Avainsana: kaasuputki

  • Kommentti

    Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

    Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

    Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

    Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

    Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

    Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

    Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

    Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

    Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

    Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

    Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

    Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

    Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

    Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

    Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

    Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

    Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

  • Suomen paras blogi

    Töölönlahden liepeillä on isohko lasikuutio, jonka sisällä ahertaa joukko tuotteliaita netinselaajia. Muhkeaa kuukausipalkkaansa vastaan he ovat julistaneet oudon kisan, jossa pyritään valitsemaan Suomen paras blogi.

    Nimetön raati nimesi kymmenen finalistia:

    YHTEISKUNNALLISIA:

    MUOTIA:

    HARRASTUKSIA:

    IHMISEN ELÄMÄSTÄ:

    KULTTUURIA:

    HUUMORIA:

    Mutta nämä eivät ole ainoat kisassa. Myös Kaasuputki nimettiin yhdeksi ehdokkaaksi. Ja vaikka se on ulkona kymmenen kärjestä, Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen jehut sallivat mitä laupiaimmin sen olevan ”kuitenkin käytössänne” – mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.

    Mikäpä sen mukavampaa kuin köllötellä takaa-ajoasemassa yhdessä Timo Soinin poliittisten haikujen ja Alexander Stubbin sä-passiivin kanssa.

    Jos joku keksii, miten kilpailussa on tarkoitus äänestää tai muuten vaikuttaa voittajan valintaan, yllytämme kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan ja antamaan äänensä kaikua Kaasuputken puolesta. Mutta vaikka kärkikymmenikön ulkopuolelta ei enää saisikaan poimia yllätysvoittajaa, ei äänestäminen ole koskaan turhaa. Aina voi kannustaa esimerkiksi Milla Paloniemen mahtavaa sarjakuvablogia.

  • I accidentally the whole Internet

    Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

    Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

    Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

    Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

    Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

    Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

    Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

    Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

    Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

    Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

    Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

  • Hangessa makaava puolalainen nationalisti


    Maahanmuuttokriitikot ovat tuohtuneet. Eivät tällä kertaa maahanmuuton aiheuttamista ongelmista suomalaiselle yhteiskunnalle, vaan maahanmuuttokriitikkojen kritisoinnista. Tämä on merkittävä ja pitkäkestoinen sivujuonne maahanmuuttokriittisiksi itsensä määrittelevien ihmisten ja yhteisöjen vaatimassa ”avoimessa keskustelussa maahanmuutosta”. Ja se on osaltaan ollut syynä keskustelutavoitteen jäämiseen lähtötelineisiinsä.

    Väittely on muuttunut verbaaliseksi sisällissodaksi, jossa osapuolet ovat pitkälti kuvitteellisia. Maahanmuuttokriitikot ovat maalanneet itsensä nurkkaan niputtamalla kaikki heidän kanssaan erimieliset tahot yhdeksi valtavaksi ”suvaitsevaistoksi”, jota vastaan he kuluttavat kaiken energiansa.

    Suvaitsevaistossa on pari vakavaa ongelmaa maahanmuuttokriitikoille itselleen.

    1. Käsite

    Suvaitsevaisen vastapoolina voi olla vain suvaitsematon. Moni ihminen jakaa osan maahanmuuttokriitikoiden mielipiteistä, muttei voi yhtyä heidän ehdottomuuteensa. Määrittelemällä itsensä suvaitsemattomiksi maahanmuuttokriitikot sulkevat ulos keskustelunhaluisia ihmisiä.

    2. Kohde

    Hyökkäykset ”suvaitsevaiston” punavihreää olkinukkearmeijaa vastaan ovat vaikutukseltaan nollatasoa. Elinkeinoelämän Keskusliiton talutusnuorassa marssivat Astrid Thors, Alexander Stubb, Päivi Lipponen – sekä sellaiset korporaatiot kuin Sanoma Oy – eivät missään nimessä tunnista itseään Homma-kellokkaiden mokuttajakuvastosta. Näillä ei ole ikinä ollut kaipuuta ”eksoottiseen värinään” tai ”kulttuurin rikastamiseen”.

    (Lisävitsauksena on tietysti se, että verraten pienet oppositiovoimat, kuten Vasemmistonuoret ja erilaiset opiskelijajärjestöt ajautuvat reagoimaan ärhäkästi maahanmuuttokriitikkojen hyökkäyksiin – jotka ovat pahimmillaan jopa fyysisiä – vaikka niillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Suomen maahanmuuttopolitiikkaan. Tämä on tietenkin työnantajaliittojen ja hallitusvastuussa olevien oikeistopuolueiden etu: oppositioryhmät syövät toisiaan eivätkä vaikeuta maan hallitsemista.)

    * * *

    Kiihtynyt keskustelu lataa median täyteen retorisia ongelmia, jotka entisestään vähentävät muiden asiasta kiinnostuneiden halua dialogiin. Peli menee rumaksi ilman tappouhkauksiakin – joita toki jaellaan sosiaalisessa mediassa avokätisesti.

    On pakko kysyä, millä tavoin ”avointa keskustelua” edesauttaa vaikkapa presidentti Halosen r-vialle ilkkuminen kymmenissä nettikommenteissa. Indikoiko suvaitsijoiksi epäiltyjen ihmisten ulkonäön, parisuhteiden, seksuaalisen suuntautumisen ja jopa sukupuolen ivaaminen valmiutta asiakeskusteluun? Entä kuinka paljon oletetaan Mikael Pentikäisen haluavan puheenvuoroja julkaisunsa sivuille porukalta, joka nimittää Helsingin Sanomia kommunistien toimittamaksi ”Hyysäriksi” ja uskoo siihen, että jokainen rikossähke, jossa ei ole epäillyn tekijän kuvausta, on Illuminati-suvaitsevaiston pimittämä uutinen muslimista pommiturbaanissa?

    Puhumattakaan täysin tahallisesta mustavalkoisesta väärinlukemisesta. Jokainen eriävä mielipide joistakin maahanmuuttokriitikoiden toimintatavoista tai sanavalinnoista ei tarkoita automaattista hyväksyntää vaikkapa tamperelaisten pizzerioiden tuhopoltoille. Tämä ajatus on nähtävästi ollut ylivoimaisen vaikea useille.

    * * *

    Kaasuputken taannoisessa blogitekstissä oli eräs retorinen karkeistus, joka herätti närää asianosaisissa:

    Merkittäköön pöytäkirjaan, että maahanmuuttokriittisyys on rasismia.

    Se ei tietenkään pidä paikkaansa, jos sana tulkitaan kirjaimellisesti ja unohdetaan, että se on jo saanut täysin uuden merkityksen suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

    Muiden muassa Vasemmistoliitossa ja Vihreissä hyvinkin paljon jäseniä ja kannattajia, jotka suhtautuvat ulkomaalaislakiin huomattavasti kriittisemmin kuin keskimääräinen hommalainen.

    Vasemmistonuoret – esimerkiksi – ovat nostaneet esiin oikeistohallituksessa istuvan ministeri Astrid Thorsin useaan otteeseen henkilönä, jonka vahtivuorolla Suomeen pyrkivien turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja etuuksia on supistettu. Näin Markus Himanen:

    Astrid Thors esiintyy uusnatsien vainoamana humanistimarttyyrinä, vaikka hänen esittämänsä lakimuutokset vähentävät turvapaikanhakijoiden toimeentuloa, vaikeuttavat perheenyhdistämistä ja ylipäätään tiukentavat kontrolleja.

    Olisivatko siis vassarinuoret maahanmuuttokriitikkoja? Tässä mielessä ovat. Mutta on hyvin luultavaa, että Hommassa nämä kannanotot saisivat kirjaimellisesti nuivan vastaanoton. Kenties kaikki maahanmuuttokriittisyys ei ole maahanmuuttokriitikoidenkaan mielestä oikeaa maahanmuuttokriittisyyttä?

    Pidettäköön siis sovittuna, että julkisessa keskustelussa ”maahanmuuttokriitikoilla” tarkoitetaan niitä muutamaa sataa henkeä, jotka kontribuoivat Hommaforumille ja joiden poliittinen koti on laajasti ymmärretyssä oikeistossa.

    Ja täten sanottuna jokainen maahanmuuttokriitikko ei tietenkään ole rasisti. Moni – ehkä jopa enemmistö – on. Mutta eivät kaikki. Erottelu eri maahanmuuttokriitikkoryhmien välillä on hankalaa, sillä rasistikin saattaa perustella ulkomaalaisvastaisuuttaan rahanmenolla, jota sattumalta vain tietystä ilmansuunnasta tulevat tietyn uskonnon harjoittajat aiheuttavat.

    Muutamia maahanmuuttokriitikkotyyppejä on vapaalla kädellä taulukoitu tässä:

    VERONMAKSAJA Ei oikeastaan ole edes maahanmuuttokriittinen. ”Julkinen tuhlaaminen” huolestuttaa yleensäkin, joten hän vastustaa kaikkia hyvinvointivaltion toimintoja, humanistisia tieteitä, laiskottelua, jyrkimmillään jopa sotaveteraanien vaippojen maksamista verovaroin. Maahan tulleiden ulkomaalaisten ylläpito on vain yksi osa turhaa tuhlausta.  Saattaa pahimmillaan olla libertaari.

    Ei näe mitään ongelmaa työvoiman maahantuonnissa, jos se on yksityisen sektorin asia, kuten vaikkapa ydinvoimalan rakennustyömaa.

    HERRAVIHAAJA Perinteinen SMP:n äänestäjä, usein myös demari tai pohjoissuomalainen kirveskommunisti (voi asua Helsingissä). Hän argumentoi usein samoilla sanoilla kuin fiskaalinen maahanmuuttokriitikko, mutta kannattaa silti perusturvaa, hyvinvointivaltiota. Hänen toimintansa moottori on elitismi-inho eli klassinen herraviha. Hän näkee ”monikulttuurisuuden” vain yhtenä Helsingin herrojen keppihevosena, jolla rehellistä työläistä pilkataan ja kurjistetaan.

    Vastustaa verovaroilla loisimista yhtä paljon kuin työpaikkojen viemistä suomalaisilta, joten ei hyväksy mitään maahanmuuttoa.

    Vastustaa myös ympäristönsuojelua, kasvisruokapäiviä, Kaarina Hazardin kolumneita, ruotsinopetusta, naistutkimusta ja käytännössä kaikkea, jossa näkee uhkia jantelaiselle kotikasvatukselleen.

    FENNOMAANI Uskoo kansalliseen projektiin. Kokoomuslainen tai ainakin diplomi-insinööri. Vihaa ruotsalaisia ja ruotsin kieltä, mutta saattaa sietää tai jopa sympatisoida Venäjää – ainakin niin kauan kuin puna-armeija ei hyökkää. Vastustaa kaikkea maahanmuuttoa, koska pelkää ainutlaatuisen suomalaisen kulttuurin korruptoituvan. On pikemminkin ksenofobi kuin rasisti, koska on valmis syrjimään kaikkea rajan yli tulevaa.

    Hänet tunnistaa etenkin A. O. Freudenthal -sitaateista ja pyhästä vihasta suomalaisaatteen pettureita kohtaan. Kokee suomalaisten olevan rasismin uhreja.

    Usein myös kriittinen kristinuskoa kohtaan. Jos ei ole ateisti, harjoittaa omintakeista shamanismia tai linkolalaista luonnonpalvontaa.

    Saattaa olla itse maahanmuuttaja.

    KRISTITTY (FUNDAMENTALISTINEN) Pakkomielteinen islamofobi. Ei näe ihmisessä muuta kuin uskonnon, jota kammoksuu. Ennakkoasenne pätee sekä uskovaisiin muslimeihin että uskonnollisia muslimeita Suomeen paenneita ateistisia tai kristittyjä turvapaikanhakijoita.
    ATEISTI (FUNDAMENTALISTINEN) Pakkomielteinen islamofobi. Ei näe ihmisessä muuta kuin uskonnon, jota kammoksuu. Ennakkoasenne pätee sekä uskovaisiin muslimeihin että uskonnollisia muslimeita Suomeen paenneita ateistisia tai kristittyjä turvapaikanhakijoita.
    RASISTI Todennäköisesti fennomaani, mutta osaa ruotsia. Saattaa jopa rakastaa Venäjää. Muistuttaa vennamolaista herravihaajaa, mutta toimii päinvastaisista syistä: hän ei erityisesti inhoaisi koulutettua sivistyneistöä, ellei se koko ajan laivaisi maahan vääränrotuisia, -kielisiä, -uskoisia tai muuten vain ”sopimattomia” ihmisiä.

    Hän tietää rasismin, tiettyyn väestöryhmään kohdistuvan selittämättömän ennakkoluulon olevan kelvoton peruste ihmisten syrjinnälle ja näiden maahantulon estämiselle, joten rasisti vetoaa yleensä kaikkien muiden maahanmuuttokriittisten tahojen käyttämiin syihin: kustannuksiin, maahanmuuton propagoijien suomalaisvastaiseen elitismiin, etenkin islaminuskon vierauteen kristillisessä yhteiskunnassa ja samalla sen vaaroihin maallisessa agnostikkoyhteiskunnassa… Siis käytännössä mihin tahansa tekosyyhyn, jota voi käyttää vaikuttamatta hullulta.

    Rasistia ei välttämättä edes tunnistaisi, ellei hän kavaltaisi ajatuksiaan esittämällä epäilyksiään tai syytöksiään vain tietynvärisiä tai tiettyä uskontoa tunnustavia ihmisiä kohtaan. Saattaa olla miedoimmillaan ns. kulttuurirasisti, mutta silloinkin hän uskoo, että vieras kulttuuri ihonvärin tavoin on pysyvä ja ihmistä kaikin puolin määrittävä ominaisuus.

