Avainsana: mikael pentikäinen

Maanantaina 27.5. koko sosiaalinen media loikkasi metrin verran ilmaan, kun Helsingin Sanomain päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai yllättäen kenkää pestistään. Sanoma Osakeyhtiö vaikenee potkujen yksityiskohdista – viittaapa vain ”luottamuspulaan”. Kun Pentikäinen on tunnustetusti uskovainen mies, ei tällä kertaa edes viinakorttia voida pelata, kuten viitisen vuotta sitten Turussa.

Kun konserni on näyttävästi vaiennut asiasta, arvailut ovat yltyneet.

Johanna Korhonen arvelee taustalla piilevän Antti Herlinin jäätyneen kostonhalun. Olihan Helsingin Sanomat muiden mukana kirjoittanut ikävästi Koneen Partek-kaupoista – kahdeksan vuotta sitten. Uskoo ken tahtoo.

Antti-Pekka Pietilän luotsaamat kaupunkilehdet kävivät kahdella artikkelilla ounastelemaan, että potkut tulivat Erkoilta itseltään. Välimiehenä toiminut vuorineuvos Jaakko Rauramo savustettiin ulos ensin, sen jälkeen Pentikäisen potkut olivat pelkkä muodollisuus.

Sekä Korhosen että Pietilän kommenttien objektiivisuutta hiukan syö se, että molemmilla on katkera kokemus päätoimittajatason potkuista. Pietilä erotettiin tylysti Ilta-Sanomista, Korhonen vielä tylymmin kilpailevan mediatalon Lapin Kansasta.

Markkinointi & Mainonta -lehden blogissa kuitenkin Pietilän analyysi saa tukea. Helsingin Sanomain johtoa ollaan puhdistamassa samalla, kun koko mediatalon organisaatiota uudistetaan. Aamulehden Jouko Jokinen komppaa varovaisesti tätä näkemystä.

Todelliset media-asiantuntijat ovat silti toisaalla.

Homma ry:n ylläpitämässä arvoliberaaliutta, islaminuskoa ja ruskeaa ihonväriä vastustavassa keskusteluryhmässä arvellaan, että potkujen syynä on joko Pentikäisen liiallinen konservatiivisuus suhteessa suurimpien osakkeenomistajien räikeään vihervasemmistolaisuuteen tai saman miehen turhankin innokas vihervasemmistolaisuus suhteessa yrityksen markkinataloutta kannattaviin konservatiiviomistajiin. Molemmissa tapauksissa taustalla väijyy luonnollisestikin jokin salaliitto, kuten kansainvälinen Trilateraalinen komissio ja uutta maailmanjärjestystä rakentavat pankkiirit.

Hompansseilla saattaa olla yksi oikea havainto kaikkien foliohattujensa alla. Lehdellä on jokin muu kohderyhmä kuin he. Ja se on ongelma.

Näppituntumalta voidaan sanoa, että Helsingin ja Uudenmaan supistuvilla mediamarkkinoilla on ehkä vain yksi kuluttajaryhmä, jossa yhdistyvät kaikki lehdentekijän toiveominaisuudet.

Heitä on paljon ja vuosi vuodelta enemmän, kaikki työikäisiä aikuisia. Heillä on myös melko hyvä tulotaso, runsaasti ostovoimaa ja kritiikitön suhde kuluttamiseen. He työskentelevät perinteisissä asiantuntija- ja yrittäjäammateissa, jotka jättävät jopa vapaa-aikaa – aivan toisin siis kuin epätyypillisissä työsuhteissa ja johtotehtävissä. Heillä ei ole ylempää korkeakoulututkintoa sotkemassa ajatuksia. He ovat arvoiltaan konservatiiveja. Ja heille on aivan luonnollista tilata lehtiä kotiinkannettuna.

Heitä voidaan kutsua yleisnimellä perussuomalaiset, vaikka äänestyskäyttäytymiseltään ja mahdollisilta puoluesidonnaisuuksiltaan he voivat olla mitä tahansa. Homma ry. on vain yksi ulottuvuus tässä laajoja kansaryhmiä yhdistävässä kulttuurisessa siilipuolustuksessa.

