Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.
Tolkun ihminen ei kiistä maahanmuuton aiheuttamia ongelmia eikä hekumoi ajatuksella, että kansanedustaja tai hänen lapsensa raiskattaisiin.
En ihan tähän hätään muista, mistä olin saanut sen mielikuvan, että suomalaisessa turvapaikanhakijakeskustelussa olisi olemassa kaksi ääripäätä. Siis että Suomen perustuslain ja vaikkapa Geneven pakolaissopimuksen takaamien oikeuksien puolustaminen on jotenkin täsmälleen yhtä paha asia kuin ihmisten vainoaminen heidän uskontonsa tai ihonvärinsä perusteella.
Vielä vähemmän muistan todisteita sen puolesta, että yksikään poliitikko tai asiantuntija kiistäisi maahanmuuttoon liittyvän mitään ongelmia. Vähän koetin googlata netistä, jos vaikka joku punavihreässä kuplassaan näsäviisasteleva helsinkiläinen taistolaisnuori olisi lämpimikseen valehdellut, ettei 32 000 turvapaikanhakijan joukossa ole minkäänlaista uhkaa kellekään, mutta ei nyt osunut haaviin.
Mutta ei sillä ole väliä, onko väitteeni totta vai ei – näin nämä nyt vain koetaan.
Minä tällaisena tolkun ihmisenä olen äärimaltillinen ja vaadin, että viranomaiset toimivat täsmälleen niin kuin ovat koko ajan toimineet. Se, että kuorrutan nämä täydellisen yhdentekevät nollavaatimukseni sellaisilla kriisiajan paniikkitermeillä kuin ”rajalliset resurssit”, ”kaikista hädänalaisimmat”, ”todelliset turvapaikan tarvitsijat”, ”hallitsematon pakolaisvirta” ja ”yhteiskuntarauha”, on vain minulle kirjailijana suotu literääri tehokeino.
Sekin oli minulta vähän hassu ajatus, että turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen ja heidän niukimmin mahdollisin resurssein tapahtunut auttamisensa olisi voitu tehdä ”omien kansalaistemme kustannuksella”, mutta tulipa nyt tuolla tavoin muotoiltua. Emmehän me tolkun ihmiset tietenkään yleensä ajattele, että pakolaisten telttapatjat ja kauravellit olisi suoraan ulosmitattu sotaveteraanien hoitoon varatusta budjetista. Näin nämä nyt vain koetaan. Ei, kun tuonhan minä sanoin jo.
Kaltaiseni tolkun ihminen on aivan toisenlainen kuin raiskaajia rakastavat ”suvakit”. Me sentään tuomitsemme turvapaikanhakijoiden tekemän seksuaalisen häirinnän. Ja rikokset. Ja kaiken. Itse asiassa me tolkun ihmiset taidamme uskoa, että maahanmuuttoon ja turvapaikanhakuun liittyy pelkkiä mittavia ongelmia. Kun meille sanotaan ”turvapaikanhakija”, me kuulemme ”raiskaaja”.
En silti tarkoita, että olisimme rasisteja niin kuin nämä kaduilla partioivat räyhääjät. Me emme räyhää ja tappouhkaile, me vain ajattelemme niin kuin he. Se on aivan eri asia.
Tolkun ihminen ymmärtää, mitä rasistit yrittävät tehdä. He yrittävät vihaa ja pelkoa lietsomalla saada tolkun ihmisiä liittymään heihin, jotta viha, pelko, epäluulo ja turvattomuus lisääntyisivät. Tolkun ihminen ei tähän lankaan mene.
Nimittäin, kun me tolkun ihmiset pohdimme näitä maahanmuuttajia ja muita yhteiskuntaamme luonnostaan kuulumattomia asioita, me tiedämme – päinvastoin kuin rasistit – että kyllä tumminkin murjaani voi olla osa pohjoista kansaamme. Hänen pitää vain olla kiitollinen, nöyrä, katsoa maahan, mutta ennen kaikkea hänen on oltava sopeutuvainen.
Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.
Sopeutumattomat vierasmaalaiset ovat niitä pahimpia terroristeja. Sellaiset kuuluvat meidän tolkun ihmisten mielestä saunan taak…
Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia ja pääpiirteissään maat ovat täsmälleen samanlaiset, mutta viimeiset pari vuosisataa erilläänoloa on tuonut pienet eronsa. Siitä hetkestä, kun sijaishallitsija, ranskalainen marsalkka Bernadotte laskeutui hevosensa selästä Oslossa ja otti vastaan norjalaisten uskollisuudenvalat, ei Ruotsi ole kokenut sodan kauhuja, vaan vaurastunut rauhassa.
Pohjanlahden itäpuolella kehitys oli ensimmäiset sata vuotta lähes identtinen entisen emämaan kanssa. Etenkin 1860- ja 1870-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunta otti melkoisia harppauksia modernisaatiossa. Maahan virtasi ulkomaisia sijoituksia ja edullinen idänkauppa suosi suomalaista teollisuutta. Uskonnonvapauslain kaltaisissa kysymyksissä tsaarille alamainen Itämaa meni jopa Ruotsin edelle.
Silti suomalaisten ikuinen osa on ollut jakaa keskenään niukkuutta, siinä missä Ruotsin arki on jatkuvaa nissepolkkaa milloin joulukuusen, milloin juhannussalon ympäri. Syytkin ovat selvät: viimeistään itsenäistymisen jälkeen Suomessa valtiovalta on aina halunnut pitää julkisen talouden ja yksityisen kulutuksen mahdollisimman pienenä. Lakipykälät ovat pilkulleen samat kuin Ruotsissa, mutta tulkinta on täysin toisenlainen.
Hyvä esimerkki on ”skandinaavinen muotoilu”, joka tarkoittaa useimmille samaa. Se on äärimmilleen pelkistettyä ja selkeäpiirteistä designia, jossa on vahva painotus käytettävyydellä. Harvempi ajattelee, että Suomessa pelkistys on kroonisen pääomavajeen, heikon ostovoiman ja uskonnollisesti motivoituneen kulutuskritiikin vuoksi ainoa mahdollinen vaihtoehto, kun taas Ruotsissa kyseessä on pullean keski- ja yläluokan kannalta pelkkä makuasia, estetiikka, kevytmielinen valinta vaihtoehtojen loputtomasta runsaudesta.
Eräs kaunopuheisimmista tavoista osoittaa Suomen ja Ruotsin identtisten järjestelmien eriseuraisuus on tutkia joulukuun alun kalenteria. Kumpikin maa ja kansa järjestää viikon sisällä suuren banketin. Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuraa Ruotsin kuninkaan isännöimä Nobel-illallinen. Vuonna 2013 toista näistä tapahtumista ei järjestetty kasarikaakelilla verhoillussa uimahallimiljöössä.
Ja sitten on tämä prinsessavauvajuttu.
Voisiko tasavaltalainen jouluvideo näyttää koskaan yhtä hellyttävältä?
Timo Haapala nojautuu läppärinsä ylle työhuoneessaan, särkylääkkeet vaikuttavat liian hitaasti. Hän ajattelee Tarja Halosta. Jokin siinä kirotussa punamuumissa aiheuttaa Haapalalle migreeniä. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tappio kummittelevat ikuisesti painajaisissa.
Väärä voittaja – ja niin täpärästi! Risto Rytin kuva katsoo Haapalaa syyttävin silmin pöydälle unohtuneesta iltapäivälehden sankariliitteestä.
Haapala ei pidä kommunisteista. Demareita hän halveksii ja ammattiyhdistysliikettä vihaa täydellä pohjalaisella katkeruudella. Tarja Halonen on vähän näitä kaikkia, mutta etenkin SAK:ta. Olisi edes mies, niin voisi saunoa erimielisyydet pois.
MTV3 on juuri julkaissut Haapalan laatiman uutisen presidentti Sauli Niinistön oma-aloitteisesta kulukurista. Haapala haluaa sanoa jotain asiasta. Hän tuntee sormenpäittensä tykyttävän kuin olisi vuosi 1918 ja näppäimistön paikalla Maxim-konekivääri, jolla voisi niittää ketoon vaikka Hennalan täydeltä punikkeja.
Hän avaa tulen:
Presidentti Sauli Niinistö ei uudenvuodenpuheessaan maininnut sanallakaan, että hän on jo pyytänyt pudottamaan omaa palkkiotaan yli viidenneksellä.
Sauli Niinistö! Miesten mies! Mäntyniemessä on isäntä. Ja niin vaatimaton. Ei edes puheessaan maininnut.
Joku edeltäjistä olisi saattanut niinkin tehdä.
Timo Haapala kuohahtaa omista sanoistaan. Juuri sellaisia olisivat. Eivät taatusti tunkkiakaan lainaisi, jos sellaista tarvittaisiin. Hän tuntee sanojen juoksevan nyt tekstinkäsittelyohjelmaan Lasse Virénin askelin. Kirjoitus siirtyy kirivaihteelle:
Siitä huolimatta on selvää, että Niinistön pyynnöstä leikata omaa palkkiotaan alkaa huutomyrsky. Arvata sopii ensimmäisen huudahduksen avaussanat: Populismia, populismia!
Itse asiassa Haapala ei ole vielä kenenkään kuullut kommentoivan asiaa mitenkään. Uutinen on aivan uunituore, itsehän hän sen kirjoitti. Mutta populismisyytös on kätevä astalo, jolla kelpaa hutkia kuviteltujakin vastustajia. Eikä siihen pysty vastaamaan, koska niin tehdessään todistaa syytteen oikeaksi.
Migreeni katoaa ja euforian aallot humisevat aivoissa, kun Haapala käy läpi valtionyhtiöiden johtajia, joista ei ole lainkaan samanlaiseen edestä johtamiseen kuin Mannerh… Niinistöstä. Ahneita ovat, kun ottavat työstään samaa palkkaa kuin kollegansa yksityisissä pörssiyhtiöissä.
Haapala paukuttaa tietokoneelleen vihaiset sanat myös kansanedustajista, vaikka toki hiukan säälii ressukoiden pieniä tuloja, joita ei käy vertaaminen MTV3:n esimiestason liksoihin:
Nyt kun presidentti ja hallitus ovat esimerkkinsä antaneet, sopii kysyä mitä tekee eduskunta ja kansanedustajat. Kansanedustajan palkkiossa ei ole juuri hurraamisen varaa, mutta nyt eduskuntakin joutuu miettimään, lähteekö se esimerkkitalkoisiin mukaan.
Vielä kerran talkoot. Siinä on hieno sana, joka on ladattu täyteen Salpalinjaa, marssimaaotteluita, taksvärkkejä ja sisua. Sitä kelpaa käyttää enemmänkin. Haapala puristaa silmäkulmastaan kyyneleen kokoomuspresidentin kunniaksi. Kyllä Niinistö on aivan jotain muuta kuin Suomea kolmekymmentä vuotta johtanut bolševikkijuntta. Ja onhan tästä heillekin omat, ironiset seurauksensa. Haapala kastaa digitaalisen kynänsä vielä kerran bittimusteeseen:
Yksi mielenkiintoinen piirre presidentin palkkion alentamisessa liittyy myös eläkeläispresidentteihin Mauno Koivistoon, Martti Ahtisaareen ja Tarja Haloseen. Presidentin eläke on 60 prosenttia virassa olevan presidentin palkkiosta – eli tarvitaan lakimuutos myös presidentin eläkkeistä.
Talo täyttyy hirnuvasta naurusta, joka huipentuu raivokkaisiin tyrskähdyksiin. Mahtaa punikkeja nyt harmittaa!
Voi kuvitella, että Koivistoa muutos ei hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, siksi umpinuukana entinen valtiovarain- ja pääministeri opittiin tuntemaan. Vieläköhän Tellervo parsii Manun sukatkin?
Näistä kahdesta muusta en menisi vannomaan.
Ei menisi, ei! Kyllä ne tiedetään. Koivistoa Haapala ei keksi muusta haukkua kuin saituudesta, mutta Ahtisaaren ja Halosen tunnetusti pröystäilevä elämäntyyli saa tästä takuulla kovan kolauksen. Nyt melkein voisi sanoa, että vuoden 2006 kalavelat on maksettu. Paitsi ettei. Ei ikinä.
Tarja Halosen vastaista sotaa käynyt viihdemedia on ansiokkaasti tutkinut jo vuosikausia, miten sietämättömän rahanahne ja läpeensä kelvoton yksilö presidentti Halonen on. Ilta-Sanomat julisti vuonna 2006, että presidentin palkkiota nostetaan peräti 25 prosenttia, vaikka samaan aikaan ”Halonen ilmaisi eilisessä virkaanastujaispuheessaan huolensa kasvavista tuloeroista”. Ja eläke! Kuusi vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat repii otsikkoja siitä, miten 68-vuotias Tarja Halonen saa hitonmoista eläkettä lakimiehen ja kansanedustajan töistä sekä presidenttiydestä.