    NATSI Umpirasisti, jonka mukaan varsinaissuomalaisten, suomenkielisten tai ainakin ”valkoisen rodun” tulisi hallita planeettaa. Rakastaa Natsi-Saksaa ja Vladimir Putinia. Ei osaa päättää, pitäisikö hänen kieltää holokausti vai ylistää sitä. Vihaa muunvärisiä ihmisiä ja näiden kanssa yhteistyössä olevia rodunpettäjiä. Ei kiertele rahanmenon ja muiden tekosyiden ympärillä, vaan askartelee pommia kellarissaan – tai ainakin ajatuksissaan.
    HULLU Jokaisessa liikkeessä on näitä, myös maahanmuuttokriitikoissa.

    ”Hullun tuntee heti. Hullu on sellainen hölmö, joka ei osaa sääntöjä. Hölmö yrittää perustella väitteensä, hänen logiikkansa on ehkä kelvoton, mutta se sentään on olemassa. Hullu ei piittaa logiikasta, hänellä on omat oikotiensä. Hänelle kaikki käy perusteluksi kaikelle. Hullulla on yksi päähänpinttymä, ja mitä tahansa tapahtuukin, se vain vahvistaa hänen käsitystään. Hullun tuntee siitä millaisia vapauksia hän ottaa perustelujen suhteen ja mistä hän innostuu. Voi kuulostaa omituiselta, mutta ennemmin tai myöhemmin hullu siirtyy aiheeseen temppeliherrat.” (Umberto Eco)

    Joskus nämä kategoriat sekoittuvat pahastikin. Ja joku on väistämättä maahanmuuttokriittinen aivan eri syistä. Ehkä juuri sinä.

    * * *

    Väärinlukeminen on pitkän tekstin takia taas todennäköistä, joten laitetaan loppuun vielä muutama selväsanainen huomautus.

    • Kaasuputki-blogi EI kannata tuhopolttoja. Ei edes silloin, kun tekijänä ovat jalot villit.
    • Päivi Lipponen edustaa Kehittyvien Maakuntien Suomea, ei kehitysyhteistyö- ja pakolaisjärjestöjä.
    • Antirasismi on lurjuksen viimeinen pakopaikka.
    • Perussuomalaiset rp. on oikea poliittinen puolue ja eri asia kuin Hommaforum.
    • Taustoittamattomia rikossähkeitä ei voi käyttää todisteena oman aatteen puolesta. Tämä muistutukseksi niillekin, jotka nyt sanovat Päivi Lipposta raatokärpäseksi.
  • Kaasukupla

    Gandalf toi sauvakävelyn Suomeen

    Suomalainen ajattelutoiminta on taas nostanut muotopuolta, kansallista päätään. Pitkä kylmä kaamos tekee kirjaimellisesti hallaa aivotoiminnalle. Joku voisi sanoa jopa, että Halla-ahoa.

    Kun keskellä kylmää sydäntalvea kerrotaan, että Suomenlahteen lasketaan maakaasuputki, joukko pipotta pyöräilleitä suomalaismiehiä tuntee jonkin oudon tunteen aivokurkiaisissaan. Aivan kuin Venäjän ja Saksan välinen kaupankäynti olisi jollain tasolla heiltä pois. Tietenkään mielenterveysongelmille ei saisi nauraa, mutta mitä hittoa tämä tarkoittaa?

    Propellit pyörivät. Se, että Suomi antaa kaasuputkelle rakennusluvan Saksan, Tanskan, Ruotsin ja Venäjän jälkeen, on yhä täydellisen epäilyttävää. Sionistien salaliitto?

    Toisinaan jopa aivan vakavat miehet saattavat unohtaa, ettei 20-asteisessa pakkasessa pidä oleilla pitkiä aikoja ilman asianmukaista suojausta. Yritysjohtaja, ristiinnaulittu monimiljonääri Jari Sarasvuo osoittaa lennokkaalla esimerkillään, ettei liiallinen kuntoliikunta eroa seurauksiltaan pilvenpolttamisesta. Kun pörssitiedotteessa käytetään sanamuotoa ”strategiaan kuulumaton liiketoiminta suli kuin läski aamujumpassa”, jossain kohdin pitäisi uneliaimmankin Sisäisen Oikolukijan säpsähtää.

    Kun samainen tiedote päättyy haltiakieliseen toivotukseen, voi Sarasvuolle vain sanoa: Séya úmai, toimitusjohtaja! Sa nië úmara.”

    Mutta mitähän Jari Sarasvuo sanoisi kaasuputkesta? Miksi häneltä ei ole kysytty?