Maailma on täynnä jännitysromaaneja, joissa kivikasvoiset erikoismiehet pahoinpitelevät syrjäkujilla alamaailman konnia ja hetkeä myöhemmin hymyilevät huulillaan vaan eivät silmillään ravintoketjun yläpäässä juonitteleville karriääripoliitikoille.
Mutta vain suomalaisessa jännitysromaanissa kivikasvoisen erikoismiehen kaipaama rahoitus operaation toteuttamiseksi lapioidaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen hallinnoimasta säätiöstä.
Kari Haakanan kaunokirjallinen debyytti on kovaksi keitettyä toimintaa. Romaani aloitetaan laukauksella eikä lukijaa armahdeta avausverilöylyssä.
Eri avainhahmojen näkökulmasta kirjoitetut luvut valottavat toisiaan risteävien juonilankojen kulkua ja todella iso osa kirjasta on näennäisesti tyhjäkäyntiä. Näennäisesti. Ykköskertojan pääjuoni etenee itse asiassa hätkähdyttävänkin nopein harppauksin.
Suurin kitkanaiheuttaja kirjassa on rikosta tutkiva poliisi. Diplomaattisen selkkauksen varjossa miekkahihat joutuvat tyytymään tiedonmurusiin, joita samaa juttua penkova yksityinen toimija kylvää – tahtomattaan – ympärilleen. Ja silti viranomainen joutuu istumaan kättensä päällä. Turhautumisen tunne aiheutetaan lukijalle suorastaan performatiivisesti.
Rikosromaanien peruskauraa on poliisin halvaannuttava byrokratia ja yksittäisen sankarikytän taistelu sekä rikollista että poliisijohtoa vastaan. Haakana vetää samasta vivusta, mutta hersyvästi. Kasvottoman virkavallan ja kireälle väännetyn budjettiruuvin sijaan lukijalle tarjoillaan työhyvinvoinnin samettihansikkaaseen kätketty nyrkki.
Haakanan kerrontaa ohjaa kaiken läpäisevä niukkuus. Tässä hän muistuttaa hiukan Maarit Verrosta, jonka teoksissa sankarit ovat neuvokkaita aktoreita vailla stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia. Tarina tapahtuu muualla kuin hahmojen sielunelämässä eikä se kärsi siitä tippaakaan, päinvastoin!
Läyryävän identiteettiproosan adjektiivimyrskyyn tottuneelle lukijalle kuiva asiateksti voi tietysti olla pientä pureskelua vaativa pala nieltäväksi. Kannattaa silti maistaa. Ties vaikka jäisi koukkuun.
Välitön uhka on olevinaan jännitysromaani, mutta pinnan alla piilee klassinen moraliteetti. Paljon mutkikkaampi kuin takakansiteksti sekoilee. Antiikin näytelmistä tuttua tunnelmaa korostaa siellä täällä tarinaa kommentoiva sarkastinen kuoro: täysin epäuskottavat STT:n uutissähkeet, jotka tietävät vähän liikaa tapahtumista ollakseen ”totta”.
Hyvien tragedioiden tapaan myös tämän tarinan taustalla ovat taivaan sinessä väijyvien jumalten juonet, joiden otteessa kuolevaiset kaikkine metkuineenkin ovat pelkkiä pelinappuloita. Eräänlainen opetus sekin.
Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.
Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.
Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.
Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.
Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.
Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.
En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:
Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.
Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.
Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?
Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.
Se on valloitussotaa.
Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.
Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.
”En vieläkään tiedä, mistä ajatus päähäni pälkähti. Kaivoin esiin paperia ja kynän. Hahmottelin kirjan alle tunnissa. Se kertoisi salaisesta saaresta, joka sijaitsee lyhyen venematkan päässä Ko Pha Nganista.”
Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä, joka salakuljettaa huumeita…
Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä…
Hesburgerking on kuvaus…
Äh.
Nimetön päähenkilö matkustaa junassa kohti Ko Samuin saarta ja unohtaa muistiinpanonsa hattuhyllylle. Juttuseurana istunut tuntematon Alex ottaa paperit haltuunsa. Muutamaa vuotta myöhemmin Alex Garland kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään myös menestyselokuva, jossa pääosaa näyttelee Leonardo DiCaprio.
Kriitikot sanovat Laguunia (Alex Garland: The Beach. Viking Press, 1996) X-sukupolven romaaniksi. Siksi on vain paikallaan, että Hesburgerkingin päähenkilö valitsee saman kirjaimen ainoaksi nimekseen, onhan hän Garlandin romaanin biologinen isä.
Jos siis oletamme X:n mieheksi. Hän itse tuntuisi olettavan.
Hesburgerkingin toinen kirjoittaja on aksentitta kirjoitettu Sofia Belorf. Kirjalla on kaksi esipuhetta, joista voidaan päätellä, että materiaalin on koonnut X ja tarinan on toimittanut Belorf. Kumpikin nimimerkki kiistää tehneensä tämän kirjan.
Kirjaa ei ole tehty vahingossa juuri nyt. Sen tuntemattomat kirjoittajat ja tuntematon kustantaja vihjailevat jostain yhteydestä Katiska-huumevyyhteen, josta tuomiot langetettiin aivan äskettäin. Hesburgerking käsittelee samoja rikoksia ja esittelee useita asianosaisia.
Mutta tarina alkaa Nepalista 1980-luvulla.
Ja tarina alkaa Kaliforniasta 1960-luvulla.
Näettekö?
Hesburgerking on…
Hittovie.
