Tänään emme tutki maltillisesta ja ainoastaan tutkittuun tietoon perustuvasta viileän rationaalisesta argumentoinnistaan tunnetun johtaja Matti Apusen dehydraatioon asti kuivan asiallisia yliökirjoituksia suomalaisten verofetissistä, pohjoiskorealaismyönteisestä poliittisesta korrektiudesta, ateistien alttiudesta hyväksyä homeopatia – tai suomalaista korkeakoulujärjestelmää vuonna 2015 jäytävästä 1980-luvun tamperelaisesta stalinismista.
Nämä kaikki ja useita kymmeniä muita viimeistä pilkkua ja pistettä myöten absoluuttisesti verifioitaviin faktoihin perustuvia kulttuuriesseitä laatinut Apunen toki voisi olla tekstimme keskushenkilö, onhan hän aivan äskettäin ollut julkisuudessa äänessä. Itsensä täysin tarpeettomaksi sikariklubiksi alentaneen entisen työmarkkinajärjestön kyljessä kyhnyttävän 1970-luvun poteroihin juurtuneen ajatushautomon 55-vuotias johtaja näet suvaitsi antaa kolumneitaan julkaisevalle sanomalehdelle lausunnon vastanimetyn Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin kiitospuheesta:
Laura Lindstedtin argumentit olivat äärimmäisen emotionaalisia, mutta hyvin ylimalkaisia ja ympäripyöreitä, ja niistä paistoi syvä kiihtymys.
Taiteilija tietenkin lähestyy talouspolitiikkaa tunteen kautta. Lindstedt tasoitteli tilejä henkilökohtaisesti voimakkaasti koetun epäoikeudenmukaisuuden kohdalla.
Mutta jos sanotaan Lindstedtin tavoin, että hallituksen toimet ovat petkutusta ja huijausta, niin se on jo tarpeettomankin ylimalkaista. Kun käyttää noin voimakkaita sanoja, täytyisi olla kärsivällisyyttä ja tilaa perustella paremmin.
Täytyisi muistaa, että talouspolitiikka on eri kenttä kuin taide, ja siellä tarvitaan eri argumentit. Ei voi toimia siten, että kun kysytään, mitä mahdat tarkoittaa petkutuksella ja huijauksella, niin keskustelu päättyy siihen. Talouspolitiikan kannanotoissa täytyy pystyä esittämään vaihtoehtoja.
Matti Apunen toisin sanoen syytti kirjailijaa siitä, että tämä vetoaa kuulijoihinsa sen sijaan, että käyttäisi puheelleen varatut viisi minuuttia kansantaloustieteen luentosarjaan. Täten siis Finlandia-kirjailija ”ei edistä keskustelua” – päinvastoin kuin ilmeisesti Matti Apunen, mikäli vain keskustelisimme hänestä.
Miksikö Matti Apunen ei sitten ole tämän blogimerkinnän aihe, kysytte – onhan kuitenkin kyseessä Suomen johtava älykkö. Mies joka ei kuunaan käyttäisi tunnerekisteriä retoriikassaan. Mies jonka jokainen sana on niin absoluuttinen totuus, että paavikin empisi väittää häntä paskanpuhujaksi.
Pakko tunnustaa, että haluttomuuteen pohtia Matti Apusen mielipiteitä liittyy vain tavaton laiskuus. Olisi niin järkyttävä savotta ryhtyä oikeasti käymään läpi Matti Apusen hävytöntä yritystä suistaa Lindstedtin kritiikki raiteiltaan, ettei sitä jaksaisi pirukaan.
Pitäisi osoittaa Apusen huomiokyvyn vääristyneen kirkkaana hehkuvan järjettömyyden puolelle, kun hän yrittää väittää Lindstedtin vaatineen leikkauksia terveydenhuoltoon ja vanhustenhoitoon moittiessaan hallitusta koulutukseen tehdyistä budjettileikkauksista. Eli niin kuin se Helsingin Sanomissa kerrotaan:
Apusen mukaan on niin sanotusti paljon pyydetty, että koulutusjärjestelmän pitäisi olla sellainen yhteiskunnallisen toiminnan osa-alue, jota säästöt eivät koskettaisi.
”Jos keskustelua ei voida käydä ilman, että jokainen koulutuseuro on pyhä euro, niin vaikeaksi menee”, Apunen sanoo.
