Luin viimeinkin Johanna Vehkoon Autiopaikoilla-kirjan (Teos, 2016). Opus sukelsi oudosti ihon alle. Tunnistan ja tunnustan raunioromantiikan ja rappioestetiikan, mutta syvimmin tekstissä vihlaisivat sivulauseet ja kuvatekstit luhistuvien yhteisöjen keskellä leikkivistä tai joskus leikkineistä lapsista.
Lapset tekemässä hiekkakakkuja detroitilaisen miljardöörin rakennuttamalla ”hiekkarannalla”. Kengät autioituneen venäläisen koulun eteisessä Huippuvuorilla. Lehtiuutinen Pakkasukon vierailusta Piramidassa vuonna 1990.
Jos paikassa on mahdollista leikkiä, lapset ovat siellä.
Aivan äskettäin Henry Söderlund postasi Facebookiin #yeolde-kuvasarjassaan valokuvan länsiberliininäisistä lapsista leikkimässä muurin rakentamista vuonna 1962: toiset kasasivat tiiliä, toiset tähtäilivät muurin yli leikkiaseilla.
Missä on lapsia, siellä on toivoa. Lasten vanhemmilla tai huoltajilla on pakko olla. Se voi olla niin ohueksi venytettyä ja pakotettua, että ollaan jo uskosektorilla. Mutta toivoa se on silti. Että tästä selvitään, jahka vain käsittämätön ihme tapahtuu.
Jokin vetoaa minuun paikoissa, joissa ollaan päättäväisesti, vaikka epävarmuuden on pakko kouraista vatsanpohjasta.
Asuin aikoinaan Kouvolassa muutaman vuoden. Muistan yhä irrationaalisen pelon, jonka tunsin joskus valveen ja unen rajamailla: että jonakin aamuna Helsingistä lähetetään paikalle topparoikka, joka ruuvaa koko kaupungin pois paikoiltaan ja kuljettaa sen rakennusmateriaaleiksi pääkaupunkiseudulle. Kouvola tuntui ja tuntuu yhä kovin kevyeltä. Hiekalle rakennettu taajama on äkkiä rullattu tavarajunan teleille. Karua ironiaa, ettei edes Jättömaa-festivaalia voitu järjestää Kouvolassa tänä vuonna.
Tai Pieksämäki, jossa olen toistuvasti käynyt työkeikoilla. Kirjoitin sikäläiseen lehteen kolumninkin, jossa vertasin Otto-Iivari Meurmanin mahtipontisen asemakaavan varassa ohenevaa kaupunkia Istanbuliin. Mielessäni oli Orhan Pamukin kuvaus kotikaupungissaan muinaisten roomalais- ja osmaniraunioiden keskellä suuren menneisyytensä alistuen hyväksyneistä istanbulilaisista. Pieksämäen rauniot jäivät kesken. Ne olivat suunnitelmia, joita ei koskaan ehditty toteuttaa.
Sodat, luonnonkatastrofit ja suuronnettomuudet ovat oma lukunsa. Ne ovat hirvittäviä tragedioita, joita ei hymyssäsuin katso kuin paatunein maahanmuuttokriitikko. Suhdanteiden ja tuotantomuotojen kehityksen, vallanvaihdosten, säästö- ja siltarumpupolitiikan, keinottelun ja epäonnisen taloudenpidon aiheuttamat vaikeudet ovat sittenkin ”vain” numeroita paperilla. Ne aiheuttavat asukkaille sietämätöntä hätää ja ahdistusta sekä sivutuotteena rikollisuutta ynnä kokonaisten kansan- ja ikäluokkien syrjäytymistä, sairautta ja päihdeongelmia.
Mutta. Numeroita. Jokin houkkamainen toivo aina elää. Ja aina on leikkiviä lapsia.