Kauan ennen kuin yksikään Tranberg keksi antaa itselleen lempinimen ”Nacci”, Yhdysvaltain länsirannikolla levittäytyi Hippimafiaksi nimetty laaja rikollisverkosto. Elettiin 1960-lukua ja verkosto salakuljetti hasista Etelä-Aasiasta Yhdysvaltoihin rahoittaakseen LSD-tehtailunsa. Vasta 1970-luvun alussa kiristynyt viranomaisvalvonta pani pisteen vapauden vuosikymmenelle.
X huomasi maan polttavan jalkojensa alla, joten hän heitti repun
selkäänsä ja aloitti uuden elämän maanpakolaisena. Ensimmäisenä
pysäkkinä Alankomaat, mistä polku kuljetti lopulta Intiaan.
Tästä ei ole ollut puhetta Katiska-poliisitiedotteissa.
Matkallaan Amsterdamista Delhiin X kohtasi Steve-nimisen ulkoilmaelämän karaiseman amerikkalaishipin, joka puolestaan oli jo paluumatkalla Kaliforniaan. Myöhemmin Steven kuva on arvokkaan aikakauslehden kannessa. Sukunimi on Jobs. X:n matka jatkui Goalle.
Anjuna, 1970-luku. Kaikki hipit pajauttelevat ja salakuljetus
kukoistaa. X välittää tyttöystävänsä kanssa pian heinää
paaleittain. Hänen asiakkaitaan ovat kaikki. Vuosikymmenen
vaihtuessa ovet kansainvälisiin rikollispiireihin ovat auki. Huumeet
ja miljoonat vaihtavat omistajaa, ihmisiä kuolee tai katoaa.
Paitsi tietenkin silloin, kun X on Nepalissa meditoimassa. Hän viettää kolme vuotta ensimmäisen Kalu Rinpochen oppilaana ja valaistuu.
Tarina hyppii vuorelta vuorelle, saarelta toiselle. Thaimaan Ko Samuilla X juttelee Beck-nimisen miekkosen kanssa. Beck säveltää ja sanoittaa Irwinin Härmäläinen perusjuntti -kappaleen. X järjestää Ko Pha Nganilla maailman ensimmäiset täydenkuun bileet yhdessä irlantilaisen Bobin kanssa. Sir Bob Geldof oppii näin organisoimaan suuria hyväntekeväisyyskonsertteja.
Millään tässä kuvatuilla asioilla ei ole yhteyttä, mutta on
kuitenkin.
”Superjahdin tiikkipuiseen kanteen pultatun pöydän ympärillä istuvat minun ja Monzerin lisäksi arvoisat herrat Adnan Khashoggi, Marc Rich, purtilon omistaja Ghaith Pharaon ja ihan oikea prinssi Saudi-Arabiasta. Hohtavan valkoinen, omistajansa mukaan Le Pharaoniksi nimetty alus on köytetty Banúksen sataman vierasvenelaituriin.”
Hän tuntee sekä Italian mafian ja arabimiljardöörit että Niko Ranta-ahon ja Nacci Tranbergin. Nämä kaikki ovat samassa kirjassa ikään kuin se olisi aivan luonnollista. Yhtenä yhteyshenkilönä mainitaan ”JP”, josta kirjoittaja kertoo tarpeeksi, jotta yhdysmerkit talousrikollinen Jukka-Pekka Mattilaan voidaan vetää.
Eksoottisempiakin nimiä mainitaan, kuten WTC-iskujen väitetty
pääarkkitehti, jonka kertoja kuulee autoradiosta matkallaan
Helsinkiin.
”Nostan jalan Bemarin kaasulta, sillä kuulin juuri radiosta jotakin hyvin merkillistä. Siellä kerrottiin, että yhden äskettäin kaksoistorneista sisään lentäneen kaverin nimi oli Mohammed Atta. Olen tietysti istunut kyseisen ukon kanssa samassa pöydässä. Tietysti kyse voi olla sattumastakin, mutta sen niminen kaveri oli taannoin lounastamassa Monzerin luona Marbellassa. Hauska kaveri olikin.”
Mahdollisen 9/11-linkin takia pitäisi huolestua liittovaltion viranomaisista, mutta nyt on kiire Hartolaan perimään saatavia pyramidihuijauksiin erikoistuneelta helluntailaissaarnaajalta. (Matkasaarnaajan nimeä ei mainita suoraan, mutta kirjoittaja tarjoaa aliviitteen oikeustapaukseen, jossa Virginian osavaltio tuomitsi Jukka-Pekka Vihkon 222 vuodeksi vankeuteen.)
Kirjassa on yli kolmesataa sivua eikä henkeä vedetä. Tarina etenee Goalta Välimeren kautta Suomeen ja Khashoggit, Monzer al-Kassarit ja Ghaith Pharaonit vaihtuvat surkeiksi suomalaissähläreiksi.
Hesburgerkingin pääasialliseksi kirjoittajaksi on siis ilmoitettu ”Sofia Belorf”. Kyseessä on kummallinen viittaus Katiska-huumevyyhden pääepäiltyihin kuuluneeseen Niko Ranta-ahoon ja hänen julkkistyttöystäväänsä, vuoden 2010 Miss Helsinkiin, Sofia Belórf-Nousiaiseen (ent. Ruusila-Nousiainen, ent. Ruusila, ent. Belórf). Kirjan nimi puolestaan tiedetään tai ainakin arvataan Janne ”Nacci” Tranbergin käyttämäksi nimimerkiksi, jolla hänen uskotaan kaupitelleen huumeita verkossa.
Tranberg (s. 1974), Ranta-aho (s. 1987) ja Belórf-Nousiainen (s.
