Me täällä mediassa olemme tehneet karkean virhearvion. Myönnetään se tässä ja nyt, avoimesti. Se olisi pitänyt nähdä viimeistään ykkösjytkyssä, ehkä jo Halme-ilmiössä. Perussuomalaiset poliitikot kyllä nähtiin ja kuultiin korkealta ja kovaa, mutta kansaa ei. Vaikka kansahan ne äänet lapioi persujen laariin.
Virheen taustalla on oletus, että puolue kuin puolue on olemassa ensi sijassa ajaakseen peruskannattajaryhmänsä asiaa. Demarit marssivat parasta aikaa historian roskakoriin vakiduunissa työskentelevien palkansaajien nimissä. Kokoomus ajaa työnantajaliittojen, pankkiirien ja yleensä hyvätuloisten asiaa, keskusta on perustanut oman kannatuksensa maamme satoihin kirkko- ja kunnanvaltuustoihin ja vasemmistokin lyö henkitoreissaan rumpua pienituloisten tai kerta kaikkiaan tulottomien puolesta. Kristilliset puolustavat kansankirkkomme militantteja ääriliikkeitä ja ruotsalaisten tukijoukot voidaan lukea suoraan väestötilastoista. Jopa vihreillä on ympäristöasia ajettavanaan, vaikka puolue muuten ei tähtää yhdenkään ihmisryhmän välittömien etujen turvaamiseen.
Perussuomalaiset ovat yksin siinä, että he eivät aja kenenkään tai minkään etua – ei uusia etuja tai vanhojen säilyttämistä.
Tätä viestiä on hoettu siitä asti, kun Timo Soini ensimmäisen kerran yritti puhua pehmoisia työväenpuolueesta ilman sosialismia. Hallitusvastuussa puolue on käynyt sanoista tekoihin. Kukaan ei voi pahimmissa houreissaankaan väittää persujen kohentaneen edes isä-Vennamon ajoista asti mukana roikkuneiden ydinkannattajiensa hyvinvointia. Puolue on turvannut toiminnassaan tähän mennessä vain oman ja johtajistonsa talouden.
Me houkat olimme kuvitelleet punaisen eri sävyissä loimuavissa kuplissamme, että tokihan persuäänestäjä katsoo numeroita ja tekee johtopäätöksensä, mikäli eurot eivät virtaa kotiinpäin. Mikä idioottimainen arvio! Demareiden kannatuskehitys riippuu täysin kolmikannassa sovituista palkankorotuksista ja keskustan kannattaja on tarkka siitä, että etupihalle vedetään uusi moottoritie viikon päästä siitä, kun puoluetoveri on nimetty liikenneministeriksi, mutta perussuomalaista lämmittää vallan toinen ajatus. Persu ei halua itselleen mitään.
Persu on kuin tunnetun vitsin suomalainen. Kerrotaan, nimittäin, opettavaista kaskua, jossa vertaillaan amerikkalaista ja suomalaista. Kun amerikkalaisen naapuri ostaa auton, amerikkalainen ostaa itse samanlaisen tai kalliimman. Kun suomalaisen naapuri rakentaa saunan, suomalainen toivoo, että kunpa se palaisi.
Tämän Soini on oivaltanut ja tätä kateusrauhasta hän lypsää kuolemaansa asti.
Perussuomalainen on periaatteessa tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, oli rahaa sitten säästöiksi asti tai ei. Enemmän vaurauden tavoittelu olisi vaivalloista ja tulisi oikeastaan melko kalliiksi. On helpompaa leikata naapurilta. Kun turvapaikanhakijalta otetaan pois loputkin sosiaalietuuksien jäännökset, joita loputtoman saita yhteiskuntamme on harvoille rajan yli päässeille luovuttanut, perussuomalaisen suhteellinen asema kohoaa. Kun taiteilijalta otetaan pois apurahansa, perussuomalainen ejakuloi saunassaan pelkästä vahingonilosta.
Tasa-arvoinen avioliittolaki kismittää perussuomalaista siitä riippumatta, onko hän piinkova ateisti vai sattuuko hän palvomaan helluntailaisten raivohullua Jumalaa. Ei hän siitä piittaa, miten lakia puolustellaan. Hän näkee silmissään jonkin ihmisryhmän saavan oikeuksia, joita sillä ei aiemmin ollut, ja se on väärin. Jotenkin se on pois häneltä.
Kreikan tukipaketit olivat perussuomalaisille aluksi kimurantti kysymys. Periaatteessahan siinä annetaan rahaa jollekulle toiselle eli kohennetaan jonkun muun asemaa. Mutta mitä enemmän vasemmistossa toitotetaan lainaehtojen kauheudesta ja Kreikan kansan lohduttomista tulevaisuudennäkymistä, sitä kernaammin persut allekirjoittavat kaikki EU:n faksaamat takauspaperit. Vaikka Suomi hyvin todennäköisesti menettää kaiken antamansa korkojen kera, se on halpa hinta Kreikan kansantalouden lanaamisesta. Meillä on ehkä yt-neuvottelut, mutta teistä luojan kiitos tehtiin kehitysmaa.
Viimeksi suomalaiset kansalais- ja ihmisoikeusaktivistit olivat tyrmistyksissään Timo Soinin kannasta, jonka mukaan Suomi ei voi ottaa vastaan 792 Välimeren turvapaikanhakijaa. Siis puolta prosenttia jo yksin siitä siirtolais- ja pakolaisjoukosta, joka on viimeisen puolen vuoden aikana rantautunut EU-maihin tai hukkunut yrittäessään. Ei edes, vaikka Suomella on kaksi vuotta aikaa osallistua taakanjakoon.
Pöyristyneinä olemme punaiset ja vihreät tahoillamme puhkuneet, eikö uskovaisella miehellä ole minkäänlaista lähimmäisenrakkautta. Tai olisiko edes hänen kannattajillaan omaatuntoa ja empatiantajua.
Onhan sitä, kyllä kylminkin persu empatiaan kykenee. Hän pystyy kuvittelemaan, miten syvältä viiltää lähteä sotaa ja köyhyyttä pakoon omasta kodista, hylätä isä ja äiti, käyttää kaikki perheen rahavarat vain voidakseen uhmata hukkumiskuolemaa, Kreikan ja Italian väkivaltaisia rannikkovartijoita ja lopulta koko EU:n ulkomaalaisvastaista maahanmuuttokoneistoa. Juuri se saa suomalaisen sydämen sykkimään. Hän tuntee iloa siitä, että itsellä ei ole noin paha olla. Hänen pienet vaikeutensa alkavat tuntua siedettäviltä, kun tietää, että kokonaiset kansat tuhoutuvat hänen kynnyksellään. Auta armias, jos siellä joku ojentaa kätensä hukkuvalle!
Muutamat parhaimman argumentin periaatteeseen uskovat loogikot taas saattavat hölmöyksissään ajatella, että perussuomalaisia äänestäneen pää olisi käännettävissä osoittamalla tilastoin ja anekdotaalisin esimerkein, ettei alle 800 hypoteettisen turvapaikanhakijan ottamisesta vastaan ole pienintäkään taloudellista haittaa Suomen kansantaloudelle. Puhumattakaan mahdollisista hyödyistä myöhemmässä elämässä. Järjetöntä, eivät suomalaiset laske sellaisia. Työlästä puuhaa ja tuloksiltaan epävarmaa. On mutkattominta varmistaa tässä ja nyt, että toiset, ketkä hyvänsä, kärsivät vähän enemmän.
Se on perussuomalaisuuden syvin oivallus. Ei minulle mitään, mutta kaikilta muilta pois.
