Uusi vuosi on hyvä aloittaa listaamalla viisi asiaa, joita ei voi eikä pidä sietää.
1. Vihreät – De Gröna
Vihreät ovat yksitellen oikein mukavia ja paritellen vielä parempia, mutta ryhmänä ja etenkin vaalien alla raivostuttavuuteen asti ärsyttäviä.
Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja viimeistään opetti, etteivät pikselit lopu netistä kesken, vaikka jokaisen ehdokkaan kaikki viisituhatta Facebook-ystävää jakaisivat samaa uutista siitä, kuinka rivakasti vihreät ehdokkaat ovat täyttäneet vaalirahoituksensa ennakkoilmoituksen.
Kun vaalistartista on kulunut viikko, kaikki viestintä on jo kadottanut fokuksen ja muuttunut voitonriemuiseksi metatason itseihailuksi, jossa ehdokkaat eivät enää edes yritä kertoa aatemaailmastaan, vaan kehuskelevat kaikkien aikojen onnistuneinta kampanjaansa toisilleen.
Vihreä ehdokas luulee vaaleja deittisovellukseksi. Hän julistaa laaja-alaista positiivisuuttaan ja kaikenpuolista rakastettavuuttaan, muttei vahingossakaan kerro, aikooko hän valituksi tultuaan tehdä muutakin kuin olla ystävällinen kaikille. Tätä lämminhenkistä syleiltävyyttä esitellään sitten ahkerasti päivittyvässä blogissa, jossa kerrotaan, miten suunnattoman harmaita ja vihattavia neuvostoliittolaisia kerrostaloasukkaita kaikki työväenpoliitikot Mikael Jungnerista vasemmalle ovat. Ei sillä, että vasemmisto–oikeisto-jakoa tunnustettaisiin.
2. Sankariäidit
Kokoomuksen ja SDP:n oppien mukaan talouselämä voi sitä paremmin, mitä vähemmän siinä liikkuu rahaa, joten julkisia menoja leikataan. Hallitus on esittänyt kuluneella vaalikaudella tähän liittyen sekä verottomien kilometrikorvausten alentamista että päivähoito-oikeuden rajoittamista.
Vallitsevan reaalitodellisuuden takia nämä edut koskevat jyrkän polarisoituneesti eri sukupuolia. Kilometrikorvaukset ropisevat voittopuolisesti miehille, kun taas päivähoito-oikeuden suurimmat hyödynsaajat ovat – lasten itsensä lisäksi – äitejä. (Ai että miten niin on? Katsopa joutessasi kohta 4.)
Päivähoito-oikeuden rajoittaminen koskee suoraan vain muutamaa tuhatta kansalaista, joten kyseessä ei ole varsinainen säästö, vaan sokea ideologinen valinta. Tähän asti kaikille suotu oikeus päivähoitopaikkaan muutetaan tietyin ehdoin tarveharkintaiseksi. Päätös ei ole likikään ongelmaton ja on luultavaa, että demariryhmässä halutaan siirtää asia seuraavan hallituksen murheeksi.
Hyvä kuvan lakiesityksen vaaroista antaa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan lausunto:
[T]arveharkintaisuus saattaa johtaa perheiden turhaan leimaamiseen. Lisäksi hankalissa tilanteissa olevilla perheillä ei riitä aina voimavaroja hakea tukea, vaikka olisivatkin siihen oikeutettuja. Vaarana on, että kaikkein haavoittuvimpiin ryhmiin kuuluvat lapset jäävät varhaiskasvatuksen ulkopuolelle.
Lisäksi todetaan, että tarveharkinta lisää kuntien hallintokuluja, vaikeuttaa äitien työllistymistä, asettaa yksityistä ja julkista päivähoitoa käyttävät ihmiset eriarvoiseen asemaan sekä tulee kuormittamaan lastensuojelua ja korjaavia erityspalveluita.
