Avainsana: kouvola

  • Autiopaikoilla

    Luin viimeinkin Johanna Vehkoon Autiopaikoilla-kirjan (Teos, 2016). Opus sukelsi oudosti ihon alle. Tunnistan ja tunnustan raunioromantiikan ja rappioestetiikan, mutta syvimmin tekstissä vihlaisivat sivulauseet ja kuvatekstit luhistuvien yhteisöjen keskellä leikkivistä tai joskus leikkineistä lapsista.
     
    Lapset tekemässä hiekkakakkuja detroitilaisen miljardöörin rakennuttamalla ”hiekkarannalla”. Kengät autioituneen venäläisen koulun eteisessä Huippuvuorilla. Lehtiuutinen Pakkasukon vierailusta Piramidassa vuonna 1990.
     

    Jos paikassa on mahdollista leikkiä, lapset ovat siellä.

    Aivan äskettäin Henry Söderlund postasi Facebookiin #yeolde-kuvasarjassaan valokuvan länsiberliininäisistä lapsista leikkimässä muurin rakentamista vuonna 1962: toiset kasasivat tiiliä, toiset tähtäilivät muurin yli leikkiaseilla.

    Missä on lapsia, siellä on toivoa. Lasten vanhemmilla tai huoltajilla on pakko olla. Se voi olla niin ohueksi venytettyä ja pakotettua, että ollaan jo uskosektorilla. Mutta toivoa se on silti. Että tästä selvitään, jahka vain käsittämätön ihme tapahtuu.

    Lapset leikkivät Länsi-Berliinissä vuonna 1962
    Jokin vetoaa minuun paikoissa, joissa ollaan päättäväisesti, vaikka epävarmuuden on pakko kouraista vatsanpohjasta.
     
    Asuin aikoinaan Kouvolassa muutaman vuoden. Muistan yhä irrationaalisen pelon, jonka tunsin joskus valveen ja unen rajamailla: että jonakin aamuna Helsingistä lähetetään paikalle topparoikka, joka ruuvaa koko kaupungin pois paikoiltaan ja kuljettaa sen rakennusmateriaaleiksi pääkaupunkiseudulle. Kouvola tuntui ja tuntuu yhä kovin kevyeltä. Hiekalle rakennettu taajama on äkkiä rullattu tavarajunan teleille. Karua ironiaa, ettei edes Jättömaa-festivaalia voitu järjestää Kouvolassa tänä vuonna.
     
    Tai Pieksämäki, jossa olen toistuvasti käynyt työkeikoilla. Kirjoitin sikäläiseen lehteen kolumninkin, jossa vertasin Otto-Iivari Meurmanin mahtipontisen asemakaavan varassa ohenevaa kaupunkia Istanbuliin. Mielessäni oli Orhan Pamukin kuvaus kotikaupungissaan muinaisten roomalais- ja osmaniraunioiden keskellä suuren menneisyytensä alistuen hyväksyneistä istanbulilaisista. Pieksämäen rauniot jäivät kesken. Ne olivat suunnitelmia, joita ei koskaan ehditty toteuttaa.
     
    Sodat, luonnonkatastrofit ja suuronnettomuudet ovat oma lukunsa. Ne ovat hirvittäviä tragedioita, joita ei hymyssäsuin katso kuin paatunein maahanmuuttokriitikko. Suhdanteiden ja tuotantomuotojen kehityksen, vallanvaihdosten, säästö- ja siltarumpupolitiikan, keinottelun ja epäonnisen taloudenpidon aiheuttamat vaikeudet ovat sittenkin ”vain” numeroita paperilla. Ne aiheuttavat asukkaille sietämätöntä hätää ja ahdistusta sekä sivutuotteena rikollisuutta ynnä kokonaisten kansan- ja ikäluokkien syrjäytymistä, sairautta ja päihdeongelmia.
    Mutta. Numeroita. Jokin houkkamainen toivo aina elää. Ja aina on leikkiviä lapsia.
  • Äiti, tytöt kiusaa

    Kuva: /Sizemore/ @ Flickr

    Kouvolan keskustassa on vuonna 1936 päivätty muistomerkki, jolla pyritään kunnioittamaan kaikkien niiden sotien voittajia, joissa voittajaosapuoli on ollut suomalainen tai saksalainen. Kivipaaden alaosaan on runoiltu värssy:

    Uhrimieli,
    sankaruus,
    isänmaamme
    voimakkuus

    Runo on sattuvasti valittu, sillä se kuvastaa täsmällisesti suomalaisen miehen tuntoja. Tärkeintä on olla uhri. Jos ei oikeasti, niin ainakin tuntea itsensä sellaiseksi. Paremman viholliskuvan puutteessa suomalainen mies on valmis kelpuuttamaan itselleen ylivoimaiseksi vastustajaksi ihan minkä tahansa.

    Tällä hetkellä taloudellista, poliittista ja kulttuurillista ylivaltaa de facto käyttelevät ”valkoiset heteromiehet” ovat kilpaa syöksymässä myyttisen vihervasemmistolaisen suvaitsevaiston feministisen ikeen alle. Nettipalstoilla insinöörit, reservinupseerit ja vientiteollisuuden vuorotyöntekijät vakuuttavat kukin vuorollaan, etteivät ole vuosikausiin päättäneet omasta elämästään. Useimmat ovat kuvauksesta päätellen rientäneet heti työelämään päästyään antautumaan Vasemmistoliiton, Vihreiden tai Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajille. Etenkin naistutkimuksen opiskelijat ovat suosittuja miehensimputtajia.

    Alle 1500 euroa kuussa tienaavat, virkakielloista kärsivät, poliittisesta päätöksenteosta syrjäytyneet tutkijat ja taiteilijat – puhumattakaan meistä siiderillä elävistä puolikolumnisteista – ovatkin täydellisesti yllättyneet heille tyrkytetystä vallasta. Miksi rikas keskiluokka haluaa ehdoin tahdoin vaihtaa osia akateemisen rupusakin kanssa? Luulevatko kalapuikkoviiksimiehet aivan aidosti, että toivoton huutelu marginaalista on hauskempaa kuin rajoittamaton etujen kahmiminen?

    Joka tapauksessa tätä uhrimieltä on kannustettava. Jokainen lesbofeministien ja maahanmuuttajien etuoikeuksista itkevä mies netissä on yksi mies pois päätöksenteosta.