Sysimökin joulu

10

Joulukalenteri 2011

TOIVEUUSINTA VUODELTA 2010

Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

1. luku

Jo oli talvi hiipinyt Kainuun perimmäisiinkin korpiin. Kuukkelit olivat kieppiensä sopukoissa, teeret soitimella, vain uljas maakotka alati kyltymättömänä kaarteli lumihuntuisten honkien yllä tarkoilla silmillään jäniksenjälkiä hakien. Jokunen hukka jolkotteli yli Kyrpävaaran kohti Mätäsuota. Harmaaturkit tiesivät kiertää kaukaa Alatalon, vaikka vanha Susi-Ville oli jo vuoden päivät maannut vanhempiensa vieressä Saukkokankaan routaisessa povessa eikä kylmenneillä tiluksilla majailleet kuin lahoihin heinäkasoihin pesänsä nakertaneet myyrät.

Vaan Hyrsynsuon laidalla, mahtavan Mälsätunturin juurella paloi valo harmaan mökin räppänässä. Ikivanhat karhunsammaleet olivat jo alkaneet varista talonrähjän salvoksista, mutta vielä tovin riitti tuvassa lämpöä. Sisällä mökintapaisessa varautuivat Elsa ja Timo keittämään iltaseksi pettuvelliä. Adventtisunnuntailta oli vielä säilynyt höppävoikimpale, josta puurohinkaloihin kelpasi lusikoida viimeiset voisilmät.

– Eipä kehdanne Hanna tänäkään jouluna kotona käydä, Elsa mutisi soppaa hämmennellen. Tiesihän, hän ettei Timo mitään vastaa. Kuuro mies. Kunhan suutaan pieksi. Itku tuli silmään, kun tytärtä ajatteli.

Nälkävaaran isäntä oli vasta viikko sitten käynyt hätyyttelemässä vanhaa paria.

– Myykää torppanne minulle ja muuttakaa kunnalliskotiin, oli tuo muhkea herra sanonut.

Ei ollut Timo mitään kuullut, mutta oli arvannut puheenaiheen.

– Kunnalliskotiin ei mennä. Tyttö ottaa meidät syytingille, kun saa asiansa järjestykseen. Sitä ennen täällä ollaan ja pysytään!

Oli isäntä räjähtänyt nauruun.

– Teidän Hanna myy itseään etelän kaupungeissa, herralta toiselle menee, vai joko olisi niin alas vajonnut, että sällien kourissa parastaan antaa killinkiä vastaan! Unohtakaa tuollaiset maailman viemät. Myykää tönönne minulle ja turvatkaa yksin Jumalaan.

Mutta vielä Hanna tulisi kotiin, toisi ylkänsä mukanaan, rakentaisivat uutispirtin ja pitäisivät vanhasta parista huolta. Elsan kuivettuneesta rinnasta kohosi taivaisiin huokaus.

Harmin ja murheen kyyneleet maustoivat rukiista ja rohtimista keitetyn vellin.

 

2. luku

Tähdet olivat jäätyneet taivaanlakeen. Kirjokannen alla metsän siimeksessä puunkuori rapsahti paukahtaen halki lämpömittarin sukellettua kolmannenkymmenennen pakkasasteen alapuolelle. Horisontin taakse katoava kuutamo loisti lumisessa kaamoksessa hopeisin valoviiruin kuin jäähileinen keskiyön aurinko. Ketunjäljet rikkoivat hangen, joka pahaenteisinä kumpuina täytti maiseman. Huurrettu mökki kyyristeli Hyrsynsuon kinoksiin kietoutuneena ujostellen näyttää maailmalle, että sen sisällä yhä sinnittelivät nämä kaksi, Elsa ja Timo.

Syntymäasuissaan eivät vanhukset kekkuloineet, konsa liiaksi polttopuuta heillä ei ollut. Pienen asutustilan metsävarat rajoittuivat muutamaan hehtaariin nuorta männikköä vaikeakulkuisessa kurussa Mälsätunturin takana. Korven vihreistä kullista enimmät kuuluivat Nälkävaaran isännälle, joka ei suonut edes oksia kerätä laajoilta tiluksiltaan.

