Avainsana: kirjallisuus

  • Kirjallisuuden kulttuurivuosi 2021 alkaa kaunokirjallisella läpimurtoteoksella

    ”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”

    Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa

    Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.

    Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.

    Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.

    Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista – Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.

    Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.

    Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.

    Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.

    Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.

    Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.

    Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.

    Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa: muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita, polttoainetilausten kuitteja.

    Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.

    Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942, kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.

    Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.

    Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.

    Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.

    Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.

    Kenties tästä Sorjosesta saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.

    Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)

    Tilanpuutteen vuoksi arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä käsittelevästä Emo-romaanista sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam Albatula toimittamasta katsauksesta Yes all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.

  • Keltainen auto

    Unohtuneet männyt antoivat tuulen käydä väsyneiden neulastensa lomitse kuin uupuneen loimilangan torpanemännän pirrassa, kuin vanhuksen luiset sormet käpertymässä rukoukseen. Taivaitten hopeahapsinen raskaus tervehti pakkaslumen hirvittävää vallattomuutta. Tämä nietos. Tämä uusi talvi, joka oli kaikkien niiden muinaisten talvien lapsi. Mauri pakottautui erilleen Teijasta. Tämä on väärin, hän ajatteli. Tämä ei voi olla väärin, Teija kuiskasi niin kuin olisi lukenut miehen ahdistuksen noiden raskaiden kulmien alta, jotka paljastivat kaiken viattomuuden, kaiken syyllisyyden.

    Vihaisen räystään alla he erkanivat väkivaltaisesti kuin suunnaton käsi olisi repinyt haavan auki. Olivian käsi, Teija ajatteli. Ajatus oli jäänsininen, sen kylmyydessä kaikui tukahdutettu pyyntö. Ajatteletko Oliviaa, Mauri kysyi niin kuin olisi kysynyt: paljonko kello on. Tai: otetaanko taksi vai jäätkö odottamaan junaa. Teija tunsi vaatimusten kahtaallekiskovan ryöpyn rummuttavan sisintään, kohtuaan. Tätäkö hän halusi, tätä purppuranpunaisten välähdysten ilotulitusta, jota he kutsuisivat myöhemmin elämäkseen.

    Me olemme kaikki jonkun lapsia. Se on ainoa pakko. Mauri tarttui Teijaa olkapäistä. Ymmärräthän, syntyminen tähän maailmaan, tähän järjestyksen raakaan tunteeseen. Entä kuolema, Teija säikähti Maurin palavaa katsetta, joka oli niin vieras noille surullisenruskeille, aikuiseen mieheen joskus kauan ennen Teijan kohtaamista kadonneen uteliaan lapsen silmille. Entä Olivia, hän olisi halunnut kysyä.

    Muistatko sen auton, jolla ajelimme siellä Kuusamossa silloin, Mauri puuskahti kiivaana kuin kesyttämätön villieläin. Hän tunsi tuon valppauden, joka oli terävä kuin kirurginveitsi. Sen auton, Teija kysyi. Sen keltaisen auton, jonka olimme yhdessä valinneet siinä tamperelaisessa autokaupassa, jota ne mustalaiset pitivät. Hän ei sanonut: romanit. Mauri oli sellainen, sanoissaan yhtä suora kuin Teija oli ymmyrkäinen. Heidän riitansa kiertyivät aina samaan pakahduttavaan hiljaisuuteen, kun hänen epätoivoisten sanojensa toinen toistensa niskaan huohottavat vaahtopäät iskeytyivät pisaroiksi Maurin kulmikkaan vastalauseen teräsbetoniseen aallonmurtajaan.

    Kuusamo oli meidän Roomamme, Teija ajatteli ja tunsi kuinka hänen sielunsa kuivuneet lähteet eivät enää koskaan itkisi. Pitele minua, hän pyysi, mutta käänsi katseensa pois Maurin kasvojen huutavasta syytöksestä. Me olemme yhä niin kuin silloin, Mauri kuiskasi värähtäen jaetusta ilosta ja tuskasta, salaisuudesta jota he kantoivat sisällään kuin ylpeyden viittaa.

    Olen säilyttänyt sen keltaisen auton, Mauri kertoi. Tein siihen saunan. Meidän saunamme, Teija huudahti äänettömyytensä vangitsemana.

