Tämä blogimerkintä on kirjoitettu monella tavalla painavan valokuvateoksen alla. Kookkaassa, seinälle ripustetussa kuvassa kaksi vanhaa miestä istuu nurmikentän laidalla, pensaiden juurella. Toinen synkkänä, toinen seestyneesti hymyillen. Kuva on otettu elokuun lopussa vuonna 1970 kansalaissodan uhrien muistomerkin paljastustilaisuudessa. Alakuloisella miehellä on sylissään rullalle kääritty punalippu.
Ehkä he olivat olleet mukana 52 vuotta aiemmin. Ehkä he olivat olleet vankileireillä. Molempien katseessa on todistusvoimaa. Mietteliästä surua, joka syntyy muistamisesta. Vapautunutta iloa, jonka voi kokea vain antamalla anteeksi. Tunnelma on pyhä, loukkauksien ja ivan ulottumattomissa.
Valokuva oli vielä vuosi sitten osa Helsingin kaupunginmuseon Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyä. Kun näyttely Hakasalmen huvilassa purettiin, vedoksia ei varastoitu minnekään, vaan ne huutokaupattiin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan hyväksi. Kuvat etenkin leikkivistä lapsista myytiin parhaimmillaan yli 600 euron kappalehintaan.
Kaksi punapapparaista puistossa sai vain yhden kilpahuudon ja myytiin kuudellakympillä. Asunnottomat eivät siis erityisemmin hyötyneet verisestä sisällissodastamme.
Kuva ei ole lainkaan katkera tai edes uhmakas, vaikka se on otettu keskellä ristiriitaisia tunteita tilanteessa, jossa työväenpuolueet yhdessä keskustaryhmän kanssa ovat kärsineet vaalitappion nelivuotisen valtansa päätteeksi. Vuoden 1970 vaaleissa vennamolaiset, kokoomuslaiset ja kristilliset ottivat railakkaat hirmuvoitot. Kypäräpapit varastivat hetken aikaa kansanrintamalla lainassa olleen tasavallan takaisin itselleen. Vaan eduskuntia tulee ja menee – olkoon niin. Nyt on syyskesä ja sisällissodan hävinnyt osapuoli on kokoontunut Taka-Töölöön saamaan tunnustusta, joka on luonteeltaan aivan erityistä. Nyt kyse on uuden sukupolven aidosta huomionosoituksesta. Sisällissodan veteraanien, molempien osapuolten, lastenlapset kertovat veistotaiteen keinoin, että he muistavat.
Viikko ennen muistomerkin paljastamista on Turussa järjestetty ensimmäinen Ruisrock.
Koko vuosikymmenen vaihde on hurjan muutosvoimainen. Vasemmistoliberaalit aatteet kukoistavat käytännön teoissa. Vuotta aiemmin keskiolut päästetään yleiseen myyntiin ja abortit laillistetaan, vuotta myöhemmin, 1971, homoseksuaalisuus poistetaan rikoslaista.
Vuonna 1971 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen aktiivinen jäsen ynnä työntekijä, Paavo Lipponen, täyttää kolmekymmentä. Kuin pyöreitä vuosiaan kunnioittaakseen hän valmistuu myös maisteriksi. Niin järjestötyössään kuin opinnoissaan hän on erikoistunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin. Hänessä on paloa suuriin tehtäviin. Suuri on mies itsekin. Oikea köriläs.
30-vuotias Paavo Lipponen näyttää rujonkomealta. Hän on kaikkia muita kaksi päänmittaa pidempi. Lisäksi jatkuva urheilu on kasvattanut leveän vartalon täyteen lihaksia. Hoikkaa Lipposesta ei voi tehdä kukaan tai mikään. Hän on liian iso mihinkään rooliin. Silti vie vielä neljännesvuosisadan paisuttaa tuimasta nuorukaisesta koko Suomen tuntema valtiomies.
Roikuttuaan puolueen tarjoamissa erilaisissa pätkä- ja hanttihommissa vara-Manu pääsi viimein vuonna 1983 eduskuntaan. Huippusuositun Mauno Koiviston karismasta oli siis tarttunut hitunen poliittiseen sihteeriinsäkin. Kannettu vesi valitettavasti ei pysy kaivossa: Lipponen menetti mandaattinsa muitta mutkitta neljä vuotta myöhemmin.
Kun Suomea alettiin pörssiromahdusvuonna 1987 ajaa ”hallittuun rakennemuutokseen” ja lamaan, Lipponen oli 46-vuotias tuntemattomuus, pelkkä yhden kauden kansanedustaja, työtön ja toimeton mies, jolla oli aikuinen tytär, vaatimaton CV ja kovin vähän tulevaisuutta.