Helsingin kaupungilla ei ole antaa juuri mitään perussuomalaisille. Eivät he kaipaa Vaasankadun kävelykatua, kivijalkakauppoja, pop up -ravintoloita, Kallio-romantiikkaa tai monikulttuurisia kaupunginosajuhlia. Yleensäkin ajatus jonkinlaisesta tunnesiteestä suurkaupunkiin täyttää heidät hämmennyksellä. Oopperaa he kauhistelevat enemmän kuin Seppo Räty, teatterissa he käyvät vain yrittäjäjärjestönsä tai ammattiosastonsa kutsumana. Viinansa he ostavat Tallinnasta ja juovat kotona, heidän lapsensa katsovat baarivinkit City-lehden äänestyksestä.

Heiltä ei heru sympatiaa työttömille, asunnottomille, narkomaaneille tai kerjäläisille, mutta he palvovat Heikki Hurstia, joka antaa heille synninpäästön ilman vaivannäköä tai osallistumista. Raitiovaunujen tulisi väistää heidän autojaan. Heidän paratiisinsa on espoolainen pientalolähiö, jonka alta on jouduttu tuhoamaan satoja hehtaareja maan viljavinta peltoalaa. Heidän pahin pelkonsa on, että sinne vedetään metro.

Perussuomalaiset eivät ole läheskään aina rasisteja. Ulkomaalaisvastaisuus on vain väistämätön sivutuote militantissa nostalgiassa, jota he harjoittavat. Ovathan he toisen polven maaltamuuttajia, jotka ovat oppineet vanhemmiltaan myyttisen ikävän vuoden 1952 kevääseen, jolloin elintarvikevirastoa, lastenhoitoon osallistuvaa isää tai ulkomaalaisia ei ollut vielä keksitty. Monet ovat myös kolmannen polven karjalaisevakkoja, jotka vaalivat uhrin asemaa rakkaimpana vaarivainaalta saatuna perintönään. Heille turvapaikanhakija on samalle sääliapajalle tunkeva varas.

Helsingin Sanomain ongelma tässä on kiusallinen – kaikista yllämainituista syistä perussuomalaiset inhoavat lehteä koko sydämestään. Heille se edustaa näsäviisasta akateemista punavihreyttä, jossa heitä joka toisella sivulla haukutaan ja joka toisella syyllistetään.

Lehden levikki onkin romahtanut muutamassa vuodessa. Uusia yleisöjä tuotteelle ei ole saatu tarpeeksi. Nuoret vihreät tai vasemmistolaiset kuluttajat eivät tilaa kallista lehteä, johon he suhtautuvat liki yhtä suurella penseydellä kuin hompanssit konsanaan foorumillaan. Eikä sisällön rukkaaminen liberaalimmaksi auta, sillä mistäpä pennitön prekariaatti tilausmaksunsa saisi, vaikka lehteen tehtäisiin ironinen Nyt-liite joka päivä?

Unohtamatta sitä, ettei lehden tilaamisessa ole mieltä, kun uutiset ja viihde ovat joka tapauksessa ketterämmin klikattavissa kännykän näytöltä kuin paperilta. Oli se sitten tabloidi tai broadsheet.

Katkaistakseen tappiokierteensä lehden on optimoitava sisältönsä. Loogisinta olisi tehdä se perussuomalaisten silmille. Siellä ovat mainostajan kaipaamat kohdeyleisöt, siellä rahoissaan kieriskelevä keskiluokka.

Sanoma-konsernissa tätä on kokeiltu jo. Ilta-Sanomien julkaisupolitiikkaan haettiin päätoimittaja Ulla Appelsinin johdolla ideoita aviisin perustamisvuoden lapualaistunnelmista. Perussuomalaisia on sen jälkeen hellitty kohuotsikoilla hallituspuolueiden edustajien ulkomaanmatkoista ja eurosuhmuroinneista, huonokäytöksisen nuorison ylenpalttisella tuomitsemisella ja lämpimillä sotamuistoilla. Timo Soinista Ilta-Sanomilla ei ole kuin hyvää sanottavaa, Heidi Hautalasta ei myönteistä otsikkoa tehtäisi edes kännissä.