Ei, tuota ei vain jaksa nyt. Jätämme siis Matti Apusen tytöttelemään keskenään ”emotionaalisia” kaunokirjallisuusvoittajia, jotka tavattomassa julkeudessaan eivät suostu ymmärtämään luokkaerojen jyrkentämisen ehdotonta välttämättömyyttä.
https://www.facebook.com/risto.volanen/posts/919235388192291?pnref=story
Hersyvimmän palautteen Laura Lindstedtin kiitospuheesta taikoi näppäimistöltään Suomen Keskustan ikuinen nuorisopoliitikko ja entinen valtiosihteeri Risto Volanen. Klassisesta vanhasuomalaisesta idänpolitiikastaan tunnettu reipas eläkeläinen vaihtoi ulkopoliittisesta realismista kulttuuripoliittiseen surrealismiin parilla leiskuvalla Facebook-päivityksellä, joiden selitykseksi ilmestyi myös blogimerkintä.
Kannattaa kiinnittää turvavyöt, luvassa on aikamoista tykitystä.
Kerrattuaan Facebook-tilapäivityksensä Volanen piiskaa ratsunsa laukkaan:
Helsingin Sanomien kulttuuriosastokin sai parissa tunnissa aikaan pari aukeamaa otsikolla ”Missä sivistys?” Tänään kulttuuriosaston esimies Hanna Mahlamäki liputtaa vielä samaa teemaa ja muidenkin vastaavien ilmiöiden puolesta.
En facebookissa viitannut ainoastaan Lindstedtiin vaan koko post-stalinistiseen kulttuurieliitin osaan, jota Helsingin Sanomien kulttuuriosastokin on kannatellut. Siis siihen kulttuuriseen ilmiöön, jossa 1970-luvulta peritty ajattelutapa uusilla termeillä on vuosikymmeniä hajottanut humanistis-klassista, kansallista ja kristillistä sivistystä.
Vuonna 1944 syntyneen Risto Volasen allakka seisahtui 1970-luvun alkuun siinä, missä 16 vuotta nuoremman Matti Apusen seinäkalenteri näyttää ikuista 1980-lukua. Edes uusi tabloid-formaatti ei näytä vihjanneen Volaselle, että Helsingin Sanomain kulttuuritoimitus on vuonna 2015 saattanut etääntyä ”post-stalinistisesta kulttuurieliitistä”, mitä tuolla sitten ikinä tarkoitetaan.
Täysi mysteeri on, millä tavalla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vastaanottaneen kirjailijan huoli koulutukseen kohdistuvista drastisista säästöpäätöksistä ja hyvien käytöstapojen romuttumisesta muuttuu Volasen päässä ”humanistis-klassista, kansallista ja kristillistä sivistystä” murentavaksi taistolaisdiskurssiksi.
Mutta jatketaan eteenpäin, sillä kukaties Volanen itse osaa vastata paremmin:
Tuolloin suuressa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa murroksessa vasemmistolainen kulttuuriväki aloitti kampanjan ”porvarillista hegemoniaa” vastaan ja otti itse hegemonian näihin päiviin asti. Siinä hegemoniassa yhtyvät sekavasti positivismi ja naturalismi sekä marxilaisuus alitajuiseksi kulttuuria läpäiseväksi virraksi. Sen syvin merkitys on amputoida kulttuurista ja kielestä humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen muodostama ihmisen persoonaa rakentava sekä tulevaisuuden tahtoa ja uskoa muodostava aines.
Vasemmistolaisella kulttuurihegemonialla Volanen tarkoittanee hollantilaisia tosi-tv-formaatteja ja korkeakoulutettuja ammattinäyttelijöitä hokemassa yhtä tai kahta onttoa iskulausetta hassuihin vaatteisiin sonnustautuneena. Ehkä botuliinilla naamansa halvaannuttaneiden jättiläispovisten naisten juottamista humalaan, jotta saataisiin yökamerakuvaa autenttisesta seksistä aivottoman autontuunaajan kanssa. Tai Cheekin kahta loppuumyytyä stadionkeikkaa. Kyllä, kaikki merkit viittaavat marxilaiseen kulttuurihegemoniaan. Tai kulttuurimarxismiin, kuten eräs huolestunut norjalaismies tämän saman muotoili ennen kuin lähti suorittamaan kansalaiskeskustelua sosiaalidemokraattisten nuorten kesäleirille.