Olettaen, että Tarja Halonen on eläkettä yleensä hakenut.
Kiehtovaa tietysti huomata, että nämä Tarja Halosen jumalattomat jättitulot ovat samat kuin Sauli Niinistöllä. Kun Niinistö tyytyy samaan palkkaan kuin Tarja Halonen, hän on vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kerta kaikkiaan kristillisen laupeuden perikuva.
Ja niin kuin vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kristillisen laupeuden perikuvat aina, myös Sauli Niinistön antama esimerkki velvoittaa. Timo Haapalan ja Helsingin Sanomain Mikael Pentikäisen käymä Twitter-sananvaihto kertoo paljon:
Game is on! Kuten Antero Eerola blogissaan elävästi kuvailee, puhemies Eero Heinäluomalle ei tämän jälkeen jäänyt mitään mahdollisuutta olla reagoimatta Niinistön avaukseen. Kyse ei ole siitä, etteikö presidentti saisi tyytyä pienempäänkin palkkioon, vaan siitä, että presidentti on presidentti. Aiemmassa elämässään Sauli Niinistö on saanut huoleti lahjoittaa kookkaita summia tai jättää ansaittuja eläke-etuuksia nostamatta ilman, että muiden on pakko seurata, mutta se vapaus on nyt otettu pois.
Tasavallan presidentin toimintaa pidetään julkisena moraalistandardina. Niinistö kutsui tahallaan tai tahtomattaan kaikki mukaan palkanalennustalkoisiin, joita oikeasti pidetään jopa hiukan vaarallisina kansantaloudelle.
Vuorokausi Timo Haapalan äkämystyneen puheenvuoron jälkeen hänen pomonsa, MTV3:n uutistoimituksen vastaava päätoimittaja, Merja Ylä-Anttila yltää vielä alaistaankin huimempaan suoritukseen. Ylä-Anttilan hurmoksellinen blogi onnistuu vain vaivoin olemaan mainitsematta Adolf Ehrnroothin nimeä; päätoimittaja viljelee sotaretoriikan sijaan ennemmin orkesterimetaforaa, mikä sekin on vahvan musiikkivientimme huomioon ottaen ehkä juuri ja juuri tarpeeksi isänmaallista.
Suomalaisia johdetaan keskeltä, edestä ja esimerkillä. Tätä johtajan – arvojohtajan – viisautta tasavallan presidentti Sauli Niinistö noudatti myös itse tekemällä eikä vain toisia kehottamalla.
Pitkässä rakkauskirjeessään Ylä-Anttila kuvailee liki sydäntäsärkevästi, kuinka kansalaiset ovat hylänneet aitouden tien ja tekevät kyynisiä tulkintoja:
On todella surullista, jos Suomessa poliitikko ei pysty esittämään mitään ilman matalamielisiä vihjauksia esitysten vilpillisistä tarkoitusperistä. Liian helppoa on aina sanoa, että oikea asia, mutta väärä esittäjä.
Kätevästi Ylä-Anttila sivuuttaa sen, että on sellaisiakin kantoja esitetty, että esittäjän ohella myös asia on väärä. Jospa kukaan vientiteollisuusliittojen ulkopuolella ei oikeastaan kaipaisi sisäistä devalvaatiota, vaan tuloerojen tasaamista? Ehkä verottamalla?
Ylä-Anttila rakastaa talkoo-sanan ryöstöviljelyä siinä missä muutkin Maikkarin toimittajat. Voisiko presidentin tekemä aloite muuttua ”kansallistalkoiksi”, hän pohtii.
Jos Niinistö saa teollaan aikaiseksi kansallistalkoot ja pystyy herättämään oikeudentuntoa ja oikeamielisyyden aatoksia siellä missä sitä ei viime vuosina ole totuttu näkemään, on se uudelta presidentti-instituutilta sellainen veto, jota presidentinvaalien aikaan arvojohtajalta juuri penättiin.
Ajatus on mitä kannatettavin. Talkoopuheilla voisi ajatella sitäkin, että pääomatuloillaan elelevät optiojohtajat ottaisivat osaa hyvinvointivaltion yhteiseen rakennustyöhön. Päätoimittaja tosin vaikenee visusti mahdollisuudesta verotustoimenpiteillä tervehdyttää julkista taloutta, hidastaa velkaantumista ja auttaa kansalaisten osallistumista ihan tavallisten asioiden puuhaamiseen.
Ehkä siksi, koska myös Ylä-Anttila kuuluu suurituloisiin. Hän on kyllin äveriäs surkutellakseen Timo Haapalan tavoin suomalaisen kansanedustajan huonoa palkkaa. MTV3-pomoille kuten myös koko Elinkeinoelämän Keskusliitolle veropuheet ovat silkkaa inhaa kommunismia, kovalla työllä ansaittujen ylijäämäeurojen siirtämistä kaikenlaisten oleskelijoiden taskuihin.
Niin, kai kaikki tietävät kommunismin? Se on sitä, mistä Karl Marxsanoi näin:
Kommunistisen yhteiskunnan korkeammassa vaiheessa, sen jälkeen, kun on tehty loppu yksilön orjuuttavasta alistamisesta työnjakoon ja samalla myös henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuudesta; kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve; sen jälkeen kun rinnan yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa ovat kasvaneet myös tuotantovoimat ja kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!
Viimeinen virke on tutunoloinen. Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa nähneensä jotain samansisältöistä viimepäivinä. Aivan totta, saman kirjoitti muuan kansalainen pääministeri Jyrki Kataiselle. ”Kukin kohtuuden mukaan”, hän muotoili ja osoitti, että Suomessa on täsmälleen yksi kommunismiin siirtynyt asukas.
Tai kohta on ehkä toinenkin. Merja Ylä-Anttila päätti oman kommenttinsa näihin sanoihin, joihin tulenpunaisimmankin marxistin on helppo yhtyä:
Niin käy, jos kukin panostaa yhteisen hyvän eteen omien kykyjensä mukaan. Silloin voisi sanoa, että Suomi on astunut askelen, pari eteenpäin – yhteistä, vahvempaa tulevaisuutta kohti.