Miten asiaan suhtautuvat ne, joita tämä kipeimmin koskee – äidit itse? Osa on järkyttynyt, tietenkin. Näkyvimpänä esimerkkitapauksena toimittaja Anne Moilanen, joka laati asiasta kolumnin Yleisradion nettisivuille.
https://www.facebook.com/yleuutiset/posts/10153062776074931
Sen toisen puolen voi lukea Moilasen tekstin Facebook-kommenteista.
Miksi ihmeessä halutaan lapsia , jollei haluta niitä itse hoitaa . vain sos.syistä (hankittava siitä todiste) vanhempi lapsi(t) päiväkotiin , jos vanhemmista toinen on säädetyllä vanhempain vapaalla . Äidit olemme niin erilaisia . Minusta se oli e lämäni parasta aikaa , kun sain touhuta kotona 3:n alle kouluikäisen kanssa
En koe itseäni superiksi, vaikka jouduin yksinhuoltajaksi ja selviydyin omalla palkallani (pieni), yhteiskunta antoi vain elatusavun ennakon (minimi) ja lapsilisän. Ajattelen vieläkin, että jos perustaa peheen, niin siitä on otettava oma vastuu, eikä toisten elätiksi. Onnetteomuudet ja sairaudet ovat asia erikseen.
Kun saa lapsia, on ihan normaalia joutua säätämään elämäänsä lasten mukaan ja joutua melko koville aina välillä. Ei se voi jatkua sellaisena kuin ennen lapsettomana. En voi käsittää tätä vinkumista. Kahden lapsen kotona hoitaminen äitiysloman ajan täysin ylivoimaisen vaikeaako?! Sitten ”haastetaan itseään” jossain kuntosalilla ja lenkkipolulla kun lastenhoidossa ei jakseta.
Kaikki tänne heti nyt, lapsia ei tehdä jos niitä ei huvita hoitaa.
Äitiysloma ja hoitovapaa olivat niin ihanaa aikaa, etten olisi millään halunnut että se loppuu koskaan. Kiireetön elämä kotona lasten kanssa on ihan parasta aikaa elämästä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen ainutlaatuisuuden. Ei sitä tarvitse suorittaa, riittää että ON. Eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Lasten kanssa vietetty arki on sama kuin tekisi sijoituksen – sijoituksen maailman tärkeimpään asiaan
Joka kerta, kun pohditaan naisiin ja lapsiin kohdistuvia säästöjä, äänekkäät sankariäidit rientävät julkisuuteen kertomaan, miten niukoilla resursseilla he ovat pärjänneet. Ei sanaakaan siitä, että saavutettua etua puolustettaisiin jonkinlaisen sisarellisen solidaarisuuden takia, luokkatietoisuudesta puhumattakaan. Päinvastoin, tiukimmin ”latteäitejä” vihaavat toiset äidit.
Moilasen parjaama Raimo Sailaskin saattaisi hiukan hiillostettuna myöntää, että joskus apua tarvitaan, mutta sankariäiti ei suostu käsittämään koko keskustelua. Hänen mielestään äitiydestä kuuluukin kärsiä. Hänelle uhrius on vanhemmuuden vankka peruskallio. Se koskee sekä äitiä että lasta, jonka vastuulla on hiljaa huokua nöyrää kiitollisuutta siitä, ettei joudu kohtaamaan muita lapsia kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä eli itäsaksalaisessa aivopesulassa.
Sankariäiti on se topeliaaninen marttyyri, joka antaa terveytensä ja lopulta henkensä lapsensa puolesta siinä, missä naapurin itsekäs lastenvihaaja kylmäverisesti dumppaa synnyttämänsä – ja varmaan otti epiduraalinkin, se tunteeton – sikiöt toisten niskoille. Ainoa ratkaisu on lakkauttaa kaikki äideille ja ehkä ylipäänsä naisille suunnatut vapaudet ja oikeudet.