1990) ovat kaikki liian nuoria muistelemaan X:n tavoin 1970-luvun
Goan-trippejä. Jos kertojan omakuvaan on pätkääkään luottaminen
– ja täysin varmasti ei ole – hän on syntynyt viimeistään
joskus 1950-luvulla. Katiska-vyyhdin ikäpresidentti, teoksen
kirjoittajaksi mediassa ounasteltu Tranberg, on kirjan hapokkaimpien
osioiden tapahtuma-aikana ollut tuskin muuta kuin työhypoteesi
oletettujen vanhempiensa lisääntymiselimissä.
Tämä ei estä kirjoittajaa käsittelemästä sekä Tranbergiä että Ranta-ahoa perinpohjaisesti. Kumpikin hahmo piirtyy lukijan silmiin jokseenkin toivottomina torveloina.
Yllättäen Belórf-Nousiaista ei mainita nimeltä lainkaan, vaikka melkoisen yksityiskohtainen ja taatusti syytekynnyksen ylittävä, ulosteesta lainehtiva kuvaus ”instabeibestä” ja ”sammuneesta fitnesstähdestä” osuukin samalle aikajanalle Sofia Belórfin ja Niko Ranta-ahon seurustelusuhteen ja pidätyksen kanssa.
Hesburgerking on karski, rivo, läkähdyttävän hauska gonzoromaani aikana, jolloin gonzoa ei kertakaikkiaan harjoiteta. Teos noudattaa parhaimpia ja pahimpia Hunter S. Thompsonin oppeja kietoessaan väitetyt, todelliset, mahdolliset ja mielikuvitukselliset tapahtumat toisiinsa niin tiukasti, että lukijalta loppuvat konstit erottaa fakta fiktiosta. Lopuksi on pakko olettaa kaikki jollain metafyysisella tasolla todeksi.
Kirja muodostaa vastoin kaikkea todennäköisyyttä melko ehjän kokonaisuuden. Toimittaja on tehnyt erinomaista työtä. Lukija pysyy kärryillä, vaikka teoksen rakenne on rikottu perinpohjaisesti. Aikajanat poukkoilevat, tekstiin on upotettu yhä uusien kertojien yhä uusia anekdootteja ja muisteluita. Kertomuksia kertomuksissa. Laajat osat kirjasta ovat täysin valkoisia papereita, joiden kerskutaan jääneen sensuurin hampaisiin. Pieniä muutaman rivin kappaleita on ripoteltu ”sensuroitujen” lukujen keskelle kuin silmäniskuksi. Pekka Aarnion nimi käväisee sivulla kuin nännivilautus.
Volter KilvenAlastalon salissa -romaanin katkaisee Albatrossin tarina. Täysin Kustavin talonpoikaismerenkulkijoihin liittymätön kertomus vaasalaisesta puotipuksusta, joka sijoittaa kaiken omaisuutensa Albatrossi-fregattiin. Samalla tavalla Hesburgerkingin keskellä on luvussa 37 anonyymin henkilön tarina poliisista, joka on vangittu ja joka päättää Sörnäisten vankilassa ollessaan perustaa Suomen ensimmäisen todellisen ammattirikollisten koplan. Hän antaa joukolleen nimen Superkerho. Kertomus päättyy tähän.
Hesburgerkingiin on ripoteltu loputon määrä aliviitteitä
englanninkieliseen lähdekirjallisuuteen. Niitä on joka sivulla.
Viittaukset on tarvittaessa osoitettu niin tarkasti, että kirjan
voisi hyväksyä opinnäytteenä.
Neljänneksi viimeisellä sivulla, ”Mitä sitten tapahtui” -liitteissä, kirja julistaa tai oikeastaan vain toteaa Janne Tranbergin olevan syytön.
Kirjoittaja itse kertoo lumilautailevansa Italiassa. Kuka sitten ikinä lienee.
”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”
Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa
Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.
Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.
Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.
Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö
kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa
viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta
Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä
savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä
aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista –
Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet
vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin
uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.
Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.
Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.
Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.
Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.
Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.
Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.
Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin
peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä
päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti
kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla
sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka
sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt
suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa:
muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita,
polttoainetilausten kuitteja.
Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.
Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942,
kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija
ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda
oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin
historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.
Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.
Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.
Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.
Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.
Kenties tästä Sorjosesta
saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo
luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.
Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)
Tilanpuutteen vuoksi
arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä
käsittelevästä Emo-romaanista
sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam
Albatula toimittamasta katsauksesta Yes
all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa
tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.
Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.
Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on
perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän
itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön
tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu,
koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken
teatteriesityksen.
Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.
Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.
Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.
Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.
Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.
Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien
kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa
itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten
kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä
lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan
vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet
niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän
edessä.
Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:
Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?
Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?
Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:
Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.
Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.
Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta
Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta
naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen
jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on
esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta
häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan
ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:
Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.
Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.
Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.
Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.
Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.
Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama
keskustelu.
Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.
Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.
Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!
Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti
miehille: häpeän aika on ohi.
1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.
Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa.
Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.
Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.
Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä
paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos
Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei
tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä
itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.
Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä
pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole
keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.
Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo
puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai
pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan?
Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on
avoimesti heikko.
Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.
Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.
Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen
auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki
sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään
vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin
noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön
Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut
kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet
leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina,
höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin,
fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle
malttamattomana tähyämään.
Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu
huuto kallion laelta.
”Langholma on tulossa!”
Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan
nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa
varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt
Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite
Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas
ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti
Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.
Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti
Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään
kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka
muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei
tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter
Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli
vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.