Täyttäessään 50 vuotta Lipponen aloitti vaivalloisen nousunsa tähtiin. Hän pääsi takaisin eduskuntaan, mutta vain todetakseen, että SDP on kriisissä. Porvarihallituksen epäsuosio olisi nostanut demareita, mutta puolueen puheenjohtajan, Ulf Sundqvistin, juppi-imago ei lamakansalaisiin iskenyt. Etenkin, kun ilmeni, että Sundqvist oli itse yksi talouskriisin syyllisistä. Duunarit eivät pankkikeinottelijan puoluetta äänestäisi.
Puolueella oli vuonna 1993 väärentämätön morkkis. Uffe oli huudettu puoluejohtoon typerässä ylimääräisessä paniikkikokouksessa vuonna 1991 – änkyttävä Pertti Paasio oli tulkittu liian seksittömäksi. Nyt ei vaihtoehtoja ollut. Sundqvist erosi ja Lipponen asettui ehdolle. Hänet valittiin lopulta hurjalla äänimäärällä puheenjohtajaksi ja kahta vuotta myöhemmin vaalivoittajaksi.
Outojen koalitiohallitustensa pääministerinä Lipponen oli kaikkien kansanryhmien vihaama ja pelkäämä. Työnantajaliitoille Lipponen oli liian ay-henkinen, vihreille liian teollisuusmyönteinen, työväenpuolueille liian länsimielinen. Syvin raivo Paavo Lipposta kohtaan kypsyi lähimpänä SDP:n vallan ydintä, Helsingin Hakaniemeä. Punavihreälle nuorisolle vanha pääministeri oli Nato-puheineen ja uusliberalistisine uudistushaluineen liian – oikeistolainen. Pahaksi onneksi viha oli myös molemminpuolista, sillä Paavo Lipposessa on ominaisuus, joka kenessä tahansa toisessa huippupoliitikossa olisi täysin väärä: hän suhtautuu tekemisiinsä vakavasti ja kiukustuu epäasialliseksi kokemastaan arvostelusta nopeammin kuin niin kookkaasta miehestä uskoisi.
Kun Lipponen politiikanteon jälkeen otti vastaan toimeksiannon venäläis-saksalaiselta kaasuputkiyhtiöltä, se oli olevinaan jonkinlainen mitä mä sanoin -naula sosiaalidemokratian arkkuun. Edes Suvi-Anne Siimeksen uramuutosta vasemmistojohtajasta lääketeollisuuslobbariksi ei kritisoitu yhtä jyrkin sanankääntein.
Se on jäänyt huomaamatta, että Paavo Lipposta ei kukaan kehtaisi epäillä vaikkapa korruptiosta. Hän oli ja on ikuinen idealisti, jolle aate – mikä se ikinä onkaan – menee muun edelle. Siksi hän on puolueen uskollinen työmyyrä, joka herkeämättä kamppailee sen puolesta, että sosiaalidemokraatit olisivat jokaisessa asiassa ensimmäinen ja paras. Kun hän vitsaili hitaan puhetapansa takia olevansa ”kuin Mooses”, hän luotti hiukan liikaa yleisönsä raamatuntuntemukseen ja sivuutti tärkeimmän: hän todellakin tietää olevansa se, joka johdattaa Israelin lapset Luvattuun maahan.
Vuonna 1993 Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti SDP:n XXXVI puoluekokouksessa puheenvuoron, jossa hän kertoi mielipiteensä Paavo Lipposesta:
Tässä vaiheessa voi todeta, että ne ominaisuudet, joihin viittasin – uskollisuus, kunniallisuus, rehellisyys, aatteellisuus, kansainvälisyys, kansainvälisen solidaarisuuden arvostaminen – ovat kaikki ominaisuuksia, joissa Paavo Lipponen on kunnostautunut poikkeuksellisella tavalla SDP:ssä. Häntä ei valta ole koskaan turmellut. Vara-Manusta hän saattoi siirtyä työttömyyteen ja alkaa omaehtoisen poliittisen uran. Vallan turmelemista pahimmillaan oli se, kun sinipunahallituksen jäsenet nimittivät toisiaan korkeisiin pakaste- ja muihin virkoihin, varmistivat asemiaan, vaikka tosiasiassa olivat esteellisiä toisiaan nimittämään. Julkiseen valtaan ei valita henkilöitä ajamaan omaa etua vaan yhteistä etua. Uskon, että tämä seikka on ollut keskeisesti vieraannuttamassa kansalaisia poliittisesta toiminnasta.
Korpisen puheenvuorossa on häivähdys ironiaa. Paavo Lipponen on poikkeuksellinen uskollinen, kunniallinen, rehellinen, aatteellinen, kansainvälinen ja kansainvälisesti solidaarinen – SDP:n riveissä. Silti, liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Lipposessa on edelleen jotain samaa. Hän on liian intohimoinen ollakseen pokerinaamainen peluri.