Päivähoito-oikeuden rajoittamisen kanssa samaan aikaan tapetilla ollut aie leikata verovapaita kilometrikorvauksia on saanut hiukan jyrkemmän palautteen. Talouselämä-lehden artikkelissa mainitaan ainakin SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto, jotka kaikki vastustavat korvauksen heikentämistä. Samassa jutussa myös kerrotaan, että todelliset kulut oman auton käytöstä eivät ole puoliakaan korvaustasosta. Eli kyseessä on lainsäätäjän siunauksella maksettu pimeä tulo, joka kannustaa luontoa kuormittavaan yksityisautoiluun työmatkaliikenteessä työasioissa.
Kunnianhimoisesta leikkaussuunnitelmasta ei tullut lopulta mitään. Hallitus onnistui juuri ja juuri pudottamaan korvausta kahdella sentillä 45 sentistä 43:een per työmatkakilometri. Sitäkin on sittemmin korotettu yhdellä sentillä.
Melko harvassa ovat ne työssäkäyvät sankari-isät, joiden mukaan vähemmälläkin pärjäisi, saati kokonaan ilman. Saavutetuista eduista ei tingitä.
3. Suomalainen Venäjä-keskustelu
Kreikkalainen Syriza-puolue voitti parlamenttivaalit. Puolue on aatteellisesti melko lähellä Vasemmistoliittoa, mikä tarkoittaa, että nelisenkymmentä vuotta sitten Syrizaa olisi sanottu sosiaalidemokraateiksi.
Puolueen talouspolitiikka suosii elvyttävää julkista rahoitusta, missä se on lähempänä Yhdysvaltain keskuspankin ja jopa Kansainvälisen valuuttarahaston uusia suosituksia kuin euroalueella suosittua austerity– eli talouskuripolitiikkaa. Lisäksi se haluaa kohdistaa elvytystoimenpiteet pienituloisimmille väestönosille. Tässä asiassa se on melko yksin.
Ihastuttavan sosialisminsa lisäksi Syriza on ilmaissut halunsa arvoliberaaleihin uudistuksiin, kuten tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Jos Syriza olisi helsinkiläinen freelance-toimittaja, se istuisi Rytmissä kirjoittamassa kolumnia Maailman Kuvalehteen. (Vaikkakin sittemmin puolue on tehnyt selväksi, että talouskurin vastustaminen ylittää tärkeydessä erilaiset vapaamieliset uudistukset.)
Millään kirjoitetulla ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä Venäjä.
Kreikan vaalien jälkeen ilmeni, että uusi pääministeri Alexis Tsipras tapasi Venäjän suurlähettilään ja eikä ollut halukas – automaattisesti – jatkamaan EU:n Venäjää vastaan suunnattuja pakotteita. Tämä riitti asiantuntijoille. Suomen Sofi Oksanen, Heidi Hautala, ilmoitti Yleisradion keskusteluohjelmassa silmää räpäyttämättä, että Venäjä ”aktiivisesti rahoittaa ja tukee” Syrizaa.
Yhtäkkiä Syrizan vaalimenestyksen ja ideologian takana olikin vain Vladimir Putinin suunnaton oveluus. Puolue on Troijan hevonen, jonka vatsassa Venäjänmaata hallitseva Antikristus ujuttautuu EU:n päätöksenteon ytimiin. Oikeistolaiset toimittajat MTV3:n Timo Haapalasta Suomen Sotilaan Pekka Mäkelään kävivät kuorossa julistamaan salaliittoa. Ja salaliitothan ovat siitä ikäviä, että ne ovat sitä vakuuttavampia, mitä vähemmän niistä on todisteita.
Villit Venäjä-spekulaatiot ovat myös harmittavasti haudanneet alleen todelliset syyt ja ongelmat, joiden hoitamiseksi Kreikan kansa Syrizaa äänesti. Helsingin Sanomain Heikki Aittokoski yltyi jopa laskeskelemaan Kreikkaa hallitsevan putinistijuntan ilmeisiä saksalaisvastaisuuksia. Pelottava Putin on median silmässä tärkeämpi kuin kokonaisen kansakunnan ahdinko.
Ongelma on toki samankaltainen vähän kaikkialla englanninkielisessä maailmassa. Venäjä edustaa eksoottista toiseutta, antipodien maata, jossa ”länsimaiselle arvoyhteisölle” ominaista kyynistä reaalipolitiikkaa ei tunneta. Kuitenkin luulisi Suomessa pitkän yhteisen historian ja useaan otteeseen kynin ja miekoin neuvotellun rajalinjan edes jollain tasolla näkyvän julkisuudessa esitetyissä Venäjä-analyyseissä. Näin ei ole. Niin posketonta väittämää Venäjästä, Vladimir Putinista ja Suomessa lomailevista venäläisistä ei olekaan, etteivätkö iltapäivälehdet sitä etusivulleen totuutena painaisi.
Kun ”venäläistaustainen yritys” ostaa mökkitontteja Turun saaristosta, suomalainen ei usko, että syynä voisi olla luottamus Suomen itsenäisyyteen, maan talouden vakauteen ja omistusoikeuden nauttimaan perustuslailliseen suojaan. Että venäläinen kokisi Suomen varmemmaksi sijoituskohteeksi kuin kotimaansa. Saati että venäläistä saattaisi miellyttää herkkä saaristomaisema ja kaikkialla toimiva julkisesti rahoitettu infrastruktuuri. Ei, sillä Vladimir Putin on kaikkivoipainen marionettitaiteilija, joka ohjaa jokaista venäläistä tuhansien kilometrien päästä.
Jos Salpausselän kisat joudutaan lumenpuutteen takia perumaan, Heidi Hautala antaa lausunnon, jonka mukaan Vladimir Putin on antanut kylvää sadepilviä Suomen itärajalla vetäen pois lumet Lahdesta. Eikä kukaan epäile hänen sanojaan hetkeäkään.
Oikeasti yksikään suomalainen Johan Bäckmanin ystäväpiirin ulkopuolella ei kiistä Venäjän nykyhallinnon ankeutta. Kukaan – jälleen kohudosentti ja toverit poislukien – ei usko hetkeäkään Kremlin propagandaa. Mutta valitettavasti tv-studioihin ja sanomalehtien pääkirjoitussivuille kutsutut asiantuntijat eivät usko, ettemme me usko.
Venäjällä vainotaan ja tapetaan vähemmistöjä ja totuudenpuhujia. Se osallistuu omalla luvallaan sotatoimiin lähialueillaan eikä epäröi käyttää ylimitoitettua voimaa omia separatistejaan vastaan. Sen johtoporras on läpeensä korruptoitunutta ja kaikki liittolaiset vielä korruptoituneempia. Jokaisella mittarilla mitattuna Putinin kabinetti täyttää perinteisen fasistihallinnon tunnusmerkit. Sen luulisi riittävän Putin-kritiikin pohjaksi ilman mielipuolisia salaliittoteorioitakin.
Mutta kun.
4. Nettikeskusteluiden pakko-oireinen saivartelu
Netissä ei voi keskustella niin kuin kapakassa. Eleiden ja äänenpainojen sanaton viestintä ei näy tekstimuodossa, mikä on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä. Pulma olisi silti hyvällä tahdolla ratkaistavissa, mutta juuri hyvästä tahdosta on verkossa suurin puute.
Nettiväittelyissä kukoistaa eräänlainen ähäkutti-kulttuuri, jossa kaikki normaalisti hyväksytyt aksiomaattiset totuudet on nollattu. Siinä missä baaripöytäpuheessa opponentti on valmis käyttämään juttukumppaninsa umpimähkäisempiäkin arvauksia puolapuina tikkailla, joiden päässä häämöttää herkkä synteesi ja kippis, vaatii nettidebatoija jokaiselle käsitteelle aukottoman todistusketjun, jossa jokaisen lenkin tulee olla ehdottoman yksiselitteinen ja lähteistetty. Liian usein änkkääminen syöksyy opponentin tekemiä argumenttivirheitä luettelevalle metatasolle jo avauslauseessa.
