”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa

Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.

Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.

Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.

Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista – Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.

Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.

Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.

Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.

Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.

Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.

Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.

Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa: muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita, polttoainetilausten kuitteja.

Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.

Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942, kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.

Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.

Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.

Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.

Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.

Kenties tästä Sorjosesta saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)

Tilanpuutteen vuoksi arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä käsittelevästä Emo-romaanista sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam Albatula toimittamasta katsauksesta Yes all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.