Vanha työväenpuolue kärsi kovan tappion eduskuntavaaleissa 2007. Toisen romahdus tuli 2011. Kevään jytkyvaaleissa enää kourallinen äänestäjiä piti SDP:tä Perussuomalaisisten edellä. Viesti oli selvä eikä siihen auttanut, vaikka puolue turvautui 1990-luvun alun kaltaiseen idioottireaktioon ja vaihtoi puheenjohtajan simpsakamman näköiseen. Kansakunta oli näet täynnä inhoa sosiaalidemokraatteja kohtaan.
Viisaimmatkin poliittiset kommentoijat ilkkuivat puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkakuvaa ikään kuin henkilön sosiaalidemokraattisuus antaisi luvan harjoittaa inhottavinta sovinismia. Viimeisetkin vahingonilon sulut älymystössä räjähtivät auki, kun libertarismiin ja Mariaansa hullaantunut Mikael Jungner valittiin messiaanisen hurmoksen saattelemana puoluesihteeriksi.
Omalla tahollaan Timo Soinin ei ollut vaikea saada pahamaineista ja -tapaista Matti Putkosta rinnalleen houkuttelemaan työläisiä hylkäämään demarit ja liittymään herravihaliikkeeseensä.
Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta tuli vitsi. Vieläpä hiukan huono sellainen.
Entinen puheenjohtaja oli jo näyttävästi jäänyt syrjään päivänpolitiikasta niin kuin ruhtinailla on tapana tehdä, kun häntä pyydettiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuodelle 2012. Suostuessaan Paavo Lipponen on taatusti tiennyt, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Sauli Niinistö oli liian suosittu ja aivan erityisesti ylivoimainen vanhan aisaparinsa rinnalla.
Miksi Paavo Lipponen suostui vanhoilla päivillään julkiseen nöyryytykseen? Koska puolue ja aate velvoittivat. Lipponen lähti pystypäin sotaan. Hän oli liikkeella omalla, koko ikänsä rakentamallaan kansainvälisellä agendallaan, jota oli yrittänyt opettaa SDP:lle ja myöhemmin Suomelle ja jopa Euroopalle. Hän saattoi houkkamaisesti elätellä pientä toivoa päästä keskustelemaankin teemoistaan, opastamaan vielä kerran perussuomalaisuuteen eksynyttä laumaansa. Mielipidetutkimukset osoittivat totaalista tappiota. Osoittakoot!
Vasemmistoliitolle, kristillisille, jopa RKP:lle vaalit olivat mahdollisuus. Suomessa ei vasemmistolaista presidenttiä valita, koska jokainen äänestäjä on kolmannen polven sotainvalidi ja jollakin etäisellä tavalla se on Paavo Arhinmäen syy. On siis tilaisuus kampanjoida vapaasti ja innostaa ihmisiä kunnallisvaaleihin.
Demariehdokkaalla tätä vapautta ei ole. Suomessa on kolmekymmentä vuotta ollut SDP:n presidentti. Tätä odotushorisonttia vasten kenen tahansa kampanja oli näissä vaaleissa tuomittu menemään pieleen. Maineensa takia puolue ei voi nimetä huumoriehdokasta, vaan raskassarjalaisia. Mutta alle viidentoista prosentin kannatusta keräävä demari tulee ensimmäiseltä kierrokselta ulos huomattavasti pienempänä kuin oli vaaleihin ryhtyessään. Alle seitsemän prosentin demari on jo poliittinen ruumis.
Yksikään SDP:n nuori tai keski-ikäinen kyky ei ollut valmis vaarantamaan tulevaisuuttaan. Puolue voi näyttää cityvihreän silmissä elävältä fossiililta tai muuten vain hassulta, mutta se on yhä mahti, jota ei käy sivuuttaminen. Se on iso ja voi kasvaa isommaksi. Sen puitteissa on liikaa menetettävää. Tarvittiin siis kipeästi joku, joka kapuaa rinkiin varmana häviäjänä ja suostuu pelotta ottamaan turpiinsa. Joku, joka uhrautuu puolueen takia.
Tämä henkilö oli Paavo Lipponen, Suomen viimeinen valtiomies.
Kirjoittaja äänesti Paavo Arhinmäkeä ensimmäisellä kierroksella.
Valokuvataiteessa ei enää kumarrella nuhjuista 1970-luvun mustavalkoestetiikkaa, vaan pureudutaan 2010-luvun ajankohtaisiin kipukohtiin. Kohubloggaaja Jami Järvinen on ystävällisesti luovuttanut Kaasuputki-blogille muutamia juhlittuja otoksiaan, jotka etevästi osoittavat tason, jossa tämän hetken fotogeeninen kuvailmaisu on.