Vuotta 2012 on jäljellä enää hiukan yli toista viikkoa , ellei sitten maailma lopu tänään, kuten luvattu on. Sitä odotellessa on hyvä heittäytyä nostalgiseksi ja tutkia, mitä viestimillä on ollut tarjottavanaan kuluneina kahtenatoista kuukautena.
Jan Vapaavuori perusteli satojen miljoonien rahareikää Helsingin kaupungin budjetissa vastaansanomattomalla ”miksi ei?” -argumentilla. ”Mitä meillä on menetettävänä?” Vapaavuori myös kysyy, mutta ei ilmeisesti tarkoita rahaa.
MTV3:n Viihdeuutiset alias toimittaja Jari Kupiainen julkaisi kuvat Henna Kalinaisesta. ”Edes 10 kiloa lihavampana ei Henna Kalinainen näytä pyöreältä vatsansa seudulta”, Kupiainen kirjoittaa silminnähden tuohtuneena 58-kiloisesta Kalinaisesta.
Paavo Arhinmäki ehti kuukausikaupalla ennen Pertti Salolaista (ks. 1.12.) saamaan maailman helpoimman natsikortin. Koska Kaasuputki-blogilta se vielä jostain syystä toistaiseksi puuttuu, todettakoon tässä, että Israelin valtio harjoittaa apartheid-politiikkaa ja suorittaa etnistä puhdistusta lukuisilla valtaamillaan alueilla.
Puhumattakaan siitä, että jos nuorukainen olisi odottanut vielä pari tuntia, hän olisi saattanut jäädä lumiauran alle tai ainakin saada lumilapiosta koivilleen.
Vastanimitetyn presidentin puoliso myös tanssi pöydillä, heitti pikkuhousunsa Teuvo Hakkaraiselle, oksensi äänestysuurnaan, sai kymmenentuhannen euron sakon kokaiinin hallussapidosta ja paiskasi television ikkunasta läpi.
Siperiassa, Tjumenissa menehtyi kolmekymmentä ihmistä. Jos eteläsavolaiset olisivat yhä olleet kyydissä, Savonlinnassa olisi nyt suruliputus. Ks. myös 22.2.
Vaadittuaan ensin sinnikkäästi Guggenheim-museota Helsinkiin Vihreät – De Gröna päättivät olla riskeeraamatta syksyn kuntavaaleja ja käänsivät kelkkansa. Puolueen tämänhetkinen historiantulkinta on se, etteivät Vihreät ole koskaan kannattaneet Guggenheim-hanketta.
”Osa elää elämäänsä verkossa, eikä reaalimaailmassa. Eihän se ole terveellistä roikkua tuntitolkulla noissa välineissä”, Timo Soini motkottaa. Hommaforumilla tuijotellaan lattialistoja ja yritetään vihellellä huomiota herättämättömästi.
Kesän järjettömin kohu olisi kaivannut suolakseen vielä tätä, vajaa puoli vuotta myöhemmin annettua haastatteluvastausta: ”Minun kulttuurissani Ecuadorissa miehet tanssivat naisten kanssa. Olen aina tottunut tanssimaan naisten kanssa.”
Tunnetusti Raatteen tien mottitaistelut jättivät neitseelliseen kainuulaisluontoon viinihanapakkauksia, käytettyjä kondomeja, oluttölkkejä, muovi- ja lasipulloja, kännyköitä, rikkoutuneita aurinkolaseja ja Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen keikkapakusta unohdetun Uniikin.
Helsingin Kalliossa asuva ryhmä media-alan yrittäjiä ja sinivihreitä paikallispoliitikkoja luuli itseään kansaksi ja Karhupuistosta Haapaniemenkadulle ulottuvaa Viidettä linjaa Helsingiksi. Tätä he kutsuivat väärentämättömässä AKS:n hengessä ”uudeksi Berliiniksi”.
Kesän toiseksi turhin skandaali, jossa oikeasti kiinnostavaa oli vain Kristen Stewartin kanssa epäseksiä harrastaneen Rupert Sandersin vaimo, Liberty, ja tämän veli, Leopold, jolle asia jostain syystä kuului.
Perheen ruokaan oli vähällä lipsahtaa lihaa. Uhkaava vaara torjuttiin siirtymällä lihapulliin, jotka tehdään pelkistä teurasjätteistä ja tärkkelyksestä.
Suomi suomalaisille! Muukalaisvastainen ja maahanmuuttokriittinen Olli Immonen (ps.) haluaisi palauttaa karjalaiset takaisin sinne, mistä he kepulikonstein aikoinaan ”pakenivat” tänne.
Presidentin johtama työryhmä kokosi nipun alentuvia neuvoja, joilla on tarkoitus estää niiden ihmisten syrjäytyminen, jotka eivät ole missään syrjäytymisvaarassa. Jo osattomiksi tuomittuja presidentti ja hänen porvariystävänsä eivät missään tapauksessa edes halua auttaa. Jostain syystä tämä tieto oli uutinen joillekin vasemmistoälyköille.
”Dreamdon tavoitteena on menestyä kansainvälisesti, mutta käyttäjämäärää suurempi merkitys on Vilénin mukaan toteutuneilla unelmilla.” Yksi tällainen toteutunut unelma voisi olla muutaman sadantuhannen euron puliveivaaminen joltakin idioottirahastolta tai maakuntakorkeakoululta startup-yrittäjyyden ja IT-kuplan nimissä.
Suomen rikkain mies täytti 60, kutsui muita eliitin edustajia suljettuihin bileisiin nizzalaiseen loistohotelliin. ”En oikeastaan sen enempää halua kommentoida”, totesi Matti Apunen vaisusti. Itse asiassa epäilyttävän vaisusti. Kenties juhlissa oli ollut jokin nolo välikohtaus. Ehkä pohatat olivat raahanneet kutsuille prostituoidun? Emmekä nyt siis tarkoita Matti Apusta.
Sittemmin Erkki Perälä sai liki tuhat ääntä kuntavaaleissa. Ei siis väliä, mistä syytetään ja millä perusteella, kunhan se tehdään äänekkäästi ja nimi mainiten.
Perussuomalaisehdokas Savonlinnasta vaati Suomen poliittisen johdon tappamista sekä pääministerin aivan erityistä kiduttamista. ”Median ajojahtia”, tuumaavat persutoverit. Suhteessaan poliittisesti motivoituneeseen väkivaltaan Perussuomalaiset rp. on aivan ehdottomasti Suomen kaksinaamaisin puolue. Voi vain kauhulla ajatella, miten eeppinen paskamyrsky koko pohjoisen pallonpuoliskon yllä riehuisi, jos Hommaforum kuulisi joskus maahanmuuttajan tai vasemmistopoliitikon käyttävän sadasosaakaan perussuomalaisesta raivoretoriikasta.
… Niin kuin tämä idiootti. Tosin jos on pakko valita vaaliteemoja, joiden ajaminen ei edellytä minkäänlaista voiman- tai järjenkäyttöä, maahanmuuttokriittisyys lienee helpoimmasta päästä. Luultavasti vain ufohyökkäyksen torjuminen on vaivattomammin toteutettavissa.
Verohallinto: ”Yle-vero on 0,68 % henkilön ansio- ja pääomatulojen määrästä, kuitenkin enintään 140 euroa vuodessa. Henkilöasiakkaat eivät maksa Yle-veroa, jos veron määrä on vähemmän kuin 50 euroa.” Mutta aivan varmasti kansalaiset voisivat sitoutua muutamia kymmeniä senttejä isompaan veroon, mikäli kohonneilla maksuilla katettaisiin Nenäpäivä-keräyksen tuotot (2,2 miljoonaa euroa) eikä koko sietämätöntä tempausta enää ikinä mainittaisi valtakunnanverkossa.
Antisemitismi on siitä mukava taiteenlaji, että sitä on käytännössä mahdotonta olla harjoittamatta. Juutalaisten kansanmurhan uhrien kannalta asia on tietenkin sikäli murheellinen, että natsikortin jatkuva tempominen kutistaa koko holokaustin pelkäksi nettiraivoksi. Ks. 19.1.
Dosentti Bäckman vei suomalaismediaa niin kuin halusi, joten suotakoon hänelle tämä kunnia. Liekö dosentin laiskuudesta kyse vai mistä, mutta voittouutinen ei ole vielä ylittänyt euraasialaismedioiden uutiskynnystä.
Mutta olipa yleisössä pari sellaistakin, joita Cheek loukkasi. Emmekä nyt tarkoita rokkipoliiseja. Tämä kammottava lurjus näet meni sanomaan, että Linnassa on lämmintä ”Jennin ja Salen kaa”, mutta ulkona ”varmasti paleltaa”. Sillä ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli neutraali totuuslause – ulkona on kylmä talvisin – kun todellisuudessa Tiihonen vain tahtoi ivata asunnottomia. Sellaisia ne oikeistolaiset ovat. Jos olisi ollut suojasää, Cheek olisi takuulla räpännyt, että ajorampilla on vittu nuoskaa, nyt köyhät kolaamaan tai saatte ruoskaa.
Pieleen menneelle rap-lyriikalle on aivan luvallista nauraa. Etenkin, jos räppääjä on niin sanotusti hyväosainen ja vieläpä turvassa omalla kenttäpuoliskollaan kontaktiensa ympäröimänä. Jare Tiihonen tiesi, että huonostikin sujuneen heiton jälkeen hän olisi yhä Sauli Niinistön ystävä, jonka biletissivideot saavat edelleen miljoonia YouTube-klikkauksia ja jonka unelmavävymäisyyttä pienet kömpelyydet vain lisäävät.
Mutta onko Cheek paha?
Jare Tiihonen on henkilökohtaisesta menestyksestä etenkin seurustelun ja ajoneuvojen alalla vauhdikkaasti puhelaulava nuorimies. Muusikkona hän ei ole poikkeuksellisen lahjakas. Asemaansa hän on käyttänyt tukeakseen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi sekä kerätäkseen rahaa Nuorten hyväksi -kampanjalle.
Aivan varmasti Tiihonen itse arvelee olevansa pikemminkin hyvän- kuin pahantekijä.
Nuorten hyväksi -keräyksen toteuttaa MTV3 yhdessä umpikokoomuslaisen kypäräpappisäätiön, Tukikummien, kanssa. Tämä sitten osoittaa keräämästään rahastosta evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön asiantuntemuksella varoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Säätiön hallitus onkin omiaan saamaan kenet tahansa Rytmin kanta-asiakkaan kirkumaan kauhusta: se edustaa kirkon ja pääoman liittoa tasolla, jollaista ei ole nähty sitten IKL:n suuruuden vuosien.
Summa on melko vaatimaton siihen nähden, miten paljon yksin säätiön hallitus tienaa – Björn Wahlroosin pelkät verotkin olivat viime vuonna viisitoistakertaiset avustuspottiin verrattuna. Aivan mitätöntä kosmetiikkaa se on todelliseen, vero- ja veikkausvaroin ylläpidettyyn sosiaali- ja nuorisotyöhön verrattuna. Jos aivan oikeasti kuvittelee, että Suomen pahin ongelma ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret – ja varsinkin, jos luulee tämän ongelman ratkeavan illalliskortteja ostamalla – ei ole paha, vaan lapsellinen.
Tukikummien tärkein tavoite ei kenties olekaan auttaa hädänalaisia, vaan auttajia itseään. Hyväntekijä ei syrjäydy ja iloista antajaa Jumala rakastaa.
Eli onko Cheek hyvä vai paha?
Kokoomuslaisuuden lisäksi Jare Tiihonen saattaa henkilökohtaisessa elämässään harjoittaa muitakin moraalittomuuksia, kuten sekaruokavaliota, yksityisautoilua ja alkoholinkäyttöä. Tieto voi olla joillekin Helsinginniemen ulkopuolella asuville yllätys, mutta Suomessa on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kuolemansyntejä.
Naissuhteita Tiihosella ei ole, mikäli viihdeuutisiin ja julkkisjuoruihin on mitenkään luottaminen. Kokoomusräppäri on seurusteluasioissa keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.
Ainoa ilmiselvä tahra Tiihosen lähihistoriassa on pahoinpitelystä Imatralla lokakuussa 2010 langetettu sakkorangaistus. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden mukaan Tiihonen oli lyönyt kahta miestä, vaikka hän itse tietenkin kiistää rikoksen.
Mikäli Cheekin elämästä tehtäisiin tiliä, viivan alle jäisi melko tavallinen Jare, jollaisia on joka taajamassa riesaksi asti.
Viime presidentivaaleissa Jenni Haukion aviovuoteenlämmittäjää äänesti kaikkiaan 1 802 328 suomalaista. On turvallista olettaa, että vaikka Cheek olisi ryhtynyt koko vaikutusvallallaan lobbaamaan Pekka Haavistoa, lopputulos ei olisi ratkaisevasti muuttunut. Juhlakutsu Linnaan tosin olisi saattanut jäädä saamatta.