    Laura Suutarla: Keltainen auto (Otava, 2012)

    Syöpään menehtyneen vaimon muisto ja uudelleen orastava rakkaussuhde tohtorintutkintoaan suorittavaan kirjallisuudentutkijaan repivät töölöläistä Mauria kahteen eri suuntaan hyvinkääläisen runoilija-aforistikko Laura Suutarlan esikoisromaanissa Keltainen auto. Otavan julkaisema teos kilpailee Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnosta, mutta sitä pidetään myös yhtenä tämän kirjasyksyn lupaavimmista Finlandia-ehdokkaista.

    Suutarla on lääkäriperheen tytär, minkä huomaa hänen kielensä suorastaan kirurgimaisen tarkoissa skalpellinviilloissa. Sulavasti toistensa sisään liukuvat teemat kohtaavat arvoituksessa, jota myös naiseksi sanotaan. Kirjailijan psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.

    Laura Suutarla (s. 1967) on julkaissut aiemmin mm. runokokoelmat Toukat joilla on silmät (2002) ja Kanaviillokki (1997) sekä aforismivalikoiman Kaikkien tuoksu (2000).

  • Huonon ylistys

    Kumma kyllä hänen ajatuksensa kääntyivät äkkiä hänen omaan tutkimustyöhönsä… noetiikkaan… ja hänen siinä viime aikoina saavuttamaansa menestykseen.

    Kadonnut symboli lienee huonoin Dan Brownin kaikista jännitysromaaneista. Se on paljon sanottu, kun muistetaan, etteivät aiemmatkaan olleet mitään mestariteoksia.

    Brownin kirjoissa ei ole juonta. Hahmot ajattelevat lakkaamatta ääneen Wikipediasta löydettyjä etymologioita ja luennoivat toisilleen tarpeettomia elämäkertatietoja, joista suurin osa perustuu nettikeskusteluihin ja tv-sarjoihin. Sivut täyttyvät meneillään olevaan kertomukseen tyystin liittymättömistä ajatuskuplista, jotka Brown kekseliäästi kirjoittaa kursiivilla. Onko kukaan toinen kirjailija tullut ajatelleeksi tätä tehokeinoa? Ympäri kaupunkia kuolee ihmisiä ja kaiken takana on 1600-lukulaisen sudokun taakse kätketty Suuri Salaisuus, josta jo alkumetreillä tietää, että se on jokin latteus, jonka selvittämiseksi Robert Langdon, ja vain Robert Langdon, kutsutaan paikalle.

    Ne eivät ole merkkejä, Langdon ajatteli. Ne ovat symboleita.

    Langdon… Robert… Retorisen kysymyksen paikka. Kuka on Robert Langdon?

    Dan Brownin sankari, professori Robert Langdon, opettaa symbologia-nimistä fiktiivistä oppiainetta näsäviisaille viisivuotiaille Harvardin yliopistossa. Hänellä ei ole ominaisuuksia, mikä ei sinänsä haittaa, koska ei muillakaan henkilöillä ole.

    Kadonneessa symbolissa Robert Langdonin tehtävä on esitellä viattomalle lukijaparalle Washington D.C:n arkkitehtuuria, luennoida sivukaupalla vapaamuurareista ja toivoa, ettei murhaaja lataa muurariteemaista videota YouTubeen. Tämän hän tekee äimistelemällä asioita puhelimessa, olemalla vankina pienissä suljetuissa tiloissa tai muistelemalla vanhoja luentojaan.

    Neronkin on vaikea ymmärtää muinaisia mysteereitä.

    Ja murhaaja riehuu vapaana. Vapaamuurarien Salaista Sanaa jahtaa mielipuolinen kummajainen: kauttaaltaan tatuoitu, itsensä kastroinut, ultrarikas mystikko, joka on lukenut liian vähän Umberto Econ Foucaultin heiluria. Ilmenee, että hän aikoo tatuoida kovasti kaivatun vapaamuurarisanan päähänsä ja kuolla. Lukijalle ei kerrota, miksei hänelle olisi voinut tuota sallia heti ensimmäisessä lauseessa.

    Nimittäin Mal’akh-ressukan päästyä hengestään käy ilmi, että tämän tappamalla ja kiduttamalla tavoitellun sanan ovat tienneet jokseenkin kaikki. Eikä ihme, sillä kyseinen sana on ”Raamattu”. Kukaties on vain hyvä, että konna kuoli ennen kuin ehti hakata Pipliaa päähänsä.

    * * *

    Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, Langdon ei osannut lainkaan aavistaa.