Itäisellä taivaalla kajasti tulenpunainen välke. Sodan liekit siellä lauloivat surumarssiaan. Vainolainen oli yhä kaukana, mutta joka päivä tuntui suotöllin asukkaista kuin taistot olisivat käyneet lähemmäksi.

– Ilman uskoa isänmaahan tätä ei hevillä kestäisi, murehti vanha Elsa pirstoessaan jään vesikiulusta. Mökkipahanen oli taas yön aikana kylmennyt miinusasteiden puolelle.

Kuulonsa vapaussodassa menettänyt Timo ei vastannut vaimonsa yksinpuheluun mitään, mutta tuntuipa hänkin aavistelevan, mitä Elsan mielessä liikkui.

– Jospa minä korvikkeen kiehauttaisin, ukkoressu huikkasi kuulovammaisille ominaisella omituisella äänellä.

Tuskin oli Timo saanut lommoisen nokipannun mustan lieden kulmalle, kun sysimökin ovelta kuului rysähdys. Elsa säpsähti tavattomasti, kun taas Timo vasta lapioi voikukanjuuresta kuivattua kahvinvastiketta pannuun.

Kohta oveen naputettiin. Pamppailevin sydämin kävi Elsa avaamaan. Sisään kaatui sarkapukuinen mies, kasvot pakkasenpuremina, huulet sinisinä, oikea käsivarsi hyytyneen ja jäätyneen veren tahraamana.

– Herrammakiesus! Elsa päivitteli.

Kärppänä oli Timo paikalla, vaikka ontui molempia jalkojaan. Paleltuneisiin poskiin suuntautunein lempein avokämmeniskuin hän virvoitti nuorukaisen. Nähtyään ensimmäiset elonmerkit hypotermikossa hän ojensi sotapojalle kuksallisen kuumaa sumppia.

– Kiitosta vain, poika sanoi lopulta kumottuaan polttavan kuuman liemen kurkkuunsa.

– Sinä olet haavoittunut, Elsa aloitteli.

– Jukopliut, niin olenkin! nuori mies hämmästeli.

– Äläpä kiroa, jolppi!

Elsa riisui vieraalta verisen takin ja paidan. Vamman laatu oli selvitettävä ja haava paikattava. Miehen rintaan oli tatuoitu jokin kuva, mutta heikoilla silmillään Elsa ei osannut erottaa, mitä se esitti. Hän kääntyi kaivelemaan spriipulloa ja puhdasta rättiä, kun Timon mölinä pelästytti hänet henkihieveriin.

Kuuro ukkoparka ei ollut menettänyt pätkääkään haukankatseestaan vuosien varrella. Ja nyt hän oli nähnyt jotain, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa:

– Apua! Tuolla miehellä on Hannan kuva nahkaansa hakattuna!

 

3. luku

Mikäli tuvan lattiaa ei olisi peitetty ylivuotisilla pahnoilla, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. Sekunti venyi ikuisuudeksi – oli kuin avaruuden äärettömät kehät olisivat seisahtuneet juoksussaan. Hämmästyneinä metsän pedot, juurakkonsa alla kuorsaavaa kontiota kukaties lukuun laskematta, hiljenivät kukin omasta luonteenomaisesta ääntelytavastaan. Salojen uljas kruunupää, mahtava hirvi, kohotti jalon katseensa ylös lumenpeittämistä jäkälistä ja katsoi sfäärien jäätyneitä tähtitarhoja uhmakkaasti, osoittaen syytöksensä Kohtalottarille, jotka näin julmasti leikittelivät kuolevaisten hengillä. Naalit, minkit ja tunturipöllöt vilkuilivat ympärilleen pelokkaina, kettu herkesi saalistamasta ja metsäjänis pakenemasta. Jopa syvissä onkaloissaan uinuvat kyyt aistivat läpi horroksensa alkeellisilla matelijanhermoillaan, että luomakunta pidätti hengitystään.