Hyvä esimerkki voisi olla vaikkapa kakkoskohdassa mainittu ”yleisesti tunnettu” totuus lastenhoidon ja autoilun epätasaisista sukupuolijakaumista. Sellaista väittämää ei oikeastaan voi nostaa pöydälle ilman vankkaa tilastotietoa. Niin kauan kuin kevytmieliselle yleistykselle ei ole vahvan auktoriteetin ilmatiivistä takausta, se ei ole hyväksyttävä osa keskustelua, vaan loukkaus.
Etenkin, jos jollakulla on omakohtainen vähänkään erilainen kokemus asiasta.
Nimittäin kun vastakkain on kaksi väittämää, joista toinen on yleisesti tunnettu fakta ja toinen on lehtiartikkelin, tutkimuksen tai oman kokemuksen vahvistama poikkeus siitä, poikkeus voittaa: Eivät miehet tienaa enemmän kuin naiset, sillä vaimoni on minua varakkaampi. Eivät miehet hakkaa naisia, sillä minulla on tilastotietoa, jonka mukaan naiset hakkaavat miehiä.
Nettisaivartelu perustuu törmäyskurssiin, jossa kaikki asiat muuttuvat ratkaiseviksi vastakkainasetteluiksi riippumatta siitä, miten merkittäviä ne ovat koko kuvan kannalta. Usein ne eivät ole vastakkainasetteluita ensinkään.
Maahanmuuttokriitikoiksi itseään nimittävät rasistit suosivat poikkeuksellisen autistista nettisaivartelun muotoa. He voivat todeta vaikkapa, että maahanmuuttajaryhmän X edustajia on rikostilastoissa suhteellisesti enemmän kuin heitä on koko väestössä ja että tämän takia he tekevät enemmän rikoksia kuin muut ja heiltä pitäisi evätä pääsy rauhalliseen lintukotoomme.
Kun väite on esitetty tässä muodossa, keskustelu kiertyy pelkän tilaston ympärille eikä kukaan huomaa, että se ei tosiasiassa kerro mitään maahanmuuttajaryhmän X niistä yksilöistä, jotka eivät ole syyllistyneet rikoksiin. Se ei kerro itse asiassa edes rikollisista itsestään: rikosten motiiveista tai muista rikoksiin vaikuttaneista olosuhteista. Mutta valitettavasti väittämää ei voi kumota pelkällä rationaalisella päättelyllä: vastaväittäjä ei ota vastaan mitään väittämää, jonka takana ei ole lähdeviitettä.
Nettikeskustelu pyörii pilkunnussijoiden ehdoilla loogisessa tyhjiössä, jossa kaikki inhimillinen toiminta voi perustua kerrallaan vain yhteen irrelevanttiin motiiviin, joka esitetään kymmenellätuhannella hyperlinkillä. Parisuhteet? Markkina-arvo! Kreikan vaalitulos? Putin! Terrorismi? Islam!
5. Jennifer Lawrence ja Kim Kardashian kohtasivat eikä kukaan ottanut valokuvaa
Kohtaaminen tapahtui New Yorkissa. Kim Kardashian oli matkalla hissiin rakennuksessa, jonka aulassa Jennifer Lawrence oli ties mistä syystä pyörimässä. J-Law oli tarinan mukaan huikannut Kimille juuri hissin ovien sulkeutuessa rakastavansa Keeping Up With the Kardashians -tv-ohjelmaa.
Mutta miten helkkarissa kukaan ei huomannut ottaa heistä yhteiskuvaa? Tämä on sietämätöntä.
Päivitys 11.59: Korjattu kilometrikorvausta koskevassa tekstissä ilmennyt epätarkkuus. Kyseessä on oman auton käyttö työmatkoilla, jotka ovat luonteeltaan tilapäisiä. Kodin ja työpaikan välisen matkan kulut voi vähentää muualla verotuksessa halvimman kulkuneuvon mukaan.