Viihdetaiteilijan mahdollisuus vaikuttaa asioihin hyvässä tai pahassa on rajoitetumpaa kuin fanit ja vihamiehet haluaisivat kuvitella. Huolimatta kaikesta siitä, mistä ja miten Cheek räppää, Jare Tiihonen ei yllä edes promilleen kaimansa levittämästä myrkynkylvöstä.
Jari Sarasvuo on se todellinen oikeistoräppääjä. Mediahäirikkö, joka sortui haukkumaan Emilia Kukkalaa valtakunnan päälehden kolumnipaikalla (Hyväosainen ei heikompien hädällä hekumoi, 9.12.2012) ja sen jälkeen takomaan raivosta tärisevin käsin väittämiä, joiden tietää olevan valmiiksi kumollaan:
Häviäjien lukumäärän lisääminen ja heidän ahdinkonsa pahentaminen eivät ole hyväosaisen etu. Miten ostovoiman heikentyminen, asuinympäristön slummiutuminen, laittomuuksien lisääntyminen, tulonsiirroista riippuvaisten ihmisten lukumäärän kasvu, sosiaaliturvajärjestelmän luhistuminen taakkansa alle ja monet inhimillisen kärsimyksen muodot voisivat olla hyväosaisten etu?
Nämä ovat nimittäin hyviä kysymyksiä, joita vasemmisto on jo pitkään esittänyt. Miksi Jari Sarasvuo käytti puheenvuoronsa A2 Teemaillassa ja nyt Helsingin Sanomissa kannattaakseen systeemiä, joka tuottaa täsmälleen näitä mainittuja epäkohtia?
Vaikuttaa siltä, ettei Sarasvuo itsekään tiedä. Jos Cheekin höpsö Linnassa Jennin ja Salen kaa -räppi herätti hilpeyttä ja närää, mitä tulisi Sarasvuon kolumnin onnistumisesta sanoa?
Myös kilpailun vaikutus yhteiskunnan hyvinvointiin on tainnut jäädä ymmärtämättä. Kilpailu on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta vain viisaasti annosteltuna.
Jos vihaltasi pystyt, ajattele yhteiskuntaa pullataikinana ja kilpailua hiivana. Jos hiivaa on liian vähän, pullaa ei oikein synny. Jos hölmöilee taikinaan liikaa hiivaa, pulla maistuu . . . aivan, hiivaiselta.
Kuka hönö nyt hiivaa söisi pullan sijaan?
Kyllä, se päättyy noin.
Ehkä seuraava yritysvalmennus kannattaisi sittenkin ostaa Jare Tiihoselta?
Vuosi sitten Heikki Hursti kutsui Sauli Niinistön pitämään puhetta vähävaraisten itsenäisyysjuhlaan. Sattumoisin samainen Niinistö oli tuolloin myös ehdolla tasavallan presidentiksi. Koiton Laulu -kuoro, joka oli pyytämättä ja yllättäen joutunut kirjaimellisesti taustakuoron osaan, huomautti asiasta tilaisuuden järjestäneelle Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö – Pelastakaa Suomen nuoret ry:lle. Uutta kutsua laulamaan ei enää tullut.
Presidentti Niinistölle lahjoitus ei toki ole ollut ainutlaatuinen teko. Aiemmin hän on luovuttanut eduskunnasta saamansa nettopalkan mm. Suomen punaiselle ristille ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle. Tätä Niinistö perusteli mojovalla sopeutumiseläkkeellään Euroopan investointipankista.
Jos pyöristellään lukuja ylöspäin, Sauli Niinistö saattoi lahjoittaa jopa 40 000 euroa vuodessa hädänalaisille vuosina 2007–2011. Helsingin Sanomat ylsi arviossaan vuonna 2010 kaikkiaan 120 000 euroon.
Summa on hyvänkokoinen Niinistön tapaisen miljonäärinkin maksettavaksi, mutta muistettakoon nyt, että se ei edes suurennuslasilla erottuisi niistä miljardeista, jotka valtionvelkaa kammoavavaltiovarainministeri Sauli Niinistö onnistui leikkaamaan prikulleen samoilta tahoilta.
Ehkä Hurstille on käynyt hiukan samoin kuin sairaanhoitajille ja peruskoulunopettajille, jotka sinnikkäästi äänestävät joka vuosi eduskuntaan ja kunnan- sekä kaupunginvaltuustoihin kokoomuslaisia leikkauslistaehdokkaita. Tai sitten taustalla on toiveikas ajatus siitä, että liittoutumalla voittajajoukkueen kanssa voi uittaa asialistalle omiakin aloitteita. Joka tapauksessa Heikki Hursti oli tänä vuonna myös Presidentinlinnassa kutsuttuna vieraana.
Kenenkään ei pidä nyt tuohtua liiaksi: tässä ei vastusteta Sauli Niinistön hyväntekeväisyyttä, saati köyhien ruoka-apua. Hurstin ruokajakelua voi tuskin edes tiukin vapaa-ajattelija vastustaa. Sehän olisi typerää ja julmaa ajattelua sekä etenkin poliittinen itsemurha.
Leipäjonossa on vain yksi ongelma. Nimittäin sen olemassaolo.
Tämä ei ole mikään Paavo Arhinmäkeä kritiikittömästi fanittavan vasemmistobloggarin kyyninen one-liner, vaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön toiminnanjohtajan itsensä esittämä kanta.
Eriarvoisuus ja jako köyhiin ja rikkaisiin sen kuin syvenee yhteiskunnassamme. Vaikuttaa siltä, että poliittinen tahto on pitää yllä rajua jakoa köyhiin ja rikkaisiin. – – Ruokajonoissa on yhä enemmän pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen saamillaan tuilla. Perheen talous naksahtaa nurin totaalisesti, jos vaikka pesukone hajoaa.
Palkkatyöläisen haastattelussa Hursti vaatii kansaneläkkeen, opintotuen, peruspäivärahan ja asumistuen korottamista. Toisin sanoen hyvinvointivaltion väliintuloa:
Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosikaudet sitten. Nyt ollaan tilanteessa, että köyhien jono kasvaa. Rahasta se ei ole kiinni. Yhteiskunnassa on aina löytynyt rahaa kohteelle, mikä on haluttu poliittisesti toteuttaa.
Hyväntekeväisyysjärjestön kannattaminen ja sen valjastaminen osaksi omaa vaalikampanjaa ovat helppoja valintoja. Sen sijaan näyttäisi olevan liki ylivoimaista antaa poliittinen tuki Heikki Hurstin vastaukselle kysymykseen: ”Minkä epäkohdan haluaisit korjata?”
Hursti toteaa yksiselitteisen totuuden:
Sen, ettei ruokajonoja tarvittaisi, vaan jokainen saisi yhteiskunnalta avun toimeentuloonsa.
Kun nyt itkemme silmämme punaisiksi sen tähden, ettei Paavo Arhinmäki tänä vuonna käynyt poseeraamassa köyhien ja hädänalaisten kanssa valokuvissa, muistettakoon tämä Heikki Hurstin sivallus samassa Palkkatyöläisen haastattelussa vuonna 2010:
Herroille ja narreille samat saarnat. Minä en ole saarnamies. Minun mottoni on, että puhu vähemmän, tee enemmän ja anna työsi jäljen näyttää mihin uskot.
Suomen kansa jonotti edustajiensa välityksellä koskettamaan Sauli Niinistöä ja Jenni Haukiota, tanssimaan valssin An der schönen blauen Donau (Johann Strauss nuorempi, Op. 314), juomaan boolia, tunkemaan tv-kuvaan, twiittaamaan kaverikuvia ja saamaan haukut tapakouluttajalta.
Bileet menivät siis aivan niin kuin ennenkin – vain TwitPicsejä nappailtiin hiukan enemmän kuin Urho Kaleva Kekkosen loistonpäivinä. Ehkä kännyköiden hypistelyllä kompensoitiin vähentynyttä tupakanpolttoa.
Niinistön ja Haukion juhlavalmisteluista on nyt jälkikäteen tihkunut uutta tietoa. Ennakkoon hehkutettua juustopöytää ei kertaakaan näytetty kansakunnalle, mutta onneksi muita uudistuksia tuotiin päivänvaloon. Eräs pontevan miespresidentimme suomalaisista teoista oli kolmesti kirotun Reilun kaupan kahvin korvaaminen epäeettisemmällä tuotteella.
Miesvaltaan siirtyminen ei ole tapahtunut aivan kivuttomasti. Uuteen aikaan sopeutuminen ottaa aikansa. Joukkoviestimien uutissähkeistä voidaan päätellä, että ilmassa on yleistä sekaannusta sukupuolten välillä. Muiden muassa Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja oli vähällä kaapata mukaansa täysin vieraan naisen.
Jopa naistenkaatajan maineessa ollut Ilkka Kanerva päätyi omituiseen tilanteeseen, jossa tapasi mallimitoissa huitelevan blondin ja tuli itse hiukan nolosti kaadetuksi.
Kanervan ja Risto E. J. Penttilän olisi ollut syytä ottaa mallia Teuvo Hakkaraisesta ja Jare ”Cheek” Tiihosesta, jotka kategorisesti kieltäytyivät kaikesta naisseurasta. Hakkarainen torppasi aluksi myös miesseuran, mutta päätyi lopuksi poistumaan ravintola Teatterista käsikynkkää päätoimittaja, sisunautti Matias Turkkilan kanssa. Cheek sitä vastoin sanoi kaikille tarjouksille jyrkän ”ein”, mikä vain todistaa tämän uuden ja paremman Timo T. A. Mikkosen vahvasta karaktääristä.
Mutta toisaalta, mikäpä siinä on naisia vältellessä, kun mokomat katoavat seinäpaperin ornamentteihin. Seitsemän päivää -lehti kertoo, että jopa tavallisesti niin pippurinen Päivi Räsänen oli muuttunut näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi kuin mikroateria lounastauolla.
Ehkä kauneimmin koko juhlavastaanoton silti summaa Cheekin pop up –räppi, josta on tehty parikin versiota. Lyhyempi on äkkiä kuunneltu linkin takaa ja pidemmän voi jokainen avata tästä alta:
Tätä kirjoitettaessa Antti Rokka pitää monologiaan Tuntemattomassa sotilaassa. KOHUTUNTEMATON siirrettiin alkamaan kello 17, koska Yleisradio halusi kaikin tavoin pilkata Arttu Wiskarin isoisää – tuota tunnettua Rokan sotakaveria.
Koska elokuva ulottuu osin Linnan juhlien päälle, Kaasuputki tarjoaa leffayleisölle mahdollisuuden seurata itsenäisyyspäivän vastaanottoa yhteistyössä Kansan Uutisten kanssa tekstuaalisesti.
Yleisradion televisiolähetys alkaa kello 18.50, mutta me täällä tekstimediassa otamme vähän ennakkoa.
Suoran lähetyksen juontajina Salla Paajanen ja Jyrki Richt.
Studiossa päättäjiä ja asiantuntijoita haastamassa on iso joukko nuoria Vihreiden Nuorten Lilja Tamminen, sosionomi (AMK) Jari-Pekka Hietsilta, yrittäjä Elina Ruuskanen, nuoriso-ohjaaja Kadar Gelle, Kokoomusnuorten Henri Heikkinen, toimittaja Emilia Kukkala, ammatillinen opettaja Juha Mäki-Ketelä, työtön Jonna Purojärvi, Hesburgerin varatoimitusjohtaja Jari Vuoti, Perussuomalaisten Belle Selene Xia, työnhakija Elina Karjalainen, yrittäjä Maria Mattila, työministeri Lauri Ihalainen, VAMOS-nuorisotyöprojektin johtaja Ulla Nord, yrittäjä Jari Sarasvuo ja dosentti Matti Rimpelä.
No, niin. Iltalehden vakituinen kolumnisti, Kaarina Hazard, kynäili joutessaan tekstin, jossa hän ilkkui presidentti Sauli Niinistön syrjäytymistyöryhmän poroporvarillisia sormenheristelyitä.
Se oon mä. Niinistön misu. Aina oon tämän tiennyt, ja nyt mulle on oikein tontti tasoitettu. Nimittäin tämä sen toimenpide-ehdotusnivaska, tämä tavallisia.fi. Minä oon nyt siihen tutustunut ja tajunnut, että kaikki ne ohjeet, nehän on kuin minun suustani. Ihanaa. Politiikka out, oma tunne in. Minä tiiän, kansa tietää. Tässä on tämmöinen ihana, perussuomalaisista tuttu kaiku, mahtavaa, että semmoinen on nyt oikein presidenttitasolle edennyt.