Maailmankaikkeuden unohtamaan sysimökkiin oli saapunut haavoittunut vieras, jonka kalpenevaan rintaan oli laadittu ties missä ja milloin tuttuakin tutumpi figuuri.

– Hanna! huudahti jo Elsakin.

Tuomiopäivä oli tullut pieneen tuvanpahaseen. Timo yhä karjui kurkku niin suorana kuin vanha mies köyryltä selältään sitä kykeni oikaisemaan eikä Elsakaan tuntenut voimiaan järin mittaviksi.

– Miten sinulla on tyttäremme kuva rinnassasi? he huusivat molemmat. Timo ravisteli sotilasta ja sai hurmeen pulppuilemaan tuosta kovan onnen lapsesta yhä innokkaampina pärskeinä.

– Tyttärenne? mies ähkäisi. – Kuva esittää kuulua estraditaiteilija Imeldaa.

Imeldaa! Estraditaiteilijaa! Tyrmistyneenä Elsa rojahti istumaan, mutta Timo kuurona rusikoitsi haavoittunutta.

– Maltatteko olla hutkimatta, vuodan kuiviin! sotilas karjui, mutta kuuro ukko ei huutoihin reagoinut.

Suorastaan ärtyneenä nuorukainen vetäytyi loitommalle ja kävi vääntelemään käsiään mitä mutkikkaimpiin asentoihin. Elsa ei ymmärtänyt mitään, mutta Timo näytti yhtäkkiä seestyvän. Mitä oikein tapahtui?

– Jumprahuiti, noitui Timo. – Minähän ymmärrän sinua. Onpa tämä mielenkiintoista ja innostavaa. En olekaan ennen nähnyt viittomakieltä. Vai että Imelda? Uskopa nyt, poikakulta, että kyllä tuo meidän Hannaa enemmän kuvastaa.

He kinastelivat hetken, kunnes Timo oivalsi kysyä, oliko vieras huomannut ”Imeldan” poskessa Saksan keisarikunnan muotoista syntymämerkkiä.

– Nyt kun sanoit, viittoi mies. – Niin kylläpä tällainen taisi olla.

Elsa ei voinut olla huudahtamatta ääneen.

– Meidän Hanna se on!

Mietteliäänä hieraisi haavoittunut sänkistä leukaansa ja totesi viittomakielisesti:

– Teidän on ehkä syytä tietää… Hän on vaimoni.

 

4. luku

Uutinen oli Elsa-paran heikolle sydämelle liikaa. Vielä kerran pusertuivat vanhusparan keuhkot kokoon ja sylkäisivät hänen autuaan sielunsa alastomana värjöttelemään Kaitselmuksen tähtitarhoihin. Sinnikäs emäntä rojahti kuolleena köyhän töllinsä permannolle odottamaan ensin hautajaisia ja sitten nyljettyä Karitsaa vielä kerran puhaltamaan pasuunaan, jotta uskossaan uskollisesti eläneet kristikunnan kansalaiset pääsisivät nousemaan taivaan iloihin.

– No, johan nyt on, harmitteli Timo, minkä hämmästykseltään ehti. Vuosikymmenet olivat he eläneet toistaen täsmälleen samoja rutiineitaan päivät pääksytysten, ja nyt yhtäkkiä kaikki tapahtui kerralla.

Mutta aikaa ei ollut haaskattavaksi. Oviaukkoa tukkiva outo mies piti saada ommeltua kasaan ennen kuin Timolla olisi käsissään kaksi kalmoa. Onnekseen hän muisti vielä vanhat kraatarintaitonsa ja pisteli karhunlangalla liudan tikkejä tuntemattomaan. Verenvuoto loppui kuin seinään.

