta muu kuin se, onko Manningin pikkuhousuissa enää pippeliäkään jäljellä.

Siispä Mantila laati tämän viestin ihmiskunnalle:

Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.

Kansa älähti. Eikä tästä voi kansaa syyttää. Chelsea Manning jäi kiinni tietovuodosta, ei vetoketjustaan. Vuoto on ollut harkittu teko ja siitä voidaan taittaa peistä puolesta ja vastaan maailman loppuun asti. Sen sijaan Manning ei ole valinnut osaansa naisten tai transsukupuolisten edustajana. Hänen sukupuoli-identiteetillään ei ole mitään tekemistä Wikileaksin kanssa. Manningin sijaan Markku Mantilan julkituoma naiskuva kertoo kaiken päätoimittajasta itsestään.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin, huomautettakoon se pontevasti ennen kuin oman elämänsä marttyyrit rientävät paikalle siteeraamaan George Orwellia ja ynisemään sananvapaudesta. Jokainen on vapaa ajattelemaan toisten ihmisten pissavehkeistä niin rumasti kuin omatunto siimaa antaa. Tätä vapautta ei voi pois ottaa.

Mutta Markku Mantila ei valitettavasti ulosta suunsa kautta ihan vain Markkuna taloyhtiön lenkkisaunassa, vaan päätoimittajana pohjoisen Suomen suurimmassa joukkoviestimessä. Hän johtaa satojentuhansien ihmisten mielipiteenmuodostusta. Hänen pitäisi pystyä edes alkeelliseen harkintaan ulostuloissaan.

* * *

Kalevan päätoimittajan Manning-lohkaisussa on päällimmäisenä näkyvän loputtoman typeryyden alla myös toinen, synkempi taso. Mantila näet uskoo, että selittämällä typeryyden vitsiksi sen typeryys maagisesti katoaa. Näinhän ei käy tosielämässä. Oikeasti Mantilan vitsailusta seuraa vain vitsailun kuolema.

Haastatteluvastauksissaan kaikille Suomen joukkoviestimille Mantila ei ole lainkaan pahoitellut heittolaukaustaan, vaan päinvastoin ylpeillyt sillä. ”Sain muutamaan lauseeseen asian tiivistettyä. Tykkään, että lohkaisu oli aika hyvä”, päätoimittaja kertoo Yleisradiolle.

Toisin sanoen loukattuaan naisia, transseksuaaleja transsukupuolisia, sananvapautta, oikeustajua ja hyvää makua Mantila päätti vielä loukata myös huumorintajua.

STT:lle Mantila selittää pökälettään tällä:

Suomessa on ollut kautta aikain stereotypioita siitä, että livertely ja lavertely kuuluvat naisille. Se stereotypia elää vieläkin, osin jopa aiheesta. Sitten on tämä Manningin touhu. Tässä on kaksi tienhaaraa, jotka risteävät.

Todistettuaan olevansa valantehnyt sovinisti päätoimittaja vetoaa vielä viimeiseen valttikorttiinsa eli sananvapauteen. Ei tietenkään sellaiseen sananvapauteen, jolla on journalistista merkitystä ja josta voi joutua amerikkalaisvankilaan, vaan tähän oululaismalliseen. Hyvältähän se oma pieru omaan nenään haisee. Markku Mantila heittäytyy ääripersuksi ja puolustaa sananvapauttaan vetoamalla ”liialliseen poliittiseen korrektiuteen”:

Se, mistä on kenties kauhistuttu, on se, että vähemmistöjä pitäisi Suomessa pitää ihan pumpulissa. Ei sekään ole oikein. Herkkyys, jolla näihin tartutaan, on minusta ylikorostettua.

Mantilan mukaan vain ääripäät merkitsevät. Jos ei täysin rinnoin yhdy hänen hurtinrempseään huumoritulkintaansa, syyllistyy ”vähemmistöjen” – kuten naisten? – ylisuojelemiseen.

Eivätkä naiset suojelua kaipaa, jos asiaa kysytään kaikkia maailman naisia omalla ilmoituksellaan edustavalta toimittajakollegalta. Laitaoikeistolaiseen – ja kuinka ollakaan, pohjoispohjalaiseen – toimittajaperheeseen syntynyt Sanna Ukkola aloittaa esseensä kertomalla matkastaan Afrikka-nimisessä maassa. Siellä poliisi vaati lahjuksia eikä korruptiosta kirjoittavaa riippumatonta lehdistöä ollut. Päinvastoin kuin Suomessa:

Emme joudu hengenvaaraan, eikä meitä heitetä tyrmään, jos kirjoitamme kriittisesti valtaapitävistä.

Mutta voi! Ukkolan maailmalta putosi pohja, kun hän palasi Suomeen ja sai kuulla, miten toimittajatoveria oli juljettu arvostella. Vieläpä aivan julkisesti, sosiaalisessa mediassa. Tuomio oli selvä: tämä närkästyneisyyden aalto on prikulleen sama asia kuin väkivaltainen sensuuri diktatuurivaltiossa.

Hallitus ei Suomessa heitä toimittajia tyrmään, mutta ällistyttävän moni on valmis sysäämään väärinpuhujat henkiseen eritysselliin.

Sensuurin ja vaikenemisen vaatimuksista on tullut sananvapauden mallimaassa arkipäivää.