Koska Hazard kirjoittaa kolumniaan Iltalehteen, hänen lukijakunnallaan on pieni rajoite: ylivoimaisesti suurin osa ei osaa lukea. Heille ei tule mieleenkään, että Hazard parodioisi presidentin työryhmän olettamaa kohderyhmää. Siksi teksti synnytti oitis päättömiä vastauksia, joissa ei ole tallella viimeisintäkään tolkun hiventä.
Ensimmäinen kommentoija käyttää nimimerkkiä Jesper. Hän on jo kiihdyttänyt itsensä pyhään vihaan itselleen tuntemattoman henkilön puolesta:
Miten ihmeessä uskalsit oksentaa presidentin puolison päälle? Aika tuomitsevaa tekstiä. Jälleen kerran. Saas nähä vaikuttaako journalistiseen urakehitykseen. Siitä huolimatta otit taas helpon uhrin ja maalailet kuvaa tuntematta koko ihmistä tai asiaa, josta kirjoitit. Voiko jollain olla näin paljon katkeruutta ja kaunaa sisällään. Näköjään voi. On se kovaa, kun nuori nainen menee naimisiin vanhemman miehen kanssa.
Ja nyt siis muistamme, että Jesper hiiltyi tekstistä, jossa ei mainita kertaakaan rouva Jenni Haukiota, ei nimeltä eikä edes rivien välissä. Tekstistä, joka ei edes etäisesti liity Jenni Haukioon.
Itse asiassa Jesper veti herneen nenäänsä, koska Kaarina Hazard kirjoitti pilkalliseen sävyyn Kaarina Hazardista.
Seuraavana nimimerkki Hadderalla puuskahtaa. Hän siksi, koska kuuli Taivaan Isän kuiskaavan korvaansa, että Hazard on kirjoittanut johonkin salaiseen mielikuvitusblogiin soimauksia tasavallan presidentin ja tämän puolison ikäerosta:
Totta on, että Jenni Haukio on paljon miestään nuorempi, mutta ihmettelen, että ikäisesi ihminen vielä monen vuoden jälkeen jaksaa noin suuria tunteita asiasta kantaa. Aiheesta luulisi kirjoitetun jo kaikki mahdollinen, mutta näemmä sinä et jostain syystä pääse siitä yli.
”Hadderralla” myös mainitsee palautteessaan olleensa ennen opettaja. Aivan ilmeisesti hän opetti Jesperinkin lukemaan.
Ja kansa jatkaa ryöpytystään. Lukematta tekstiä tai edes väliin kiilaavia harvojen ajatuskykyisten kanssaihmisten ällistyneitä kommentteja, joissa kaikin mahdollisin sanoin kysytään, miten te idiootit ette tukehdu kuolaneritykseenne.
Jotkut ovat jopa malttaneet lukea otsikkoa pidemmälle ja tajunneet, että Jenni Haukio -hypoteesi on kolumnin varsinaiseen sisältöön nähden vähän ongelmallinen. Mutta sekös estäisi nimimerkkiä Juha pitämästä kiinni vihastaan.
Koska kastraatiopelko ja tyypillinen perussuomalainen naisviha.
Tätä olen jo pitkään odottanut: milloin alkaa feministien pilkka Haukiosta. Tästä se viha sitten vain yltyy. Haukio on liian nainen feministeille. Omituista, kun yhdistit hiljaisen Haukion perussuomalaisiin, kun juuri perussuomalaiset ovat äänekkäitä ja tuoneet politiikkaan aiheet, joista on kielletty puhua.
Niin! Liian nainen!
Tämä valitettava puoliso-oletus vaikeuttaa keskustelua kiusallisesti. Ei vain niin, että itseensä viittaaminen ”presidentin naisena” tulkitaan oitis presidentin aviovaimoon kohdistuvaksi vittuiluksi, vaan yleensä puheessa presidentin seuralaisista.
Ajatellaanpa vaikka Alan J. Pakulan Watergate-aiheista elokuvaklassikkoa vuodelta 1976. Mikäli Iltalehden kansaa on kuuleminen, ”Presidentin miehet” on välittömästi kiellettävä. Sehän antaa ymmärtää presidentti Richard Nixonin pettäneen vaimoaan kokonaisen mieskomppanian kanssa. Miten sellainen vaikuttaisi transatlanttisiin suhteisiimme?
Tai googlataan vaikka suurlähettiläs Jaakko Kalela, jonka Yleisradion tulenpunaiset kommunistitoimittajat väittävät olleen peräti – ja nyt Iltalehden lukijoita kehotetaan peittämään silmänsä – ”neljän presidentin mies”. Näistä presidenteistä vain yksi oli nainen – ja hänkin taatusti naimisissa ihan jonkun muun kanssa.
Ja koska huumori menee hukkaan näin typerän kansan kanssa, tässä välissä pitää varmaankin kertoa, että ennen vanhaan oli tapana kutsua presidentin uskollisimpia ja lähimpiä apulaisia ”presidentin miehiksi”.
Sille ei voi mitään, jos oma pää liittää kielikuvaan mukaan seksuaaliakteja.
Kolumniin palataksemme lienee silti lupa olettaa, että tässä tapauksessa kirjoittaja on palavien ongelmalähiöiden asukkaana kuitenkin lainannut räppikuvastoa. Ilmoittihan Kaarina Hazard melko suorasanaisesti olevansa niin otettu presidentillisistä latteuksista, että tuntee nyt olevansa Sauli Niinistön ”misu” – Sale’s bitch.
Sen kunniaksi soitettakoon tässä vast’ikään elokuun lopulla ilmestynyt rytmimusiikkikappale, jossa herra Puoli Dollaria puhelaulaa neiti Brevin avustuksella samasta aiheesta. Homoseksuaalisuudesta herkästi närkästyviä kansalaisia on syytä varoittaa, että alla olevalla videolla harjoitetaan viljalti epäraamatullisia akteja – toki intiimeimmät ruumiinosat häveliäästi verhottuina.
Vuotta 2012 on jäljellä enää hiukan yli toista viikkoa , ellei sitten maailma lopu tänään, kuten luvattu on. Sitä odotellessa on hyvä heittäytyä nostalgiseksi ja tutkia, mitä viestimillä on ollut tarjottavanaan kuluneina kahtenatoista kuukautena.