    Nyt – jos tämä blogi olisi Robert Langdonin luento, juuri tällä hetkellä salista kuuluisi hivenen tuohtunut nuoren ihmisen ääni, joka kysyisi:

    – Mutta miksi siis luette näitä kirjoja, jos ne ovat niin huonoja, arvoisa bloginpitäjä?

    Miksi ei! Maailma tarjoaa asukkailleen elämyksiä, joiden laatua sopii pohtia. Yleisin tunne länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa on pettymys. Ihmisparka odottaa saavansa jotakin. Häntä pitäisi naurattaa, itkettää, ylevöittää, suututtaa, säikäyttää, rauhoittaa. Mainostajan etevät julisteet metroasemilla ja tienvarsitauluissa lupaavat, että tämän elokuvan, tämän kirjakerhon, tämän uutuusjäätelön myötä elämä muuttuu Stendhal-syndroomaa pursuavaksi juhlaksi. Käsi sydämelle, kuinka usein lupaus viedään loppuun asti?

    Siksi viisas ihminen asettaa odotukset negatiivisiksi. Kun odottaa jotain ikävää, yllättyy aina iloisesti.

    * * *

    Otetaan esimerkiksi työporukan saunailta. Toinen makkara ja neljäs olut on menossa. Miehet rapsuttelevat kivespussejaan, naiset kohentelevat pyyhkeitä rintojensa peitoksi. Pomot on haukuttu ja yt-neuvotteluiden uhat on käsitelty, mutta intiimiin avautumiseen ilta on vielä liian nuori. Tunnelma on vaitonainen. Siksi joku avaa suunsa ja kysyy:

    – Tietääkös kukaan mitään hyviä vitsejä?

    Hiljaisuus tiivistyy. Ehkä yksi karauttelee kurkkuaan ja kertoo kuiskaten ikivanhan, väärin muistetun koululaisvitsin. Loput tuijottelevat olutpullojensa etikettejä synkin katsein. Leppoisa ilta alkaa olla siinä. Joku jättää kaljansa kesken ja rupeaa kaivamaan putkikassistaan puhtaita tennissukkia. Kotiin on mentävä, vaikka sielläkään ei ole muuta tekemistä kuin katsella keskiyön teinivampyyrisarjaa.

    Vaan jos kysymys muotoillaan toisin:

    – Mikä on huonoin kuulemanne vitsi?

    Jo syntyy säpinää. Haara-asennot leviävät, posket alkavat punoittaa. Mieleen nousee jokin äärettömän rivo tai käsittämättömän surkea juttu. Sen, minkä naapuriluokan Mikko kertoi lapsena. Sen, millä tyttären lyhytaikainen rasistipoikaystävä yritti murtaa jäätä grillillä.

    – Ruotsalainen, suomalainen ja norjalainen menivät jättiläisen perseeseen…

    – … Mulkku meni piiloon pensaaseen ja Vetoketju kiipesi lipputankoon…

    – … Että Kiinassa sataa paskaa!

    Kaikki osaavat huonoja juttuja. Mitä huonompia, sen parempia. Tunnelma muuttuu iloiseksi. Uusia olutpulloja availlaan, viiniä lorotellaan kaksin käsin. Joku antaa jo pyyhkeen valua yltään. ”Hyi kauheeta, kun sä oot törkee…”

    Parhaimmassa tapauksessa jotakin huonoa vitsiä muistellaan vielä vuosien kuluttua kahvitauolla.

    * * *

    Hyvät kirjat, hyvät elokuvat, hyvät vitsit. Kaikki nämä ovat aina suotavia. Tästä ei liene erimielisyyksiä.

    Karu totuus valitettavasti on, että pahinta huonoa on liikkeellä verrattomasti enemmän parasta hyvää. Huonojen kirjojen lukeminen huonoina on siis realistin vastaus markkinointitiimin luomaan hypeen.

    Dan Brown ON kehno, siitä ei ole yli pääseminen.

    Aivan liian monta kertaa lukija avaa kirjan, jossa hän luulee olevan maailman laadukkainta toimintaviihdettä ja katharttinen loppuratkaisu. Yhä uudellen hän tulee pettymään karvaasti. Sitä vastoin huonon kirjallisuuden ystävää hellitään aina oikealla kammottavuuskimaralla.

    – Oijoi, tämä on taattua Dan Brownia!

    * * *

    Lisää aiheesta: