Kesädekkari: Säädytön talo (3)

Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


5.

Turvauduin tuttuun peruslääkitykseen. Olin saanut selittää kannettavan tietokoneen katoamisen moneen kertaan työnantajalleni ja vielä useammin itselleni. Miksi olin luottanut moukan tuuriini? Edes koneen viimeksi nähnyt Henna Kuri ei tiennyt, missä masiina nyt mahtaisi seikkailla.

– Mitäs sulle? Goran kysyi. – Kuiva omena? No ice?

– Juuri niin.

Keskustelu oli muodollisuus. Pub Sirdien bulgarialainen omistaja-baarimikko oli anniskellut minulle näitä samoja pulloja kymmenen vuotta. Hän tiesi kysymättä hakea oikeanlaisen putelin vitriinistä jo, kun astelin sisään kapakkaan.

Maksoin juomani, mutta annoin kehnon lahtelaissiiderin hapettua pöydällä sen tovin, minkä jukeboksin säätäminen tarvitsi. Warum gabst du uns die tiefen Blicke… Goethen sanat eivät koskaan kaiu kauniimmin kuin Miliza Korjusin laulamana. Jos maailmalla olisi jokin syy olla olemassa, hyvä ehdokas sellaiseksi olisi Sirdien levyautomaatti. Tunsin sietämätöntä halua vain itkeä.

Ilta oli jo pitkällä, mutta baari tapansa mukaan liki autio. Vilkaisin tekstiviestiä. ”15 min”. Sen verran minulla olisi aikaa ennen kuin Veera tulisi paikalle.

– Hei Goran, huikkasin baarinpitäjälle. – Laitatko mulle vielä yhden espresson?

Levitin päivän iltapäivälehdet eteeni. Ne mässäilivät salaliittoteorioilla. Säätytalon tulipalon poliisitutkinta vuoti kuin kainuulaiselle tunkiolle maaltapaossa vuonna 1967 unohtunut vaarivainaan heteka. Jokaisella juorujulkaisulla Alibista Kanavaan oli omat lähteensä keskusrikospoliisissa.

Verenhimoisen kansan harmiksi nämä lähteet paljastivat enemmän sulkeutuneita tutkintalinjoja kuin varsinaisia johtolankoja.

Kokoomusta nuoleskelevat Iltalehden kovapalkkaiset politiikantoimittajat repivät aukeamamittaisia otsikoita ruiskaunokkipuoluetta kohdanneesta ”kommunistien”, ”uusnatsien” ja ”ekoterroristien” attentaatista aina kulloisenkin asiantuntijalähteen jaloviinanhöyryisten jokellusten perusteella. Epäilemättä Hakaniemessä odotettiin jo jännityksellä, milloin Alma Median villinä kieppuvat tykit käännettäisiin Rüdiger von der Goltzilta kopioitujen suuntaustaulukoiden mukaisesti osoittamaan kohti taistelevaa työväenliikettä.

Letkuissa makasi yhä elämän ja kuoleman rajamailla väkeä hiukan joka puolueesta. Tämä ei tuntunut haittaavan iltapäiväjulkaisuja ja niiden leimakirvestoimittajia.

Panin kuitenkin tyytyväisenä merkille, että kristillisdemokraatti Aarne Hintavan Uuden Suomen blogissaan esittämät teoriat ensin militanttiateisteista, sittemmin islamilaisista jihadisteista ja lopulta molemmista yhteistyössä jahtaamassa Pyhän Jumalan viatonta karitsaa, puoluejohtaja Ilta Mäkäräistä, sentään vaiettiin kuoliaaksi jopa alhaisimmassa bulevardilehdistössä.

Iltalehti vaikutti kallistuvan lopulta samalle kannalle kuin kepulainen kilpailijansa Ilta-Sanomat: että asialla olivat tarha- ja ydinvoimalaiskujen karaisemat äärivihreät. En uskonut lehden olevan edes hennosti oikeilla jäljillä. Ajatus kuulosti lähinnä julkaisua avustavan Sonta-Sivulan kolumnilta.

Omat johtolankani viittasivat toisaalle. Olin jo ehtinyt tehdä ison pinon työmuistiinpanoja, jotka osoittivat hämillisen useaan eri lähteeseen. Nyt ne olivat ties missä. Kirosin yhä saamattomuuttani: olisi pitänyt kopioida jokainen asiaankuuluva tiedosto Dropboxiin, kun kone oli vielä hyppysissäni.

Kumosin Sirdien perinteisen triplaespresson kurkkuuni, kun läpikotaisin kastunut Veera Laivasto ilmestyi baarin oviaukkoon.