”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että
maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila
mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän
ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.
Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun
Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen
kapteeni James Tiberius Kirk.
”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa
maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen
puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki
salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä
kivikään vierähtänyt.
”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin
saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi
Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti
yllänsä?”
Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies,
susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin
hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.
”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten
Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut.
Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan
lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten
arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot
olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.
Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa
vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli
mahassaan pidellyt.
”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja
narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin
Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos
kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin,
että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin
tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”
Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta
tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli.
Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa.
Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.
”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin
kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.
”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten
tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja
perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi
käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin
häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan
kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa
kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.
Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen
koiravanhuksensa kunniaa.
”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin
kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa
edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut
naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui
hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.
”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa
vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin
oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä
toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi
niin kuin Kirkin pappa-Roi.”
Uusi kotimainen ja todennäköisesti tulevan vuoden Oscareistakin kilpaileva lyhytelokuva Paukkerit – suomalainen perhe sai ensi-iltansa kahdeksantena huhtikuuta. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tragedia kertoo tuskasta, jota veroista ja kiinteistä menoeristä aiemmin vapautettu, etuoikeutettu perhe kokee joutuessaan yhtäkkiä maksamaan kuluttamistaan palveluista niin kuin muutkin ihmiset.
Kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, tarinan keskiössä ovat henkilöt. Ohjaaja ei yllätä katsojaa postmodernisti rikotulla narratiivilla, vaan esittelee hahmot yleisölle tarkoin siveltimenvedoin.
Poju ”Olmi” Paukkerilla ei ole mitään toivoa kasvaa mieheksi.
Perheen lapset on kuvattu hämmästyttävän ynseässä valossa. Silmälasipäinen, sisätiloissa olmiksi riutunut Poju Paukkeri edustaa nörttimäistä niin sanottua nyrkillä tapettavaa miestyyppiä. Hänen isosiskonsa, Mimmi Paukkeri, on raukeine katseineen ja värikoodattuine asusteineen ilmiselvästi vaarassa luisua ”hipiksi”.
Mimmi Paukkeri, surusilmäinen hippityttö.
Kasvatusvastuutaan vältelleet vanhemmat, elokuvan päähenkilöt, jätetään nimeämättä. ”Iskä” ja ”äiskä” ovat olemassa pelkästään lastensa kautta. Asetelmaa alleviivaa vanhempien omituinen tarve leuhkia omille lapsilleen palkallaan. Ansiotulo on oletettavasti maksettu pimeänä käteissuorituksena, sillä vantterat aikuiset heiluttelevat näpeissään muhkeita setelitukkoja. Myös perheen äiti näyttäisi olevan työelämässä.
Rahaa niin ettei paskalle taivu.
Lapsille tämä odottamaton rahahyöky on iloinen uutinen. He uskovat pääsevänsä osingoille.
Tyttären täydellistä kelvottomuutta ja tulevaisuutta punavihreän opiskelijaliikkeen monikulttuurisuustyöryhmän makuualustana korostetaan sillä, että mokoma heitukka haluaisi vain uuden kännykän ja senkin ainoastaan selfieitä räpsiäkseen.
Pojan motiivit ovat olevinaan kunniallisempia, mutta kihelmöivän vaikeatulkintaisella kierteellä. Hän kaipaa rahaa voidakseen pelata ”räiskintäpelejä intissä”. Toisin sanoen nuori miehenalku aikoo suorittaa varusmiespalveluksen – mutta tietokonepelejä pelaamalla. Elokuvan tuottanut perussuomalainen puolue pitää tälläkin hetkellä hallussaan puolustusministerin salkkua, joten rivien välissä on aistittavissa kritiikkiä Jussi Niinistön lepsua johtamista kohtaan. Ei olisi talvisotaa voitettu läppäreillä.
Perussuomalaisten käsitys varusmiespalveluksesta.
Ovikello soi. Mykkäelokuvana toteutettu filmi etenee hiukan töksähdellen, koska kaikki tehosteäänet täytyy ilmoittaa tekstinä. Katsojalle syntyy kuva suuresta juonenkäänteestä, vaikka sitä vasta pohjustetaan.
Alkava katkelma on elokuvalle välttämätön. Ovella on kasvoton jono velkojia, jotka yllättävät perheen perinpohjaisesti vaatimalla maksuja asioista, jotka ovat aina maksullisia olleet. He perivät närkästyneeltä isältä vesi- ja sähkömaksut sekä kunnallisveron. Emme voi tietää, mikä laskutusväli näissä kiinteissä kuluissa on normaalisti ollut, mutta koska koko perheen kaikki rahat niihin menivät, on pakko olettaa mukana olleen rästejä usealta vuodelta.
Jos olisi tullut kuntavaalijytky, sähkö olisi ilmaista!
Maagisen perintäkohtauksen jälkeen seuraa elokuvan juonenkäänne. Ovelle ilmestyy Yleisradion jo hiukan ikääntymään ja pulskistumaan pääsyt nuorisotoimittaja. Hän tekee täysin häikäilemättömän ryöstön rahoittaakseen itselleen välttämättömät ”viinin” ja ”monikulttuuriset menot”. Kauhistunut perheenisä menettää viimeisetkin ruokarahansa, mikä tarkoittaa koko pesueelle kerjuulle lähtöä ja leipäjonoja.
YLEX.
