Me täällä äärikeskustassa olemme jo pitkään ihmetelleet

Tällaisia presidentillisiä viisauksia minä, iisalmelainen mieskirjailija, tuossa tuumiskelin, kun istuin työhuoneessani kauhistelemassa kaikkea hiukan liian monimutkaista.

Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.

Tolkun ihminen ei kiistä maahanmuuton aiheuttamia ongelmia eikä hekumoi ajatuksella, että kansanedustaja tai hänen lapsensa raiskattaisiin.

En ihan tähän hätään muista, mistä olin saanut sen mielikuvan, että suomalaisessa turvapaikanhakijakeskustelussa olisi olemassa kaksi ääripäätä. Siis että Suomen perustuslain ja vaikkapa Geneven pakolaissopimuksen takaamien oikeuksien puolustaminen on jotenkin täsmälleen yhtä paha asia kuin ihmisten vainoaminen heidän uskontonsa tai ihonvärinsä perusteella.

Vielä vähemmän muistan todisteita sen puolesta, että yksikään poliitikko tai asiantuntija kiistäisi maahanmuuttoon liittyvän mitään ongelmia. Vähän koetin googlata netistä, jos vaikka joku punavihreässä kuplassaan näsäviisasteleva helsinkiläinen taistolaisnuori olisi lämpimikseen valehdellut, ettei 32 000 turvapaikanhakijan joukossa ole minkäänlaista uhkaa kellekään, mutta ei nyt osunut haaviin.

Mutta ei sillä ole väliä, onko väitteeni totta vai ei – näin nämä nyt vain koetaan.

Minä tällaisena tolkun ihmisenä olen äärimaltillinen ja vaadin, että viranomaiset toimivat täsmälleen niin kuin ovat koko ajan toimineet. Se, että kuorrutan nämä täydellisen yhdentekevät nollavaatimukseni sellaisilla kriisiajan paniikkitermeillä kuin ”rajalliset resurssit”, ”kaikista hädänalaisimmat”, ”todelliset turvapaikan tarvitsijat”, ”hallitsematon pakolaisvirta” ja ”yhteiskuntarauha”, on vain minulle kirjailijana suotu literääri tehokeino.

Sekin oli minulta vähän hassu ajatus, että turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen ja heidän niukimmin mahdollisin resurssein tapahtunut auttamisensa olisi voitu tehdä ”omien kansalaistemme kustannuksella”, mutta tulipa nyt tuolla tavoin muotoiltua. Emmehän me tolkun ihmiset tietenkään yleensä ajattele, että pakolaisten telttapatjat ja kauravellit olisi suoraan ulosmitattu sotaveteraanien hoitoon varatusta budjetista. Näin nämä nyt vain koetaan. Ei, kun tuonhan minä sanoin jo.

Kaltaiseni tolkun ihminen on aivan toisenlainen kuin raiskaajia rakastavat ”suvakit”. Me sentään tuomitsemme turvapaikanhakijoiden tekemän seksuaalisen häirinnän. Ja rikokset. Ja kaiken. Itse asiassa me tolkun ihmiset taidamme uskoa, että maahanmuuttoon ja turvapaikanhakuun liittyy pelkkiä mittavia ongelmia. Kun meille sanotaan ”turvapaikanhakija”, me kuulemme ”raiskaaja”.

En silti tarkoita, että olisimme rasisteja niin kuin nämä kaduilla partioivat räyhääjät. Me emme räyhää ja tappouhkaile, me vain ajattelemme niin kuin he. Se on aivan eri asia.

Tolkun ihminen ymmärtää, mitä rasistit yrittävät tehdä. He yrittävät vihaa ja pelkoa lietsomalla saada tolkun ihmisiä liittymään heihin, jotta viha, pelko, epäluulo ja turvattomuus lisääntyisivät. Tolkun ihminen ei tähän lankaan mene.

Nimittäin, kun me tolkun ihmiset pohdimme näitä maahanmuuttajia ja muita yhteiskuntaamme luonnostaan kuulumattomia asioita, me tiedämme – päinvastoin kuin rasistit – että kyllä tumminkin murjaani voi olla osa pohjoista kansaamme. Hänen pitää vain olla kiitollinen, nöyrä, katsoa maahan, mutta ennen kaikkea hänen on oltava sopeutuvainen.

Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.

Sopeutumattomat vierasmaalaiset ovat niitä pahimpia terroristeja. Sellaiset kuuluvat meidän tolkun ihmisten mielestä saunan taak…

Puolueettoman humanistin korulauseet

Kirjailija Kari Hotakainen tutki sisintään ja huomasi, että hänen on hiukan vaikea päättää, kumpaan suuntaan kallistuisi.

Vihapuhe, johon netissä syyllistyvät molemmat osapuolet, on voimatonta ja löysää. Se on yhtä huteraa kuin käytössä olevien rintamalinjojen nimet: suvakit ja rasistit. Jos suhtaudun myötämielisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin tai maahanmuuttoon, en kutsu itseäni suvaitsevaiseksi. Ja jos pidän eräitä maahanmuuttoon liittyviä asioita ongelmallisina, en julistaudu rasistiksi.

