Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina, höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin, fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle malttamattomana tähyämään.
Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu huuto kallion laelta.
”Langholma on tulossa!”
Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.
Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.
”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.
Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen kapteeni James Tiberius Kirk.
”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä kivikään vierähtänyt.
”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti yllänsä?”
Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies, susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.
”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut. Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.
Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli mahassaan pidellyt.
”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin, että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”
Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli. Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa. Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.
”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.
”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.
Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen koiravanhuksensa kunniaa.
”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.
”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi niin kuin Kirkin pappa-Roi.”
Oispa kännissä.