Tämän roiman hyperbolansa yhteydessä Ukkola on tainnut unohtaa, mitä itse kirjoitti pari riviä aikaisemmin:

Mitä keinoja on enää reagoida todellisiin ihmisoikeusloukkauksiin, jos koko verbaalinen arsenaali on jo käytetty puolivillaisten vitsien torjuntaan?

* * *

Mainittakoon lopuksi, että kirjoittaja ei oikeasti pidä kaikkia pohjoispohjalaisia rehvakkaina idiootteina. Kyseessä on tietenkin vain humoristinen kärjistys.

Vitsiksikin voisi sanoa.

Ota osaa keskusteluun

10 kommenttia

  1. Eikös miehiä ole maailmassa hieman enemmän, suunnilleen 1:01 miestä yhtä naista kohden, joten vähemmistössähän tässä ollaan.

    Olisi kyllä mielenkiintoista saada tätä Mantilaa analysoimaan tätä ”hyvää lohkaisuaan”. En nyt nimittäin yhtäkkiä keksi, mikä siinä on niin hauskaa. Tietenkin voi olla, että huumorintajua jaettaessa varastot loppuivat meidän eteläpohjalaisten kohdalla, kun pohjoispohjalaiset kahmivat siitä leijonanosan itselleen. Toki joku voi halutessaan yrittää selittää.

  2. Mantilahan on täysi aasi, miksi edes tuhlata aikaansa kirjoittamalla tuollaisesta tyypistä, joka selvästikin omaa narsistisen luonteen. Tosin se hänelle myönnettäköön, että kyllä se keppi on joissain kohdin osunut arkaan paikkaan vasemmalla laidalla kun älähtelyä on ilmoilla. Arhinmäki ja mainittu duunarien unohtaminen on näin ensimmäisenä mielessä.

    Vasemmisto(liitto) on nykyään profiloitunut nuorien ja urbaanien puolueeksi, harmillisesti ja unohtanut oman historiansa työväenpuolueena.
    Nuorista naamoista tuskin monikaan edes historiaansa tietää kun heidän kirjoituksiaan lukee. Itse olen lakannut äänestämästä kyseistä puoluetta jo aika päivät sitten, kun kävi selväksi, että puolue ei aja enää pienen ihmisen asiaa ja viime vuodet ovat osoittaneet valinnan oikeaks.i Täytynee samaan hengenvetoon kysyä, että miksi vielä ihmettelette, miksi perussuomalaiset kasvattavat kannatustaan tasaisen tappavaan tahtiin. Populismista on turha puhua, sitä harrastaa kaikki, Arhinmäki etunenässä. Menkää ja katsokaa heidän vaihtoehtonsa, ihan oikeasti, ne on helposti löydettävissä kun viitsii vaan. Mutta kun persut. Sieltä on moni löytänyt vaihtoehdon sekä demareiden, että vasemmistoliiton kyykkiessä suossa ja myydessä keskeisempiä arvojaan pitääkseen vain ministerin salkkunsa.

    Ja ennenku tuomittetta mut, nii ennoo mikkää persu vaa iha pohojospohojammaalaine lähiövilosovi, joka ei mahu poliittiselle kartalle.

    ps. Totuus sattuu toisinaan

    1. Miksi te aina oletatte, että ”duunarit” ovat jokin yksi ja yhtenäinen ihmisryhmä? Ovatko he taas kerran vain ja ainoastaan metsä- ja metalliteollisuuden miespuolisia työntekijöitä? Ja miksi te niin ikään oletatte, että nämä mystiset duunarit ovat täysin riippuvaisia siitä, että joku tyyppi ”muistaa” heidät. Ennen vanhaan työväenliike jumalauta organisoitui ihan itse eikä jäänyt itkemään sinne Työväenlandiaan, että kun ei taaskaan muistettu.

  3. Miulle ainakin näin vasemmistolaisena aina ekana aamuisin tulee mieleen duunareiden unohtaminen.

  4. Huomauttaisin vain, että sana ’transseksuaali’ ei tätä nykyä tarkoita suomen kielessä yhtikäs mitään ja moni transsukupuolinen henkilö kokee sen loukkaavana. Eli ei kande tulevaisuudessa käyttää, edes näin vapaamuotoisesti panettelevassa tekstissä.

    Muutoin kyllä hyvä kirjoitus.

    1. Jos aletaan pitää listaa kaikesta, mitä joku voi pitää loukkaavana, ei koskaan kirjoitettaisi mitään. Mutta nussin pilkkua vastaisuudessa tarkemmin.

  5. Jäin vain ihmettelemään, että mitä tarkoitetaan pohjoispohjalaisuudella? Eikö kyseessä ole sosiaalinen konstruktio?

    10 000 vuotta sitten oli jäätikkö +Slussenin sissit + turvapaikanhakijat Karjalasta + muuta shaibaa. Vai olenko missannut jotain?

  6. Näyttäisi tämä Kalevan aasi (pahjoittelut aasin puolesta) olevan mieltynyt askartelemaan mukanäppärien sanaleikkien parissa, ainakin tuon lyhyen lehtileikkeen perusteella.
    Voisin kuvitella tämän Mantilan päästelevän pitkiä vinkuvia pieruja, joille sitten yksin vedet silmissä naureskelee.
    Voin tietysti olla väärässä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.