Pätkien sankari

• Julkaistu aiemmin 19.9.2008 Ylioppilaslehdessä numero 12/2008


Akateeminen osa-aikatyöläinen luki läpi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan – ja löysi itsensä.

Hän syntyi nousukauden ajan Suomeen vuokra-­asunnossa ja kasvoi aikuiseksi velkaisessa omakoti­talossa keskellä pahinta lamaa.

Hän haaveili sisällöntuottajan ammatista mutta joutui hankki­maan ansioita lukuisissa pätkä­töissä ennen kuin toteutti haa­veensa. Esikoisromaaninsa hän teki töiden ohessa ja juhli sen julkaisemista 39-vuotispäivänään.

Tästä kaikesta hän kirjoitti myöhemmin 17 000 -sivuisen, 26-osaisen omaelämäkertansa Juuret Iijoen törmässä, joka tuttaval­lisemmin tunnetaan Iijoki-sarjana.

Jos olisimme lukeneet teoksesta muutakin kuin selkätekstin, oli­simme kenties huomanneet sen sisällössä jotain, joka tehtaissa ja toimistoissa kymmeniä vuosia rutiinitöitä tehneille vanhem­millemme oli viime aikoihin asti tuntematonta: sarja on nimittäin järkälemäinen tutkimus epäsään­nöllisten työsuhteiden historiasta.

Marraskuussa 2000 kuollut Kaarlo Alvar Päätalo edustaakin prekariaattiin kuuluvien ikiteinien ominta kirjailijaääntä.

Päätalon ohjeet prekariaatille

  • Haluatko kirjailijaksi? Osta Mika Waltarin ajaton opaskirja Aiotko kirjailijaksi? (1935).
  • Huolehdi mielenterveydestä. Kaikkien ei tarvitse yrittää ensin itsemurhaa.
  • Suorita loppuun edes yksi tutkinto.
  • Hanki rauhallinen työhuone.
  • Älä luovuta.

Iijoki-sarja ei päästä lukijaa yhtään helpommalla kuin kirjaili­jaa. Aamumetrossa on välillä nos­tettava nenä kirjasta ja vilkuiltava nolona ympärilleen, sillä suusta purkautuu ähkäisyjä ja tirskah­duksia.

Päätalo on mennyt ihon alle. Peliriippuvuus, köyhyys, seksi, avioliitto ja avioero tulevat omaksi elämäksi. Työkaverit saavat Rousto-Villen kasvot, vuokra­emäntä alkaa muistuttaa Kuusisen Allia, tuota pimeän viinan trokaa­jaa ja mustan pörssin kauppiasta.

Kirja kirjalta avautuu koko elä­mä. Taustalla punaisena lankana kulkee jatkuva työnhaku milloin savottatyöläisenä, milloin kirjai­lijana. Päätaloa on pidetty työn pyhyyden apostolina, mutta vasta 1990-luvun läpikäyneet lapset ymmärtävät, että Iijoki-sarja on cv:nsä kanssa murehtivan free­lancerin pisteliäs ruumiinavaus.

Kalle Päätalon pisin yhtenäi­nen työsuhde ennen pääsyä pää­toimiseksi kirjailijaksi oli viisi vuotta valtion leivissä. Työpaikan nimi oli toinen maailmansota.

Taivalkoskella ansiotyö raha­palkalla oli ainoa toimeentulon muoto. Jos töitä ei ollut, ei ollut tulojakaan. Kuukausipalkka oli äärimmäinen kummajainen.

Suuret metsäyhtiöt olivat ulkoistaneet savottansa. Määrä­aikaisiin työsuhteisiin pestattiin vain työnjohtajat, joiden tehtäväksi tuli hankkia töille tekijät, jakaa urakat ja maksaa palkat. Töiden saanti perustui suhteisiin ja mai­neeseen ahkerana työmiehenä.

Kuvaavaa on, että Kallen isä, Hermanni, kärsi vakavista mielen­terveysongelmista silloin, kun ei kyennyt työntekoon. Sairausloma oli ylellisyyttä, josta harvat naut­tivat.

Tilanne ei muuttunut paremmaksi Tampereellakaan. Ihmisten elämä oli suhdanteiden armoilla.

On helppo yhtyä tunteeseen, jonka Kalle kokee valmistuessaan tuskien jälkeen teknillisen oppi­laitoksen rakennusmestarilinjalta – työttömäksi.

2000-luvun opiskelijoille viime vuosisadan ensimmäinen puolisko on tuskin enempää kuin fantasiaa.

Silti Päätalon kuvauksessa on jotain häiritsevän tuttua.

Työt metsissä ja rakennuksilla ovat siirtyneet kansatieteellisiin opinnäytteisiin, eikä poliittisesti epäkorrekti machokulttuurikaan istu enää kenenkään suuhun.

Mutta työ itsessään, jatkuva työ­paikan etsiminen ja työttömyyden pelko ovat samoja kuin nyt.

Uitoissa ja rakennuksilla kilpail­laan, autetaan heikompaa, puuko­tetaan selkään, juopotellaan ja nussitaan kuin Tuomas Vimman villeimmissä päiväunissa.

Väärennetyt ansioluettelot, ase­veljeys, ammattikateus ja ystävien järjestelmällinen, häikäilemätön hyväksikäyttö kukoistavat niin hyvässä kuin pahassa.

Pysyvät työsuhteet, pitkät lomat ja avokätinen työeläke olivat suurten ikäluokkien lahja heille itselleen. Taloushistoria ei sellaisia tunne.

Rikkonainen ansioluettelo yh­distää sekä vastavalmistuneita valtiotieteilijöitä että heidän iso­vanhempiaan – ja Kalle Päätaloa.

JAMI JÄRVINEN

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.