– Kiitos, sanoi vieras. – Minä…

Äkäisesti Timo näytti korviaan ja puisti päätään. Tosiaankin! Kuurohan tuo ukkokulta oli. Häkeltymättä lainkaan vieras vaihtoi viittomakielelle ja selitti:

– En lainkaan tiennyt, että Imelda – siis Hanna – on teidän tyttärenne. Me tapasimme erään musiikkipitoisen hupi-iloittelun yhteydessä. Olin lavastajan apulainen eli ”manu”. Se olikin aika hassua, sillä myös oma nimeni on Manu. Tästä me saimme lakkaamattomasti iloa ja huumoria muuten niin raskaaseen ja heikosti palkattuun työhömme.

Timo naurahti tyrskähtäen. Tuo oli hauskinta, mitä hänelle oli ikinä kerrottu.

– No, joka tapauksessa, Manu jatkoi. – Vein Im… Hannan kahville ja sitten olikin pakko mennä kihloihin, sillä vahinko oli jo tapahtunut.

– Mitä? Timo säihkähti.

– Anteeksi, yritän viittoa vähän kovempaa. Hanna oli tullut raskaaksi, joten minun oli tehtävä hänestä kunniallinen nainen. Voin vakuuttaa, että jos olisin tiennyt, että hänellä on vanhemmat jossain, olisin tietenkin kysynyt lupaanne.

– Lapsi…? Timo kysyi uskaltamatta edes hengittää.

– Häh? Manu kysyi. Hän oli kovasti ajatuksissaan, sillä antoivathan samat asiat hänellekin tuumittavaa. – Ai, niin, tyttärenpoikanne syntyi kaksi vuotta sitten. Annoimme hänelle nimeksi Kotivalo, koska sukuni on kotoisin Ivalosta.

– Voi, kunpa muorivainaa olisi saanut elää tämänkin päivän, Timo huokaisi ja olisi voinut itkeäkin, ellei kaikenlaisista joutavista kollottaminen olisi ollut tyttöjen juttuja.

– Mutta hetkinen, hän äkkiä terävöityi. – Miksi sinä olet sodassa etkä hoitamassa perhettäsi?

– Sodassa? hämmästeli Manu. – Enhän minä ole sodassa, vaan sotaa paossa. Tämä univormukin on vain näyttämörekvisiittaa. Me teimme iloista koko perheen sotilasfarssia, kun vainolainen iski.

 

5. luku

Timo tunsi sydämensä pusertuvan kokoon. Hän horjahti, iski kätensä tulikuumalle liedelle ja ulvahti tuskasta. Mutta kipu selvitti pään: hänellä oli jossain tyttärenpoika, perillinen, joka jonakin päivänä kuivattaisi viheliäisen torpan ympärillä levittäytyvät suot, rakentaisi uuden talon komeine lasikuisteineen, mittailisi tiluksiaan ja silloin tällöin virtsaisi komeita kaaria niin kuin vain ison talon isännän kelpaa.

Ja Nälkävaaran isäntä saisi pitkän nenän!

– Manu, poikani! hän huudahti osoittaen täten hyväksyvänsä tyttärensä sydämen valitun.

– Pappakulta! huudahti Manu. Ja läpi kuurojenkin tärykalvojen ymmärsi tuo viisas vanhus nuorukaisen sanat. Jo avautuivat kyynelhanat partasuun urohon silmissä.

Likisteltyään toisinaan tovin miehet erkaantuivat ja hivenen puistelivat yltään ylenpalttisen hempeyden kipeniä. Muistaen olevansa vielä elävien kirjoissa ja isäntänä talossaan, niin köyhä kuin tuo tuvanpahainen olikin, viittoi Timo rakkaaksi tullutta vierasta peremmälle.

– Käykäämme ettonelle, niin voit tehdä tiliä perheesi vaiheista.

Sukkelasti viittoi Manu nyökkäyksen ja seurasi appiukkoaan pöytään, jonka höyläämättömät raakalankut olivat ihmisranteet vuosikymmenten kuluessa hioneet sileäksi kuin hienoimmankin marmorin.