Helsingin Sanomat seuraa kiinteästi pikkusisarensa toimia ja soveltaa niitä kykynsä mukaan omaan toimintaansa. Jos ei ole tehnyt aiemmin, niin kohta tekee.

Näin ainakin Sanoma Newsin toimitusjohtajan, Pekka Soinin, mukaan.

Markkinointi & Mainonta -lehden haastattelema Soini moittii Helsingin Sanomain lukukelvottomia sisältöjä ja toivoo mallin hakemista iltapäivälehdistöstä.

Sanoman sisäisessä verkossa julkaisemassaan blogimerkinnässä Soini tekee pelin säännöt selväksi: enemmän populismia! Soini hehkuttaa ”laatujournalismin” perään, mutta puhe on tyhjää, sillä ”laadun käsitteen taas määrittelevät lukijamme”.

Laadun. Käsitteen. Määrittelevät. Lukijamme.

Pekka Soini kaipaa lisää nopeutta: ”Iltapäivälehdet ovat tottuneet elämään ajan pulssilla. Ne myydään lukijoille joka päivä.”

Se tarkoittaa kohuja, skuuppeja, vähemmän huolellisuutta, enemmän uutistoimistosyötteiden ja tiedotteiden monistamista. Mausteeksi luultavasti koko toimituksen jo nyt rakastamaa sähäkkää Twitter-journalismia – ainahan on olemassa nettikansa, joka raivostuu.

Yksi voittaja uudessa PS-Hesarissa olisi: Esa Mäkinen.

Mäkinen on Suomen paras toimittaja. Ei siksi, että hän olisi harvinaisen nokkela kirjoittaja tai syvällisesti asioita selvittävä sankarijournalisti. Hänen etevyytensä ilmenee elohopeamaisessa opportunismissa, joka mittaa hänen kulloisenkin olinpaikkansa maailmankatsomuksellisen fengshuin tarkemmin kuin ehkä mikään muu instrumentti. Siksihän myös Helsingin Sanomat otti Ylioppilaslehden punavihreän päätoimittajan syleilyynsä ja antoi hänelle lopulta ikioman lokeron, jossa tuottaa ”datajournalismia”.

Kun maailma oli vielä nuori ja Helsingin Sanomat yritti esittää neljättä valtiomahtia sisällyttämällä mainosten ja sarjakuvien väliin kirjoituksia yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista, tilastomerkintöjen lajittelu ei kohonnut etusivun uutisaiheeksi. Kansanedustajien taksimatkojen ja äänestyspoissaolojen tuomitseminen kuului iltapäivä- ja aikakauslehdille. Työnjakoa pidettiin itsestään selvänä, mutta ajat muuttuivat.

Datajournalismi antaa legitiimin keinon upottaa lehteen mitä löyhkäävintä taksikuittipopulismia. Siksi se epäilemättä on Pekka Soinin hahmotteleman uuden nopean uutismedian parasta a-ryhmää. Lisäksi numeroista pystyy lajittelemaan ja taulukoimaan näyttäviä uutisia salamannopeasti.

Esa Mäkinen ei ole työssään mikään tarkoitushakuinen kirveskommunisti, kuten Hymy-lehden vapaamuurarimetsästäjät. Pöyhiessään julkista vallan- ja varainkäyttöä taulukkolaskentaohjelmallaan hän vain vääjäämättä löytää epäkohtia. Jos niitä joskus tulee hiukan äänekkäämmin paheksuttua, annetaakoon se anteeksi. Nöyränä helmenkalastajana hän pulahtaa Sanomatalon suonissa sykkivään objektiiviseen datavirtaan ja nousee pärskien pintaan mukanaan syvistä uomista noukittu arvokas ja ennenlukematon tieto.

Esimerkiksi 20. toukokuuta 2013 päivätty selvitys presidentti Tarja Halosen kahden vuoden takaisesta puolen miljoonan euron matkasta Afrikkaan ei tietenkään ollut sama kuin Iltalehden aivan identtinen kohulööppi 25. maaliskuuta 2011.

Jaa miksikö? Esa Mäkisen ja Jyri Hännisen laatimassa artikkelissa on mukana graafi, Iltalehdessä ei.