Jostain syystä kukaan ei soita poliisia, vaikka varkaus on tehty kirkkaassa päivänvalossa. Pahansisuinen radiotoimittaja puhkeaa röhönauruun ja ilmoittaa hakevansa lisää rahaa, jahka terassikausi alkaa. Ehkä hän on huomannut, ettei Paukkerin perheessä kellään ole aavistustakaan viranomaisten olemassaolosta. Toinen mahdollinen selitys häikäilemättömälle rikokselle on elokuvan sijoittuminen vaihtoehtoiseen järjestelmään. Kaikesta päätellen Paukkerit asuvat tyystin yksityistetyssä sote-liberalismissa, jossa julkinen palvelu on yksityistä ja kallista. Poliisi tietäisi vain lisäkuluja valmiiksi tukalaan tilanteeseen.
Taisikin olla iloisen aamutiimin toimittaja.
Viininsä ja monikulttuurinsa saanut radiotoimittaja katoaa naureskellen kuvasta ja tyrmätyn perheenisän eteen tuodaan varoittamatta Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Hän rikkoo neljännen seinän, katsoo elokuvan yleisöä syyttävästi silmiin ja julistaa jonkun tai jotkut ”riistäjiksi”. Kukaan ei tiedä, ketä Andersson tarkoittaa tai miksi hän näin sanoo. Mielipidettä vahvistetaan ilmaan puoliksi nostetulla nyrkillä.
Voi olla, että vasemmistojohtaja on elokuvan perheen tavoin tuohtunut siitä, että kansalaisilta peritään maksuja sähkön ja veden tapaisista perushyödykkeistä. Asiaa ei koskaan avata.
Tiedämme, että hän on Li Andersson, koska hän on ystävällisesti nimikoinut vaatteensa.
Viimeisenä silauksena Li Anderssonin käsi kurottuu ruudun yläreunasta ja poistaa lopputeksteistä sanan ”kaikki”. Lystikäs mimeettinen viittaus iltapäivälehden ”kaikki meni” -lööppiin kirvoittanee vaativammassakin yleisössä vapautuneen naurun.
#kaikkimeni
Kuvauksena niin kutsutun tavallisen suomalaisperheen vaivihkaa murtuneesta todellisuudesta elokuva on vavahduttava. Jäämme odottamaan jatko-osia Paukkereiden murheelliseen tarinaan.
Elokuvan tuottanut Perussuomalaiset rp. yhdistää Facebook-sivullaan filminsä perusviestin ennakkoluulottomasti Ruotsissa vain hetkeä aiemmin tehtyyn joukkomurhaan. Kytköstä ei todisteta elokuvassa eikä siihen suuntaan edes vihjailla olevan pyrkimyksiä.
Seuraavana päivänä vihreät saavuttivat kaikkien aikojen suurimman kuntavaalivoittonsa.
Kirjailija Kari Hotakainen tutki sisintään ja huomasi, että hänen on hiukan vaikea päättää, kumpaan suuntaan kallistuisi.
Vihapuhe, johon netissä syyllistyvät molemmat osapuolet, on voimatonta ja löysää. Se on yhtä huteraa kuin käytössä olevien rintamalinjojen nimet: suvakit ja rasistit. Jos suhtaudun myötämielisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin tai maahanmuuttoon, en kutsu itseäni suvaitsevaiseksi. Ja jos pidän eräitä maahanmuuttoon liittyviä asioita ongelmallisina, en julistaudu rasistiksi.
Osapuolia kaikkialla! Vihapuhetta kaikkialla! Olisiko Hotakainen enemmän suvakki vai natsi? Valintoja, valintoja.
Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-verkkojulkaisulle loihtimassaan kolumnissa Kari Hotakainen kertoo, että hän on lukenut tunnin verran ”somesodan osapuolia” ja jäänyt päättämättömyyden limboon. Kumpaa kannattaisi, kumpaa vastustaisi? Entä jos on itse vähän kumpaakin?
Hotakaisen mukaan kumpikin puoli syyllistyy vihapuheeseen. Saattaa olla, että kirjailija sekoittaa viranomaistasolla asti määritellyn vihapuheen yksinkertaisesti ilmaistuna vihaiseen puheeseen. Mutta silti. MOLEMMAT OSAPUOLET.
Valinnan paikka, Hotakainen!
Toisella puolella olisi tarjolla väkivaltaa ja tappouhkauksia, valmiutta istua murhatuomio. Eikä siihen tarvita edes konkreettista syytä. Rajat kiinni -kansanliikkeen kollektiivista puukontuppea ruvetaan rapistelemaan jo siltä pohjalta, että joku näki unen, jossa turvapaikanhakija kajosi hänen koiraansa.
Kyllä, unen.
Näin ajattelee maailman menosta kansallisen dialogin se osapuoli, joka silmää räpäyttämättä uskoo Espanjassa asuvan venäläistaustaisen huume- ja väkivaltarikollisen älyttömimmätkin uutiset suomalaisnaisia raiskaavista jihadistiterroristeista, mutta tunkee sormet korviinsa ja huutaa neekeriä lukiessaan Tino Singhinkertomuksen päälleajoa yrittäneestä rasistisesta pakettiautoilijasta.
Ei sillä, etteivätkö he uskoisi Singhin sankaritarinaa – useat uskovat. Heitä vain harmittaa, kun viisivuotiaasta asti Suomessa asunut tv-juontaja ja toimitusjohtaja jäi henkiin.
Mutta se toinen osapuoli, suvakit. Se vasta onkin kauhea. Siellä on Saku Timonen, joka julmasti ottaa vastaan tappouhkauksia ja solvauksia.
Ja siellä ovat ovat tikkaria tarjoavat ehdottoman väkivallattomat, mutta niin kovin rienaavat Loldiers of Odin, jotka koettavat epäreilusti nauraa kelpo ”Odinturvajoukot” suohon.