Huttukulhona ääressä aloitti Manu pitkän tarinansa:

”Pienessä hellahuoneessa, jonka jaoimme Laukkuryssä-Jurin, Mustan-Jaskan ja Pirjoriitan kanssa, yritimme asua, mutta lopulta tilanahtaus ja jatkuvat vuokrankorotukset kävivät liiaksi mielemme harmiksi. Minä jouduin kilometritehtaalle samoihin aikoihin kaupungin kaasulamppujen sytyttäjän ammatista, joten jotain oli tehtävä.

Eräänä kuulaana aamuna Hanna oli lukenut lehdestä, että K:n kaupungin teatterissa olisi koe-esiintyminen. Päätimme siltä istumalta lähteä koettamaan onneamme tuolla rajakaupungin kansojen meressä.

Kuinka ollakaan Hannan eli Imeldan maine oli kiirinyt hänen edellään ja saimme kiinnityksen teatteriin oikopäätä. Minä pääsin taas toteuttamaan itseäni lavasteissa sekä toki näyttelemäänkin – statistina, kuten käyttämämme termi kuuluu. Pieni Kotivalo oli kaikkien teatterilaisten lemmikki!

Asuimme teatterirakennuksen yhteydessä niin sanotussa talonmiehen asunnossa. Elämämme oli siksi seesteistä, että arvelimme ajan olevan kypsä uuteen coitukseen ja pikkuveljeen tahi -siskoon Kotivalolle. Mutta sitten kävi niin kuin kävi: kuin kiljuvana jalopeurana hyökkäsi vanha vainoojamme yli verellä pyhitettyjen rajojen. Kun vielä omat joukkomme tekivät vastahyökkäyksen, me olimme puun ja kuoren välissä, suo siellä ja vetelä täällä.

Olisin itsekin tahtonut liittyä taistoon, puolustaa kotiliettämme, mutta minulla on lättäjalat. Hannakin vielä huomautti, että hän saattaa olla pieniin päin eikä halunnut toisaalta synnyttää isätöntä lasta taikka toisaalta lähdettää sikiötä. Joten yritimme jatkaa eloamme siihen asti, kunnes se kävisi mahdottomaksi.”

– Tämä oli siis tarinani, Manu viimeisteli ja kertoi loput: – Tapahtui niinä päivinä, että vihollisen kaukopartio ylsi teatterimme nurkille. Emme enää kestäneet, vaan karkasimme kesken näytöksen perämetsiin, jossa ajauduimme keskelle taistelun tiimellystä.

– Entä Hanna? Entä Kotivalo? Perheesi! Timo ähkäisi.

– Eksyimme toisistamme yön pimeydessä. Äkkäsin vain kaukaisen valonpilkahduksen ja toivoin löytäväni puolisoni ja lapseni täältä. Toivoni oli turha. Onko Jumala meidät raskaiden syntiemme tähden hyljännyt?

– Voi, kylläpä on Herra meitä koetellut. Vieläpä poikansa Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlan alla.

Juuri silloin ovi avautui narahtaen.

– Imelda! Eikun Hanna! Manu karjahti.

– Ja Kotivalo! huudahti jo myös Timo-vaari.

Pakkasenpuremilla olivat molemmat tulijat eikä nuoren naisen poskilla näkynyt tervettä pyöreyttä, vaan lommolle olivat nuo imeytyneet pulan ja uupumuksen pakottamina. Vain pieni lapsiparka, Kotivalo-raasu, vielä jaksoi väsymyksensä läpi hymyillä.

– Hyvää joulua, pappa! kiljahti tämä siunattu tenava.

Korkealla Taivasten Valtakunnassa jo heltyi Isä Jumalakin ja lähetti Elsa-muorin sielun takaisin maan päälle. Yskäisten virkosi mummoraukka.

– Tämä on kaikista paras joululahjani, naurahti Timo. Ja riemukkaasti yhtyi koko tuvan väki hänen hekotukseensa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.