Avainsana: lynkkaus

  • Kommentti

    Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

    Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

    Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

    Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

    Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

    Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

    Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

    Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

    Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

    Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

    Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

    Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

    Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

    Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

    Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

    Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

    Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

  • Kuuma koira

    Amerikkalaiset, jotka ovat etevin kansakunta maailmassa, ovat kehittäneet sanan ”puppy-kicker”, jolla he viittaavat ihmiseen, joka on pahempi kuin Hitler. Führerhän oli tunnetusti eläinrakas ihminen.

    Facebookiin on tässä hengessä perustettu ryhmä, jonka missio on selvä. Se yllyttää vahingontekoihin, pahoinpitelyihin ja jopa murhiin, joilla kostetaan kaikenlaiset pennunpotkijaiset. Ryhmään on joulun jälkeen liittynyt ennätysmäärä ihmisiä vastikään uutisiin päässeen eläinrääkkäystapauksen vuoksi.

    Sivun ylläpito uskoo hämmästyttävästi, että oikeusvaltio toteutuu kauneimmin, kun vigilantit kansalaiset käyvät ojentamassa lähimmäisiään pesäpallomailoin:

    Julkaisemme tällä sivulla jatkossa eläinrääkkäyksistä tuomittujen nimet, valokuvat sekä oikeuden päätökset.

    Koiraa ei saa palauttaa kiduttajalle -ryhmässä on tätä kirjoitettaessa 42 550 jäsentä. Ahdistavan monet ovat valmiita kostamaan lemmikkieläimille tehdyt tai aiotut vääryydet kidutuskuolemalla tai jollakin muulla näppärällä Natsi-Saksassa koetetulla menetelmällä. Suomen laki on liian lepsu, koska se ei sisällä mm. eläinrääkkääjien pakkosterilointia.

    * * *

    Useat ryhmän jäsenet ovat puolustelevinaan itseään väittämällä, että heidän ainoa motiivinsa on suojella somia, ihmisrakkaita lemmikkieläimiään ”pahoilta ihmisiltä”. Tässä he valitettavasti pettävät sekä itseään että rakastamiaan nelijalkaisia. Mekanismi on sama kuin kaikissa noitavainoissa. Pääosaan nousee verenhimo, joka kohdistuu mieluiten johonkin tarpeeksi ulkopuoliseen vähemmistöön: rikoksesta tuomittuihin, tummaihoisiin, juutalaisiin tai kulakkeihin – tai unelmatapauksessa yhteen ainoaan ihmiseen.

    Tietenkin verisissä kostofantasioissa on luvallista piehtaroida. Se on täsmälleen yhtä sallittua kuin ajatukset seksistä päiväkotilasten kanssa. Sitä ei vain saisi oikeasti tehdä. Jo rikokseen yllyttäminen on rikos.

    Eläinrääkkäyksestä epäiltyjen ihmisten nimien, valokuvien, osoitetietojen, Facebook-profiilien, perheenjäsenten nimien tai minkään muunkaan yksityiskohtaisen tiedon levittäminen ja tästä koituvien vahingontekojen hehkuttaminen ei ole enää eläinsuojelua, vaan väärentämätöntä pahuutta. Se on ihmisyyttä alhaisimmillaan, sillä järjestelmällinen vaino ei enää ole ”yksittäistapaus”, vaan nerokkaiden ihmisaivojen synkissä kammioissa kypsynyttä julmuutta.

    * * *

    Pohjimmiltaan tämä väkivaltaisten väkivallanvastustajien kiimainen raivo herättää kysymyksen, jonka vastaus voi olla pelottava.

    Näyttävätkö koiranpennunpotkijat sittenkin vähän liian tutuilta?

    Yleinen havainto on ollut, että sukupuolivähemmistöjen tasa-arvovaatimusten äänekkäimmät vastustajat tapaavat jäädä jossain vaiheessa kiinni ns. rysän päältä. Samoin pedofiilien jahtaajat eivät mitään muuta ajattelekaan kuin aikuisten miesten ja viisivuotiaiden lasten välistä seksiä. Ja eläinrääkkääjien kidutuskuolemasta päiväunia näkevät ihmiset…

    No, ehkä kysymys oli hiukan mauton ja koko ajatus kaukaa haettu. Mikä nyt saa kenetkin syttymään, antaa kaikkien kukkien kukkia. Yksityisajattelu on onneksi yksityisasia.

    Sellaisena se tulisi pitääkin.

    * * *

    Uutisissa sanottua:

    • Lukijaraati suosittelee rangaistukseksi elinkautista tai hirttotuomiota. | Koiran raa’asta taposta epäillyt kiinni (Ilta-Sanomat)
    • Uuden Suomen lukijat teeskentelevät, etteivät muka ymmärrä, millä tavalla Facebook-ryhmän ylläpitäjä voisi olla vastuussa ”sisäisen suojeluskuntalaisensa” löytäneitten kansalaisten verkon ulkopuolisista aktiviteeteista. | Poliisi pelkää ”koirankiduttajien” puolesta (Uusi Suomi)
    • ”[E]läinrääkkäyksen varsinainen rankaiseminen tulee tapahtumaan naapurien ja kylänmiesten toimesta. Toivottavasti Äänekoskelta löytyy kansalaisymmärrystä hoitaa tämä tärkeä asia.” | Poliisi tutkii koiranpennun raakaa pahoinpitelyä (Helsingin Sanomat)