Helsingin Sanomain toimittaja Jussi Pullinen kirjoitti 22.11. kolumnin, jossa hän toivoi ironian kuolevan, koska aitous. Ei, tämä ei ole läppä.
Esimerkiksi 2010-luvun pop-kulttuurissa on suoruuden piirteitä, joita viisitoista vuotta sitten olisi pidetty lähinnä imelinä. High School Musicalin ja Idolsin onnistumisen riemu on jotain muuta kuin Conan O’Brienin ja Simpsoneiden kaikkea vinoon katsova itseironia. Se on aitoa.
Viisitoista vuotta sitten se oli Studio Julmahuvi, kymmenen vuotta sitten ensimmäinen Shrek-elokuva (MTV3 1.12. klo 15). Ne edustavat pitkää ironisen huumorin jatkumoa. Jussi Pulliselle ne ovat tunneväärennöksiä. Sarkastiset ihmiset pakenevat oikeita tunteitaan, jotka eivät missään nimessä voi olla huvittuneita. Hitlerkin harjoitti itseironiaa!
Aitous on yhtäkkiä samaa kuin tahmea sentimentaalisuus, poliittinen ylikorrektius ja loukkaantumisten loputon noidankehä. Aitous on kilpailu siitä, ketä kiusattiin eniten koulussa, ja voittaja on se, jota kiusataan vielä eläkkeelläkin.
Jussi Pullisen vision mukainen aitouden singulariteetti voisi olla hollantilainen realityformaatti De beste zangers van Nederland. Se implementoitiin Suomessa syksyllä 2012 nimellä Vain elämää. Sarjan tuotti ”Tatun ja Eekan” Tatu Ferchen, mies joka toi itseironian Suomeen.
Vain pari päivää ironianvastaisen kolumnin jälkeen samaiseen mediaimperiumiin kuuluva Liv-tv-kanava näyttää kaikki syksyllä esitetyt Vain elämää -jaksot kahtena maratonlähetyksenä.
Mikkeliläishuvilaan on sullottu reilu puolijoukkueellinen tähtiä ja tähdenlentoja juomaan viiniä ja muuttumaan nyyhkyttäviksi tunneklönteiksi. He vollottavat silmät päästään kuullessaan omia biisejään laulettavan ja kehuvat kollegoitaan tulkinnoista, joita ei pimeässä baarissa normikaraokesta erottaisi.
Jari Sillanpään valuvat meikit, Neumannin sormusrituaali sekä Kaija Koon rintavako säestävät outoa näytelmää, joka oikeasti ei ole pätkääkään ”totta” tai ”aito”. Jopa sarjan nimi on kauhea väärennös.
Formaatin mukaisesti jokainen muusikko pinnistelee peräaukko kipristellen saadakseen ammennettua sielustaan jonkin yhtymäkohdan kulloisenkin kollegan tuotantoon. Vihreät tulipallot singahtelevat. Vain Cheek, tuo Suomen Timo T. A. Mikkonen, pysyttelee jäyhänä – mitä nyt oman isän kuolema saa vähän miettimään, että onneksi mulla on nää viisikymmentämiljoonaa YouTube-klikkausta, jotka jää elämään. Kaikki on mieletöntä ja mahtavaa.
Ja kansa avaa kyynelkanavansa. Ironia ei ole koskaan ollut yhtä kaukana yhtä ontosta paatoksesta. Jokaisella mainostauolla sovinistinen Zalando-mies saa kymmenentuhatta kenkä- ja laukkutilausta syviin tunteisiinsa rakastuneilta vaimoilta, tyttöystäviltä ja siskoilta.
Ei hätää, Sanoma-konserni: ironia on kuollut ja haudattu. Elämme nyt ajassa, jossa poliittinen keskustelu on kilpailua okaisimmasta marttyyrinkruunusta, julkkishaastattelut päättyvät pakahduttaviin uskoontulokokemuksiin ja ei-sanat on kielletty. Sarkastiset kommentit ovat ”aitouden” väistelyä. Kriittinen palaute ymmärretään kohteensa ainutlaatuisten tunteiden loukkaamiseksi, josta pitää vähintään tehdä tuohtunut kolumni, mutta mieluiten myös poliisitutkinta.
Jos kyyneleitä ei tule, kyseessä on narsismi. Ja kun oikein peiliin katsotaan, meistä jokainen on vähän narsismin uhri.
Vain elämää -sarjasta sanottua:
- Sylvi-lehden Elina Iida Sofia Hirvonen uhrasi mielenterveytensä seuraamalla krokotiilinkyyneleitä valuttavia muusikkoja kaksi päivää. | Ihmiskoe: Vain elämää -maraton & Ihmiskokeen paluu: Vain elämää -maraton osa 2 (Sylvi)
- Kauko Röyhkä pitää pihlajanmarjoja happamina. | Kauko Röyhkästä oli tulla Vain elämää -tähti: ”Onneksi en mennyt” (Iltalehti)
- Vain joulumyyntiä. | Vain elämää (Spotify)