Risto Volasen analyysi Laura Lindstedtin kiitospuheesta vatvoo hetken Helsingin Sanomain kulttuuriosaston esimiehen valitettavaa kyvyttömyyttä ymmärtää Reinhold von Beckerin lanseeraamaa die Bildungin käsitettä, kunnes palaa takaisin asiaan eli kärryiltä pudonneisuuteen:
Humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen murentamisesta on ollut seurauksena sosialistinen apatia ja kapitalistinen hillittömyys, joita tänään koemme. Post-stalinistisen ajan sivutuotteena on ollut jatkuva hyökkääminen maan ei-sosialistisia demokraattisia poliitikkoja ja maan työpaikat tekeviä yrittäjiä vastaan. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Tuliko liian nopeasti? Sama täällä. Otetaan uudestaan:
Humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen murentamisesta on ollut seurauksena sosialistinen apatia ja kapitalistinen hillittömyys, joita tänään koemme. Post-stalinistisen ajan sivutuotteena on ollut jatkuva hyökkääminen maan ei-sosialistisia demokraattisia poliitikkoja ja maan työpaikat tekeviä yrittäjiä vastaan. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Volasen päättelyketju on aukoton. Koska rauduskoivun lehdet ovat teräväkulmaisempia kuin hieskoivun, Atlantin keskiselänne halkoo Islantia. Siksi Suomi devalvoi Iiro Viinasen lupauksista huolimatta, mikä johti Beatlesin hajoamiseen vuonna 1970. Tästä seurasi Turun Palloseuran rämpiminen jääkiekon SM-liigassa vuoden 2010 mestaruuden jälkeen. Missään muussa Euroopan maassa ei enää ole tällaista kärryiltä pudonnutta kulttuurihegemoniaa.
Mitä ilmeisimmin Risto Volasen kokemus nykyajasta on eräänlainen bolševistinen dystopia, jossa itsenäisen Suomen rippeitä puolustaa pieni maanpakolaishallitus, jota vähemmistökommunistien aivopesemät itsemurhapommittajat terrorisoivat. Nämä harvat ja valitut ”ei-sosialistiset demokraattiset poliitikot” oman henkensä uhalla koettavat säilyttää Tynkä-Suomen teollisuuden kilpailukykyä yllä, vaan turhaan, sillä post-stalinistinen kulttuurihegemonia sai juuri Finlandia-palkinnon.
Laura Lindstedtin kiitospuhetta käsittelevä arvio ei ole kuitenkaan tyystin kielteinen. Volanen toteaa sentään, että ”Suomen kulttuurielämä on onneksemme jatkuvasti monipuolista, vaikka sen kellokkaina esiintyvät jatkuvasti samat”. Jostain syystä silti pienen maamme ”hegemonistinen suuntaus kuitenkin irtosi 1970-luvulla läntisestä kulttuurista”, mitä ei vihkimätön tarkkailija ehkä heti huomaa. Volasen Suomessa ei ole merkkiäkään amerikkalaisesta, länsieurooppalaisesta tai japanilaisesta kulttuurista. On vain ikuisesti kehää kiertävä sosialistinen realismi – ilmiö jonka myös Yle Radio 1:n johtaja Kaj Färm noteerasi omassa aikakuplassaan:
Volanen vetoaa myös vielä massoihin:
On siis aika jälleen avata ikkunat Eurooppaan, ja nostaa kulttuurissa ja viestinnässä kunniaan ihmisyys ja sen kehitystarve.
Laura Lindstedtin kiitospuhetta käsittelevän blogimerkintänsä Volanen päättää (”kun nyt Hesa nosti jälleen asian puheeksi”) esittämällä Saska Saarikoskelle anteeksipyyntövaatimuksen. Saarikoski oli näet kahdeksan vuotta sitten jujuttanut vanhan miehen teilaamaan Kristian Smedsin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta – näytelmää näkemättä. Tuollainen rikos ei vanhene.
Iloiseksi loppukaneetiksi Risto Volanen vielä jättää terveiset taistelutoverilleen, Twitter-journalisti Tuomas Enbuskelle:
Tervehdys myös Tuomas Enbuskelle. Luotan siihen, että hänen ikäluokkansa puhdistaa henkiset pölyt tämän maan kulttuurielämän ja journalismin alitajunnasta.
Tuomas Enbuske on syntynyt vuonna 1977 Oulussa. Finlandia-voittaja Laura Lindstedt on syntynyt vuonna 1976 Kajaanissa.
