Avainsana: ayn rand

18.6.2012. Maanantai.

Atlas Shrugged –ilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.

Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.

Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]

Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.

Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.

Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhden kuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.

Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.

Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.

Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).

Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi  teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.

Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.

Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.

Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.

Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.

Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.

Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.

Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.

John Galt Linen? Kuka on John Galt?

Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista.  Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.

Keskustelun jälkeen miehet katoavat.

Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.

Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.

Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.

Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.

Lopputekstit.

Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.

Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.

Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.

Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.

Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.

Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.