Sanotaan, että sodissa ja konflikteissa ensimmäisenä kuolee totuus. Soveltaen voidaan todeta, että vihapuheessa tuupertuu huumori – jos sitä siinä koskaan edes olikaan. Yhden totuuden torvet soivat kovaa ja peittävät alleen kaikki vivahteet.
Hotakaisen tuskan ymmärtää. On täysin mahdotonta erottaa toisistaan näitä osapuolia. Ne ovat toistensa peilikuvat. Ne ovat tasaisesti yhtä väärässä.
Yksi mässäilee sekä omien että naapureidensa tytärten kokemalla seksuaalisella väkivallalla ja toivoo sitä olevan paljon nykyistä enemmän ja kohdennetusti, jotta ”suvakit” oppisivat läksynsä. Toinen taas – silkkaa ilkeyttään, epäilemättä – kieltäytyy väkivallalla uhkailusta ja jopa sen toivottamisesta.
Tänään meistä jokainen on Kari Hotakainen. Olemme keskellä tienristeystä ja tähyilemme vasemmalle ja oikealle. Epätoivo viiltää mieltä. Kumpi tie vie parempaan maailmaan? Vasemmalla vaaditaan perustuslain ja kansainvälisten sopimusten takaamien ihmisoikeuksien kunnioittamista, ihmisten auttamista ja yleistä hyvinvointia. Oikealla vaaditaan muslimien pakkosterilointia, sosiaalietuuksien puolittamista tai lakkauttamista ja loppujenkin pakolaisten karkottamista sekä pakolaisia auttaneiden ihmisten raiskaamista.
Niin epämiellyttäviä valintoja. Kruuna vai klaava. Tekisi mieli vain jäädä keskelle katua nukkumaan. Niin kuin Kari Hotakainen, joka puolueettomana humanistina ei tohdi ottaa kantaa, vaan tuomitsee kummankin ääripään ennen kuin sulkee silmänsä ympärillään murenevalta sivistykseltä. Mikäpä siinä on keskiviivalla loikoillessa. Varmasti aamulla tämä kaikki on vain pahaa unta.
Eikä huolta, tie on turvallinen. Valkoista varakasta miestä kyllä väistää maahanmuuttokriittisempikin autokuski.
Nämä kaikki ja useita kymmeniä muita viimeistä pilkkua ja pistettä myöten absoluuttisesti verifioitaviin faktoihin perustuvia kulttuuriesseitä laatinut Apunen toki voisi olla tekstimme keskushenkilö, onhan hän aivan äskettäin ollut julkisuudessa äänessä. Itsensä täysin tarpeettomaksi sikariklubiksi alentaneen entisen työmarkkinajärjestön kyljessä kyhnyttävän 1970-luvun poteroihin juurtuneen ajatushautomon 55-vuotias johtaja näet suvaitsi antaa kolumneitaan julkaisevalle sanomalehdelle lausunnon vastanimetyn Finlandia-voittaja Laura Lindstedtinkiitospuheesta:
Laura Lindstedtin argumentit olivat äärimmäisen emotionaalisia, mutta hyvin ylimalkaisia ja ympäripyöreitä, ja niistä paistoi syvä kiihtymys.
Taiteilija tietenkin lähestyy talouspolitiikkaa tunteen kautta. Lindstedt tasoitteli tilejä henkilökohtaisesti voimakkaasti koetun epäoikeudenmukaisuuden kohdalla.
Mutta jos sanotaan Lindstedtin tavoin, että hallituksen toimet ovat petkutusta ja huijausta, niin se on jo tarpeettomankin ylimalkaista. Kun käyttää noin voimakkaita sanoja, täytyisi olla kärsivällisyyttä ja tilaa perustella paremmin.
Täytyisi muistaa, että talouspolitiikka on eri kenttä kuin taide, ja siellä tarvitaan eri argumentit. Ei voi toimia siten, että kun kysytään, mitä mahdat tarkoittaa petkutuksella ja huijauksella, niin keskustelu päättyy siihen. Talouspolitiikan kannanotoissa täytyy pystyä esittämään vaihtoehtoja.
Matti Apunen toisin sanoen syytti kirjailijaa siitä, että tämä vetoaa kuulijoihinsa sen sijaan, että käyttäisi puheelleen varatut viisi minuuttia kansantaloustieteen luentosarjaan. Täten siis Finlandia-kirjailija ”ei edistä keskustelua” – päinvastoin kuin ilmeisesti Matti Apunen, mikäli vain keskustelisimme hänestä.
Miksikö Matti Apunen ei sitten ole tämän blogimerkinnän aihe, kysytte – onhan kuitenkin kyseessä Suomen johtava älykkö. Mies joka ei kuunaan käyttäisi tunnerekisteriä retoriikassaan. Mies jonka jokainen sana on niin absoluuttinen totuus, että paavikin empisi väittää häntä paskanpuhujaksi.
Pakko tunnustaa, että haluttomuuteen pohtia Matti Apusen mielipiteitä liittyy vain tavaton laiskuus. Olisi niin järkyttävä savotta ryhtyä oikeasti käymään läpi Matti Apusen hävytöntä yritystä suistaa Lindstedtin kritiikki raiteiltaan, ettei sitä jaksaisi pirukaan.
