Jäätynyt parta ja mustikkasoppaa

© Ari Pirttisalo

Pahkasika-lehdessä numero 17 (ilmestymisvuosi 1984) oli Ari Pirttisalon sarjakuva ”Mitali-toivomme”. Sarjakuva oli piirretty samana vuonna kuin Martti Vainio kärähti anabolisten steroidien käytöstä tultuaan toiseksi Los Angelesin olympialaisten 10 000 metrin juoksussa.

Sarjakuvan valmistumisaikana kaksinaismoralismi kukoisti likimain yhtä vahvasti kuin nykyäänkin. Maassa oli tapana ylläpitää urheilijoita ruskein kirjekuorin – heille maksettiin palkkaa pimeästi. Nimellisesti jokainen keihäänpaiskoja ja pikaluistelija oli tietysti amatööri, joka treeniensä ohessa suorittelee siviilitointaan eikä suinkaan pyri hyötymään taloudellisesti osaamisestaan.

© Ari Pirttisalo

Urheilujärjestöt olivat – ja ovat – rahan ja vallan kahmimiseen erikoistuneita organisaatioita, joihin on Suomen valtiollisen historian alkuhämäristä asti hakeutunut kahdenlaisia poliittisia toimijoita: pyrkyreitä, joille järjestö tarjoaa näkyvyyttä ja tukea, ja vanhoja konkareita, joille paikka antaa kunniallisen poistumistien päivänpolitiikasta sekä tietenkin ministerin tahi kansliapäällikön palkkaa vastaavan korvauksen olemattomasta työstä.

Urheilijat olivat koko koneistolle vain välttämätön paha.

Täsmällisesti Pirttisalo kuvailee valtavaa valmennus- ja urheilujohto-organisaatiota, jonka huipulla istuu presidenttihaaveita elättelevä karriääripoliitikko ja jonka korkeimmassa päättävässä elimessä ovat vanha natsi, tehokkuusbyrokraatti, kana ja pari likaisen työn tekijää.

© Ari Pirttisalo

Urheiluinstituutiota elättää mahdollisuus rahaan ja maineeseen. Tehovalmennettaviksi rynnivät atleetit haaveilevat ulkomaanmatkoista ja väritelevisioista, joiden hintana on ainoastaan se, että ”vatsa kestää pillereitä”.

Pirttisalon näkemystä voisi pitää liioitellun kyynisenä, ellei tosielämä jotenkin todistaisi sitä. Martti Vainion käryn aikoihin ei julkisuudessa vielä tiedetty suomalaisen huippu-urheilun koko kuvaa.

Doping on ollut järjestelmällistä ja pitkäaikaista. Ja mukana ovat olleet kaikki.

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jäi kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä vuonna 2001, hänen rehdin miehen hahmonsa romahti täydellisesti. Ihanteen takana oli pelkkä kertomus isänmaallisella suoharjoittelulla saavutetusta huippukunnosta. Myytissä oli totuuden ripe, sillä kansainvälisen tason kilpaurheilijaksi ei tulla pelkillä lääkkeillä kuin sarjakuvissa. Mutta kaikki harjoittelu, huippuhiihtäjän elämänmittainen rakennustyö, unohtui valmentaja Kari-Pekka Kyrön lääkelaukun kanssa huoltoasemalle Ala-Tikkurilaan.

© Ari Pirttisalo

Myllylältä puuttui tykkänään exit plan. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että dopingista voi jäädä kiinni. Hänellä ei ollut muunlaista tapaa olla olemassa kuin juhlitun kansallissankarin voittajarooli.

Kuuluisassa testamentissaan Mika Myllylä ei pyydä anteeksi valheelle perustuvaa uraansa, vaan pahoittelee kiinnijäämistään. Vakuudeksi hän vielä vierittää osasyyn dopingin käytöstään ja kärähtämisestään itsensä Isä Jumalan leveän eteerisille hartioille:

Uskon, että Jumala tahtoi näin kohdallani käyvän. Sydämeni pohjasta haluan pyytää virhettäni anteeksi Suomen kansalta ja koko urheilevalta maailmalta.

Mutta vielä testamentin tekoaikaan ei tiedetty, millaiselle sylttytehtaalle jäljet johtaisivat. Silloisten urheilujohtajien voisi tosin olettaa jo aavistelleen, ettei paluuta viattoman naaman näyttämiseen ole. Keskellä rehellistä tunnustustaankin Myllylä yhä puolustelee Hemohesin käyttöä ikään kuin muuten vain, ilman mitään yhteyttä kasvuhormonivalmisteisiin.

* * *

Doping-vyyhti oli alkanut purkautua jo kolme vuotta ennen Lahden joukkokäryjä.

STT:n vuoden 1998 uutinen epo-hormonin käytöstä hiihtomaajoukkueessa johti aluksi siihen, että paljastuksen kirjoittanut toimittaja joutui lopettamaan uransa ja STT tuomittiin maksamaan vahingonkorvauksia kaksinaamaisuudessaan uskomattomille urheiluvaikuttajille. Hiihtoliiton puheenjohtajan pallilta viime tingassa pakoon päässyt ex-pääministeri Esko Ahokin ennätti vaatia puolta miljoonaa markkaa kipurahoja ennen kuin päätyi niin sanotusti haukkaamaan paskaa.

Silti ehätti kymmenen vuotta kulua ennen kuin päästiin itse asaan. Asianosaisten rivit alkoivat rakoilla. Urheilupomojen pelastettua nahkansa valmentajat ja sittemmin myös urheilijat alkoivat paljastella asioita. Melko pian kävi ilmi, että kansallinen hiihtourheilu oli medikalisoitu järjestelmällisesti. Yksi todistajista oli kaiken tuon ajan Seiskan maksamana tuurijuoppona Suomen kansaa naurattanut Mika Myllylä.

© Ari Pirttisalo

Ari Pirttisalon pelottavan profeetallinen sarjakuva päättyy urheilijan kuolemaan. Koneisto jatkaa elämäänsä.

Entinen huippuhiihtäjä, alkoholisti Mika Myllylä löydettiin kotoaan kuolleena 5.7.2011. Maastohiihdon päävalmentaja ja lajipäällikkö Pekka Vähäsöyrinki ilmoitti samana päivänä olevansa tyytymätön saamaansa petostuomioon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.