Osapuolia kaikkialla! Vihapuhetta kaikkialla! Olisiko Hotakainen enemmän suvakki vai natsi? Valintoja, valintoja.

Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-verkkojulkaisulle loihtimassaan kolumnissa Kari Hotakainen kertoo, että hän on lukenut tunnin verran ”somesodan osapuolia” ja jäänyt päättämättömyyden limboon. Kumpaa kannattaisi, kumpaa vastustaisi? Entä jos on itse vähän kumpaakin?

Hotakaisen mukaan kumpikin puoli syyllistyy vihapuheeseen. Saattaa olla, että kirjailija sekoittaa viranomaistasolla asti määritellyn vihapuheen yksinkertaisesti ilmaistuna vihaiseen puheeseen. Mutta silti. MOLEMMAT OSAPUOLET.

Valinnan paikka, Hotakainen!

Toisella puolella olisi tarjolla väkivaltaa ja tappouhkauksia, valmiutta istua murhatuomio. Eikä siihen tarvita edes konkreettista syytä. Rajat kiinni -kansanliikkeen kollektiivista puukontuppea ruvetaan rapistelemaan jo siltä pohjalta, että joku näki unen, jossa turvapaikanhakija kajosi hänen koiraansa.

Kyllä, unen.

koirafantasia-web

Näin ajattelee maailman menosta kansallisen dialogin se osapuoli, joka silmää räpäyttämättä uskoo Espanjassa asuvan venäläistaustaisen huume- ja väkivaltarikollisen älyttömimmätkin uutiset suomalaisnaisia raiskaavista jihadistiterroristeista, mutta tunkee sormet korviinsa ja huutaa neekeriä lukiessaan Tino Singhin kertomuksen päälleajoa yrittäneestä rasistisesta pakettiautoilijasta.

Ei sillä, etteivätkö he uskoisi Singhin sankaritarinaa – useat uskovat. Heitä vain harmittaa, kun viisivuotiaasta asti Suomessa asunut tv-juontaja ja toimitusjohtaja jäi henkiin.

tino-singh

Mutta se toinen osapuoli, suvakit. Se vasta onkin kauhea. Siellä on Saku Timonen, joka julmasti ottaa vastaan tappouhkauksia ja solvauksia.

Siellä on Musta Barbaari.

Ja siellä ovat ovat tikkaria tarjoavat ehdottoman väkivallattomat, mutta niin kovin rienaavat Loldiers of Odin, jotka koettavat epäreilusti nauraa kelpo ”Odinturvajoukot” suohon.

Sanotaan, että sodissa ja konflikteissa ensimmäisenä kuolee totuus. Soveltaen voidaan todeta, että vihapuheessa tuupertuu huumori – jos sitä siinä koskaan edes olikaan. Yhden totuuden torvet soivat kovaa ja peittävät alleen kaikki vivahteet.

Hotakaisen tuskan ymmärtää. On täysin mahdotonta erottaa toisistaan näitä osapuolia. Ne ovat toistensa peilikuvat. Ne ovat tasaisesti yhtä väärässä.

Yksi mässäilee sekä omien että naapureidensa tytärten kokemalla seksuaalisella väkivallalla ja toivoo sitä olevan paljon nykyistä enemmän ja kohdennetusti, jotta ”suvakit” oppisivat läksynsä. Toinen taas – silkkaa ilkeyttään, epäilemättä – kieltäytyy väkivallalla uhkailusta ja jopa sen toivottamisesta.

Tänään meistä jokainen on Kari Hotakainen. Olemme keskellä tienristeystä ja tähyilemme vasemmalle ja oikealle. Epätoivo viiltää mieltä. Kumpi tie vie parempaan maailmaan? Vasemmalla vaaditaan perustuslain ja kansainvälisten sopimusten takaamien ihmisoikeuksien kunnioittamista, ihmisten auttamista ja yleistä hyvinvointia. Oikealla vaaditaan muslimien pakkosterilointia, sosiaalietuuksien puolittamista tai lakkauttamista ja loppujenkin pakolaisten karkottamista sekä pakolaisia auttaneiden ihmisten raiskaamista.

Niin epämiellyttäviä valintoja. Kruuna vai klaava. Tekisi mieli vain jäädä keskelle katua nukkumaan. Niin kuin Kari Hotakainen, joka puolueettomana humanistina ei tohdi ottaa kantaa, vaan tuomitsee kummankin ääripään ennen kuin sulkee silmänsä ympärillään murenevalta sivistykseltä. Mikäpä siinä on keskiviivalla loikoillessa. Varmasti aamulla tämä kaikki on vain pahaa unta.

Eikä huolta, tie on turvallinen. Valkoista varakasta miestä kyllä väistää maahanmuuttokriittisempikin autokuski.