Pitäisi osoittaa Apusen huomiokyvyn vääristyneen kirkkaana hehkuvan järjettömyyden puolelle, kun hän yrittää väittää Lindstedtin vaatineen leikkauksia terveydenhuoltoon ja vanhustenhoitoon moittiessaan hallitusta koulutukseen tehdyistä budjettileikkauksista. Eli niin kuin se Helsingin Sanomissa kerrotaan:
Apusen mukaan on niin sanotusti paljon pyydetty, että koulutusjärjestelmän pitäisi olla sellainen yhteiskunnallisen toiminnan osa-alue, jota säästöt eivät koskettaisi.
”Jos keskustelua ei voida käydä ilman, että jokainen koulutuseuro on pyhä euro, niin vaikeaksi menee”, Apunen sanoo.
Ei, tuota ei vain jaksa nyt. Jätämme siis Matti Apusen tytöttelemään keskenään ”emotionaalisia” kaunokirjallisuusvoittajia, jotka tavattomassa julkeudessaan eivät suostu ymmärtämään luokkaerojen jyrkentämisen ehdotonta välttämättömyyttä.
Hersyvimmän palautteen Laura Lindstedtin kiitospuheesta taikoi näppäimistöltään Suomen Keskustan ikuinen nuorisopoliitikko ja entinen valtiosihteeri Risto Volanen. Klassisesta vanhasuomalaisesta idänpolitiikastaan tunnettu reipas eläkeläinen vaihtoi ulkopoliittisesta realismista kulttuuripoliittiseen surrealismiin parilla leiskuvalla Facebook-päivityksellä, joiden selitykseksi ilmestyi myös blogimerkintä.
Kannattaa kiinnittää turvavyöt, luvassa on aikamoista tykitystä.
Helsingin Sanomien kulttuuriosastokin sai parissa tunnissa aikaan pari aukeamaa otsikolla ”Missä sivistys?” Tänään kulttuuriosaston esimies Hanna Mahlamäki liputtaa vielä samaa teemaa ja muidenkin vastaavien ilmiöiden puolesta.
En facebookissa viitannut ainoastaan Lindstedtiin vaan koko post-stalinistiseen kulttuurieliitin osaan, jota Helsingin Sanomien kulttuuriosastokin on kannatellut. Siis siihen kulttuuriseen ilmiöön, jossa 1970-luvulta peritty ajattelutapa uusilla termeillä on vuosikymmeniä hajottanut humanistis-klassista, kansallista ja kristillistä sivistystä.
Vuonna 1944 syntyneen Risto Volasen allakka seisahtui 1970-luvun alkuun siinä, missä 16 vuotta nuoremman Matti Apusen seinäkalenteri näyttää ikuista 1980-lukua. Edes uusi tabloid-formaatti ei näytä vihjanneen Volaselle, että Helsingin Sanomain kulttuuritoimitus on vuonna 2015 saattanut etääntyä ”post-stalinistisesta kulttuurieliitistä”, mitä tuolla sitten ikinä tarkoitetaan.
Täysi mysteeri on, millä tavalla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vastaanottaneen kirjailijan huoli koulutukseen kohdistuvista drastisista säästöpäätöksistä ja hyvien käytöstapojen romuttumisesta muuttuu Volasen päässä ”humanistis-klassista, kansallista ja kristillistä sivistystä” murentavaksi taistolaisdiskurssiksi.
Mutta jatketaan eteenpäin, sillä kukaties Volanen itse osaa vastata paremmin:
Tuolloin suuressa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa murroksessa vasemmistolainen kulttuuriväki aloitti kampanjan ”porvarillista hegemoniaa” vastaan ja otti itse hegemonian näihin päiviin asti. Siinä hegemoniassa yhtyvät sekavasti positivismi ja naturalismi sekä marxilaisuus alitajuiseksi kulttuuria läpäiseväksi virraksi. Sen syvin merkitys on amputoida kulttuurista ja kielestä humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen muodostama ihmisen persoonaa rakentava sekä tulevaisuuden tahtoa ja uskoa muodostava aines.
Vasemmistolaisella kulttuurihegemonialla Volanen tarkoittanee hollantilaisia tosi-tv-formaatteja ja korkeakoulutettuja ammattinäyttelijöitä hokemassa yhtä tai kahta onttoa iskulausetta hassuihin vaatteisiin sonnustautuneena. Ehkä botuliinilla naamansa halvaannuttaneiden jättiläispovisten naisten juottamista humalaan, jotta saataisiin yökamerakuvaa autenttisesta seksistä aivottoman autontuunaajan kanssa. Tai Cheekinkahta loppuumyytyä stadionkeikkaa. Kyllä, kaikki merkit viittaavat marxilaiseen kulttuurihegemoniaan. Tai kulttuurimarxismiin, kuten eräs huolestunut norjalaismies tämän saman muotoili ennen kuin lähti suorittamaan kansalaiskeskustelua sosiaalidemokraattisten nuorten kesäleirille.
