Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

Ota osaa keskusteluun

11 kommenttia

  1. No ottaapa nyt blogistia yksi Cheek lujille. Hauku nyt seuraavaksi tuo Danny, vaikka. 🙂

    1. Mukava huomata, että nimimerkki Henri K. sinnikkäästi jaksaa seurata inhoamaansa vasemmistoblogia vuodesta toiseen. Uskolliset lukijat ovat jokaisen kynäniekan vankka peruskallio.

  2. Vasemmistobloggarilta jää huomaamatta sellainen asia siitä Onnisen arviosta, että loukkaantumisen syy ei ole Cheekin arvostelu, ei musiikin (jota ei käsitellä), eikä edes artistin – itseasiassa loukkaantumisessa ei ole kyse Cheekistä ollenkaan. Kyse on siitä, että kritiikki on huono ja eräs luku huonojen musiikkikrtiikkien valitettavan mittavaa sarjaa. Siitä, että arvio kaikin mahdollisin tavoin aliarvioi lukevaa yleisöään.

    Ensinnäkin on typerää kirjoittaa musiikkikritiikki, jos ei aio puhua musiikista. Jos ei ole paukkuja lähestyä ”vässykkyyttä” musiikillisia elementtejä tarkastelemalla, kuvata niitä tekijöitä jotka johtavat musiikissa keskinkertaisuuteen, niin kyse ei ole musiikkikritiikistä. Vaan yleislätinästä. Eikä lätinä ole kritiikkiä. Ilmiötä puolestaan voi tarkastella jossain muualla, eivätkä musiikkikriitikot, anteeksi nyt vaan, ole osoittaneet olevansa kulttuuristen kontekstien ymmärtäjinä mitään huippuluokkaa. Valtavaa sokeutta omaa positiota ja omaa itseä kohtaan sillä suunnalla, kritiikeissä mielipiteet muodostuvat kulttuurisesta näkökulmasta katsottuna niin ennalta-arvattavasti, ettei aina ole uskoa silmiään, että voiko tämä olla näin alkeellista. Näin myös Onnisen kohdalla, kautta kriitikon uransa, lue pitchforkia niin tiedät mistä tulee, haistele punavuori-kallion ilmaa niin tiedät mitä tulossa on.

    Tuon voi vielä laittaa ehkä ammattitaidottomuuden piikkiin, mutta anteeksiantamatonta on vasemmistolaisten arvojen päälle kuseminen eroja tekemällä, ylenkatseen ja elitismin muodossa. Minun on vaikea ymmärtää sitä osaa vasemmistolaista kulttuuriväkeä, ja tämän sanon vasemmistolaisena, joka itselleen täysin sokeana tai tietoisen häikäilemättömästi ajaa itsemäärittelemänsä kulttuturieliitin agendaa, pönkittää omaa egoaan luomalla omaa itseä palvelelvin distinktioin itsemääriteltyä korkeaa. Siis halveksimalla ”massoja”, kansansuosikkien suosion aitoutta ja ansioita, nostaa omaa häntäänsä. Mitä muuta kuin aliarviointia näsäviisas infantiili-kortin heiluttelu Onnisen kritiikissä oli? -Tai massojen ja epä-älyllisyyden rinnastaminen arvion lopussa, jossa itseriittoinen halveksunta saavuttaa lakensa ja sivuaa huolestuttavia sfäärejä. Onninen kirjoittaa:

    ”Cheekille sallittakoon, että hän tekee musiikkia, jonka arvomaailma ja epä-älyllisyys vetoavat ihmismassoihin. Hänen menestyksensä kertoo kuitenkin enemmän yhteiskunnastamme kuin Cheekistä itsestään”.

    Mitä huolestuttavaa nimittäin minkään lajin tai tekijän suosiossa noin yhteiskunnallisesta näkökulmasta voi olla? Kuinka kaukana tällainen moraalisen paatoksen sävyttämä huoli on rappiotaiteen ja avantgarden tekotaiteen käsitteistä tai vaikkapa Parent Advisory-tarratoiminnasta?

    PS: Facebookin Kuka Mitä Häh-ryhmän säikeessä, josta tänne tieni löysin, on yli tuhat kommenttia tästä aiheesta. Niistä yli tuhannesta vain max viisi on naisilta. Tässä on kulttuurinen konteksti, jota kannattaisi pöyhiä. Miksi Cheek puhuttaa vain toista sukupuolta? Mistä puheessa itseasiassa kiistellään?

    1. Huomautan vain tästä:

      Ensinnäkin on typerää kirjoittaa musiikkikritiikki, jos ei aio puhua musiikista.

      Siinähän puhuttiin paljonkin musiikista.

      1. Huomautat vain tuosta, koska et osaa tai uskalla vastata tai ottaa kantaa mihinkään muuhun.

      2. Ei puhuta. Arviossa luodaan kuvauksia ilmiön herättämistä tunnelmista sohimalla sinne sun tänne, selvittämättä edes itselle mistä ärsytys todella lähtee. Kritiikki on hyvin pinnallinen ja erittäin epäanalyyttinen. Se tuntuu tukehtuvan jonkinlaiseen popkriitikkojen yleisharhaan, että kritiikki on oma itsenäinen taiteenlajinsa, taidetta itsessään. Ei ole. Taiteen tehtävää on, kuten Tolstoi ilmaisee, kokea itse tunne ja välittää tämä tunne erilaisin taiteen keinoin, taiteen tekniikoin, vastaanottajalle niin, että tämä kokee saman tunteen. Kritiikin tehtävä on avata tämä prosessi, tarkastella tunnetta ja tunteen välittämisen onnistumista, taiteen tekniikkaa, musiikin kohdalla musiikkia, koskevia esteettisiä valintoja. Tästä ei ollut aavistustakaan Onnisen kritiikissä – täksi avaamiseksi kun ei riitä pelkkä ilmiötä koskevien yleisfiilisten pinnallinen kuvailu.

        – Huomauttaisin vielä, että analyyttinen kritiikki ei tarkoita tuoteselostusta, se on arvio, mutta analyyttinen ja perusteltu arvio. Se voi ja sen tuleekin silti olla viihdyttävä, mutta hyvän kritiikin viihdyttävyys ei perustu halpahintaiselle oman yleisön kosiskelulle, eikä etenkään lukijaa aliarvioivalle pinnalliselle epäanalyyttisuudelle.

  3. Kuten Henri K. myös minä ajauduin tänne Facebookin kautta ja täytyy sanoa, etten yhtään ihmettele miksi ihmiset tuohtuvat näistä kirjoituksista. Hyvä kritiikki kirjoitetaan positiivisessa hengessä vaikka kirjoitus olisikin arvosteleva, ei kuitenkaan milloinkaan haukkumasanoja sisältävä. Jaksoin lukea kirjoituksesi loppuun ja kuulut selkeästi negatiivisten kirjoittajien porukkaan. Ainakin minä koitan välttää tällaiset vastaisuudessa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *