Pappilan joulu

1. luku

Tuuli oli tyyntynyt kiedottuaan suomalaisen järvimaiseman unenomaiseen kuurahuntuun. Pilvet haihtuivat taivaan korkeampiin kehiin ja tekivät tilaa viimeiselle valonkajolle ennen iltapäivän harrasta hämärää. Lyhyen hetken ajan auringon hiipuvat säteet kultasivat koko luonnon. Ne kurkottivat yli Kotivaaran, hyppäsivät yli syvän Hevoskurun ja lopulta koskettivat Uusi-Pappilan päärakennuksen luoteiskulman keltamullalla sudittua seinää.

Hehku viipyi laudoituksella vain sen aikaa, minkä Kaitselmus oli säätänyt. Kohta varjot peittivät maan. Ikkunoihin syttyivät kynttilät. Pakkanen kiristyi talon ympärillä.

Sisällä talossa reipas Emil-nuorukainen laati kirjettä Teija-piialle naapurikylään.

”Rakas Teija”, hän oli jo raapustanut kömpelöllä käsialallaan. Rakas-sana oli sutattu yli. Sen päälle oli korjattu ”hyvä”.

Varovaisuus sai Emilin nostamaan lyijykynän kärjen paperilta. Oli niin paljon, mitä hän halusi kertoa, ja niin vaikea keksiä oikeita sanoja.

”Tunnen yhä kuumotuksen munaskuissani viime kohtaamisemme jäljiltä. Olisin voinut melkein räjähtää, niin hyvältä tuoksuit, kun pitelin sinua polvillani.”

Itse asiassa Emil oli pidellyt Teijaa hiukan syvemmällä sylissään eikä aivan jokainen vaatekerta ollut siinä vaiheessa enää nuorten yllä. Ja olihan siinä eräänlainen räjähdyskin sattunut. Mutta mitäpä jokaista noloa yksityiskohtaa muistelemaan. Lisäksi Emilillä oli vahva epäilys, että isä, pastori Skog, saattoi vähintään vilkaista poikansa kirjettä ennen kuin pani viestin postiin. Ja isä ei ikinä hyväksyisi ajatusta siitä, että hänen poikansa heilastelisi Teijan tapaisen huonon naisen kanssa.

”Kunpa voisimme kohdata tänä jouluna”, Emil jatkoi. ”Vaikkapa joulukirkon aikaan.”

Joulu. Emil katsoi huoneensa ikkunasta pimeään luontoon. Hän tunsi haikeuden kaihertavan sielussaan. Tämä olisi kaikkien aikojen ikävin joulu.

Juuri sillä hetkellä joku koputti Emilin ikkunankehykseen. Tumma varjo näkyi kuurankukkien kirjoman lasin takana.

”Teija?” Emil kysyi epäuskoisena.

Jatkuu…

Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

Vuoden henkilö: Miley Cyrus

Time-lehden perinteisen kunnianimen ”Time Person of the Year” on saanut moni tärkeä poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaja aina vuodesta 1927, jolloin lehden kanteen nostettiin ymmärrettävästi yksinlentäjä ja kansallissosialisti Charles Lindbergh.

Myöhemmin tittelin haltijoita ovat olleet niin Mahatma Gandhi kuin herrat Josif Stalin ja Adolf Hitler, kaikki Yhdysvaltain presidentit, sinä ja amerikkalainen sotilas.

Tänä vuonna tämä kunniakas tehtävä vuoden henkilön hakemiseksi on osin joukkoistettu (kahdessa osassa) koko maapallon kaikille ihmisille. Siksi äänestyksen kärjestä tippuivat hyvin varhain kaikki odotetut poliittisen journalismin lemmikit, kuten tietovuotaja Edward Snowden tai kohupaavi Franciscus.

Itse asiassa äänestys alkaa muistuttaa jo vahvasti Euroviisuja.

Melko tasaisissa luvuissa titteliä tavoittelee joukko Orienttia hallitsevia vaikuttajia: Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan, Egyptin armeijan komentaja Abdel Fattah al-Sisi ja Intian Gujaratin pääministeri Narendra Modi. Kaikilla paksut ansioluettelot ja ansaittu paikka amerikkalaisjulkaisun etusivulla.

Mutta yksi on yli muiden: Miley Cyrus.

Kantrimuusikko Billy Ray Cyruksen lahjakas tytär ratsasti alasti purkupallolla kaikkien ihmisten sydämiin Wrecking Ball -videollaan, mutta tämän lisäksi hän on osoittanut suurta lahjakkuutta twerkingiksi kutsutussa pyllynpuistelu-urheilussa, polttanut jointin televisiolähetyksessä ja roikottanut kieltään härskisti. Kaiken lisäksi hän ei vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan kepposistaan, kuten mainettaan varjelevan tyttölapsen kai kuuluisi.

Time-lehti antaa äänestysaikaa aina joulukuun neljänteen päivään asti, joten menkääpäs kaikki nyt klikkaamaan Mileylle lisäpisteitä. Nuoren poptähden ihanan hävytön asenne on parempi juttu koko maailman kannalta kuin kaikki valtionpäämiehet yhteensä.

Joulukalenteri 2013

Perinteiseen tapaan Kaasuputki-blogi käynnistää jälleen niin sanotun joulukalenterinsa eli tarjoaa joka päivä vähintään yhden uuden artikkelin kansalaisten silmien iloksi aina joulun ihmeeseen asti.

Luvassa on runoja, videoita, koskettava joulukertomus ja tuttuja Kaasuputki-juttuja.

Aloitamme joulunodotuksen tällä bassobaritoni Hannu Forsbergin esittämällä kappaleella Kotipihan kuusi (säv. & san. Mika Vanhanen, sov. Jussi Miilunpalo).

Videon oheistietojen mukaan sama kappale on Suomen Lions-liiton tuottamalla albumilla Hyvän Tahdon Joulua 3.