Risto Volasen analyysi Laura Lindstedtin kiitospuheesta vatvoo hetken Helsingin Sanomain kulttuuriosaston esimiehen valitettavaa kyvyttömyyttä ymmärtää Reinhold von Beckerin lanseeraamaa die Bildungin käsitettä, kunnes palaa takaisin asiaan eli kärryiltä pudonneisuuteen:
Humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen murentamisesta on ollut seurauksena sosialistinen apatia ja kapitalistinen hillittömyys, joita tänään koemme. Post-stalinistisen ajan sivutuotteena on ollut jatkuva hyökkääminen maan ei-sosialistisia demokraattisia poliitikkoja ja maan työpaikat tekeviä yrittäjiä vastaan. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Tuliko liian nopeasti? Sama täällä. Otetaan uudestaan:
Humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen murentamisesta on ollut seurauksena sosialistinen apatia ja kapitalistinen hillittömyys, joita tänään koemme. Post-stalinistisen ajan sivutuotteena on ollut jatkuva hyökkääminen maan ei-sosialistisia demokraattisia poliitikkoja ja maan työpaikat tekeviä yrittäjiä vastaan. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Volasen päättelyketju on aukoton. Koska rauduskoivun lehdet ovat teräväkulmaisempia kuin hieskoivun, Atlantin keskiselänne halkoo Islantia. Siksi Suomi devalvoi Iiro Viinasen lupauksista huolimatta, mikä johti Beatlesin hajoamiseen vuonna 1970. Tästä seurasi Turun Palloseuran rämpiminen jääkiekon SM-liigassa vuoden 2010 mestaruuden jälkeen. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Mitä ilmeisimmin Risto Volasen kokemus nykyajasta on eräänlainen bolševistinen dystopia, jossa itsenäisen Suomen rippeitä puolustaa pieni maanpakolaishallitus, jota vähemmistökommunistien aivopesemät itsemurhapommittajat terrorisoivat. Nämä harvat ja valitut ”ei-sosialistiset demokraattiset poliitikot” oman henkensä uhalla koettavat säilyttää Tynkä-Suomen teollisuuden kilpailukykyä yllä, vaan turhaan, sillä post-stalinistinen kulttuurihegemonia sai juuri Finlandia-palkinnon.
Laura Lindstedtin kiitospuhetta käsittelevä arvio ei ole kuitenkaan tyystin kielteinen. Volanen toteaa sentään, että ”Suomen kulttuurielämä on onneksemme jatkuvasti monipuolista, vaikka sen kellokkaina esiintyvät jatkuvasti samat”. Jostain syystä silti pienen maamme ”hegemonistinen suuntaus kuitenkin irtosi 1970-luvulla läntisestä kulttuurista”, mitä ei vihkimätön tarkkailija ehkä heti huomaa. Volasen Suomessa ei ole merkkiäkään amerikkalaisesta, länsieurooppalaisesta tai japanilaisesta kulttuurista. On vain ikuisesti kehää kiertävä sosialistinen realismi – ilmiö jonka myös Yle Radio 1:n johtaja Kaj Färmnoteerasi omassa aikakuplassaan:
Volanen vetoaa myös vielä massoihin:
On siis aika jälleen avata ikkunat Eurooppaan, ja nostaa kulttuurissa ja viestinnässä kunniaan ihmisyys ja sen kehitystarve.
Laura Lindstedtin kiitospuhetta käsittelevän blogimerkintänsä Volanen päättää (”kun nyt Hesa nosti jälleen asian puheeksi”) esittämällä Saska Saarikoskelle anteeksipyyntövaatimuksen. Saarikoski oli näet kahdeksan vuotta sitten jujuttanut vanhan miehen teilaamaan Kristian Smedsin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta – näytelmää näkemättä. Tuollainen rikos ei vanhene.
Iloiseksi loppukaneetiksi Risto Volanen vielä jättää terveiset taistelutoverilleen, Twitter-journalisti Tuomas Enbuskelle:
Tervehdys myös Tuomas Enbuskelle. Luotan siihen, että hänen ikäluokkansa puhdistaa henkiset pölyt tämän maan kulttuurielämän ja journalismin alitajunnasta.
Tuomas Enbuske on syntynyt vuonna 1977 Oulussa. Finlandia-voittaja Laura Lindstedt on syntynyt vuonna 1976 Kajaanissa.
Olli Lindholmin tämänjouluinen albumi Minun Jouluni rikkoo suomen kielioppia olettamalla joulun erisnimeksi, mutta se ei haittaa Yö-yhtyettä rakastavaa Suomen kansaa saati Rumban musiikkikriitikkoa, joka noteerasi levytyksen peräti viiden tähden arvoiseksi kulttuuriteoksi.
Ratas Musicin sivulla Olli Lindholm kertoo seuraavasti:
Minulla on ollut koko 2000-luvun ajan halu kehittää Yö-yhtyettä orkesteriksi, joka voi esiintyä konserteissa, jäähalleissa tai vaikkapa markkinoilla. Ainoa paikka, johon Yötä ei voi viedä, on kirkko, mutta halusin kokea kirkon tunnelman. Olin Mikko Kangasjärven kanssa Finlaysonin ja Lielahden kirkoissa ja pidin tunnelmasta todella paljon. Nyt kun unelmani joululevystä toteutui oli itsestään selvää, että teen sen myötä kirkkokonsertteja.
Lindholm tietysti liioittelee, sillä onhan Yön tuotannossa lukuisia kirkkokelpoisia arjenharmaita helmiä, kuten tämä vuonna 2007 ilmestyneen Valtakunta-albumin Satukirjan sankari -kappale, jonka Vain elämää -sarjasta tunnettu Pauli Hanhiniemi sanoitti ollessaan kaikesta päätellen poikkeuksellisen masentunut.
Ahkera ex-punkkari joka tapauksessa on jo ehättänyt kirkkokiertueensa loppumetreille. Sunnuntaina 22. joulukuuta Lindholm aikoo laulaa täyteen varatussa Koskenpään kirkossa Jämsän työväenluokkaisissa teollisuusmaisemissa kello 19, ja viimeinen keikka pärähtää käyntiin samalla kellonlyömällä keskieurooppalaisten arkkitehtituristien salamavalojen loimussa aatonaattona.
Minun Jouluni -päätöskonsertti Temppeliaukion kirkossa, Helsingissä, ma 23.12. kello 19.
