Avainsana: silver gyninen

  • Kommentti

    Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

    Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

    Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

    Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

    Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

    Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

    Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

    Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

    Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

    Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

    Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

    Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

    Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

    Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

    Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

    Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

    Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

  • Talvisota pois itsenäisyydestä

    Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

    Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

    1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

    Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

    Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

    Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

    Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

    Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

    Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

    Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

    Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

    Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.