– Ripottelee, pitkä vaaleaverikkö totesi vettä valuen. Veera on ilmeikkään eleettömyyden mestari.

Goran laski naiselle oluen.

– Monesko sulla on menossa? Veera kysyi istuessaan pöytääni.

Kasvot olivat tutkimattomat. Jos Veera oli huolissaan terveydestäni, hän kätki sen hyvin. Kysymys vaikutti ammentavan motiivinsa ainoastaan jonkinlaisesta tilastotieteellisestä mielenkiinnosta. Kuudes? Seitsemäs? En ollut varma.

– Ensimmäinen tässä baarissa joka tapauksessa, murahdin.

– Sittenhän me ollaan tasoissa. En minäkään ole ottanut täällä kuin yhden, Veera vastasi. – Itse asiassa mä tulen suoraan Vellun näyttelyn avajaisista. Ja…

Enempää ei tarvinnut kertoa. Yhteinen ystävämme Veli Pellonpää oli maineikas kulttuurivaikuttaja, joka oli yhtäkkiä innostunut kokeilemaan taiteentekoa itsekin. Kokeneena mediahahmona hän oli heti taiteilijanuransa alussa oivaltanut, että näyttely on taideteos itsessään – ja avajaiset siis performanssi.

Suomeksi ilmaistuna Vellun näyttelynavajaiset tarkoittivat vain ja ainoastaan bileitä.

Kohta ilmeni, että Veera oli kiskonut samppanjaa ja gintoniceja koko päivän. Hän oli aloittanut jo lounaalla  Vellun entisen aviomiehen kanssa ja jatkanut siitä enempiä jarruttelematta baarin kautta galleriaan.

En voinut kuin hämmästellä hänen rentoa tapaansa imeä viinaksia. Hän kuului siihen siunattuun ihmisryhmään, joka saattoi ryypätä kaksin käsin ilman, että syvä humalatila näyttäytyi mitenkään räikeästi ulospäin. Vain tietynlainen korostunut taipumus promiskuiteettiin paljasti, että nainen ei ollut enää aivan tieliikennelain sallimassa ajokunnossa.

Kuten tänään.

Yritin kiinnittää Veeran huomion taustalla soivaan Zarah Leanderiin. Hän kohotti sormensa huulilleen ja komensi:

– Tuu mun luokse yöksi.

– Mun pitäisi nähdä tänään vielä Elmo Pik… yritin vastustella.

Veera kumartui suutelemaan minua. Hänen kätensä ujuttautui kohti housunetumustani.

– Mä voin näyttää sulle jotain parempaa.

Ulkona kaatosade huuhteli Kallion pornokauppojen reunustamia linjoja, kun lähdimme hoippumaan kohti Veeran asuntoa.

6.

Aivan ilmeisesti joku ei ollut saanut koskea isänsä porakoneeseen lapsena. Nyt hän otti vahinkoa takaisin tarmolla, josta Freud olisi ollut ylpeä. Koko taloyhtiö tärisi, kun hän toteutti isänmurhaansa.

Vaihtoehtoja ei ollut, joten heräsin. Päässäni mönki joukko hitaita ajatuksia, jotka yrittivät ottaa kantaa muuttuneeseen ympäristöönsä. Sälekaihtimen välistä pilkisti kirkas aamuaurinko. Tuntui kuin en olisi nukkunut viittä minuuttia. Oikea käteni oli puutunut Veeran puristuksessa.

Koska Veera kuorsasi sikiunessa, päätin toimia niin kuin herrasmies ainakin ja livahtaa pakoon.

Keräilin vaatteitani ympäri naisen asuntoa. Pesin hampaani, pukeuduin ja katosin pian rappukäytävään. Vain hetkeä myöhemmin olin löntystelemässä huterin askelin ja silmiäni kirkkaassa päivänpaisteessa siristellen alas Porthaninkatua.

Mitä Veera oli puhunut ennen nukahtamistaan? Ainakin hän oli laskuhumalassaan pahoitellut sitä, että oli estänyt minua menemästä sovittuun tapaamiseen.

– Älä nyt viitsi, olin vastannut eroottisen kiihkon ja raskaan humalan väsyttämänä. – Elmo voi kyllä odottaakin.

– Pitikö sun tavata Elmo? Veera oli hätkähtänyt. – Sun pitää soittaa sille!

– Okei…

– Viimeistään aamulla. Soita Elmolle. Se tietää!

Tietää mitä? Vilkaisin puhelintani. Kello oli hiukan yli kahdeksan.

Karaisin luontoni ja soitin.

– Pirun hyvä, kun otit yhteyttä! Elmo huusi puhelimeen. – Meillä on uutta tietoa Säätytalon tulipalosta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.