Kategoria: kulttuuri

G

Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

– Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

– Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

– Anteeksi, kuka tilasi?

– Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

– Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

– Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

– Öö? Okei?

– Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

”

The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

”

Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

Pakko. Yrittää.

Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

Apaja oli siis otollinen.

Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

”

The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

Mari K. Niemi:

Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

Paula Tuovinen:

Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

Matti Kalliokoski:

Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

Claes Andersson:

Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

Aku Louhimies:

Yksityisellä rahoituksella.

Katja Tukiainen:

Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

Maria Pettersson:

[…] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

Seppo Zetterberg:

Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

Riiko Sakkinen:

Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

[iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

”

There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

”

There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

”

The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

”

Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

”

On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

Miksi?

Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

Lisäyksiä:

Kasetti

12

Joulukalenteri 2011

Hyvitysmaksu on Aalto-yliopiston eri osastojen alumnien välillä tehtävä noin kymmenen miljoonan euron vuosittainen tulonsiirto.

Kärjistetysti sanottuna. Kyllähän te kärjistyksen tiedätte.

Muuta osaa Suomen kansasta se ei kosketa.

Kärjistys.

Mistä on kyse? Hyvitysmaksu on 27-vuotias järjestelmä, jossa c-kasettien hintaan lisätään pieni ”haittavero” – hyvitysmaksu, jonka valtio kerää ja josta tuloutetaan valtaosa useille kulttuurituotantoalojen etujärjestöille ja sitä kautta taiteilijoille – muusikoille, dokumentaristeille, kuvittajille, kirjailijoille itselleen.

Taka-ajatuksena on tietenkin ollut se, että biisien äänittäminen radiosta tai leffojen kopiointi kaverilta saattaa vähentää myytyjen tallenteiden määrää ja siten leikata sisällöntuottajien tuloja.

Vuosien mittaan maksua on laajennettu uusiin äänen- ja kuvantallennusvälineisiin, viimeksi siis muistitikkuihin, kiintolevyihin ja kännyköihinkin riippumatta siitä, käytetäänkö niitä erityisen paljon musiikki- tai elokuvakopioiden säilyttämiseen.

Näillä paikoin Electronic Frontier Finland lopettaa tämän tekstin lukemisen ja lähtee soihtujen ja talikoiden kanssa vaatimaan kulttuuriministerin eroa tai kuolemaa. Koska Paavo saatana!

Me muut voimme sillä välin pohtia reaalista tilannetta, johon liki 30-vuotinen kasettimaksu on johtanut. Käytännössä järjestelmä on muuttunut yhdeksi taiteen ja viihteen rahoitusmuodoksi. Toisin sanoen valtiovalta on jättänyt korottamatta veroja tai siirtämättä rahoja joltakin toiselta momentilta audiovisuaalisen taiteen tukemiseen, koska tietovälinekaupasta kertyy tarpeeksi massia.

Toiveet järjestelmän nopeasta muuttamisesta ovat siksi turhaa puhetta. Hyvitysmaksussa on periaatteellinen ongelma, mutta moraalisena vääryytenä lisävero on pienempi kuin maksamatta jättämisen konkreettinen seuraus taiteilijoiden toimeentulossa.

Suomeksi: Jos hyvitysmaksua ei saada kerättyä tarpeeksi, useammat taiteilijat hakevat toimeentulonsa sosiaalivirastosta ja leipäjonoista. Sen sijaan voidaan aivan hyvin olettaa, että hyvitysmaksun laajentaminen ei aja kännykkäshoppailijoita veneen alle.

Jossain tämän rivin kohdalla kuulemme Humen giljotiinin hekumallista napsahtelua.

EFFI ry:n kampanja näet olettaa, että on suunnilleen vihapuhetta todeta, että he ovat vastuussa kitaroitaan rämpyttelevien pilvenpolttelijahippien vuokranmaksukyvystä. Eihän hyvitysmaksua ole tähän asiaan luotu!

Aivan oikein, eihän näin pitäisi olla. Mutta näin on. Se ei muutu muuksi, vaikka jokainen effiläinen olisi kuinka oikeassa ja koko Mannerheimintie päällystettäisiin Paavo Arhinmäkeä esittävillä lakanoilla.

Nyt, jos tekstiä yhä lukee edes yksi sananvapaustaistelija, tehtäköön tämä selväksi:

Hyvitysmaksujärjestelmä on nykytekniikan oloissa typerä ratkaisu. Se on jäänne, joka ei enää toteuta omaa tarkoitustaan ja jolle pitäisi tehdä täysremontti. Kopiokorvausten määrä pitäisi suhteuttaa oikeaan kopiointimäärään ja muusikoiden, elokuvantekijöiden ja muiden viihdyttäjien tulisi saada työstään oikeudenmukainen korvaus.

Nörttien kostonhalun ymmärtää hyvin kokonaiskuvaa vasten. Vuosittain koottu hyvitysmaksusumma on valtion koko tulo- ja menoarvioon suhteutettuna niin mitätön, että sen järjestäminen olisi ollut pelkkä kynänheilautus valtiovarainministeriössä. Se, että asialle ei ole tehty mitään, kertoo päättäjien kulttuuripoliittisesta osaamisesta tai tahdosta. Tätä ei voi kaataa yhden Kasettimaksu-Paavon päälle, vaikka kuinka mieli tekisi. Etenkin, kun samainen ministeri on itse julistanut, että maksupohjan laajennus on välttämätön väliaikaisratkaisu, jonka turvin kokonaisuudistus tehdään.

Lupausta ei ole pakko uskoa, mutta onko ”pitäkää tunkkinne” -hyökkäyskään järkevin tapa lähestyä?

* * *

Hyvitysmaksun vastustajien käymä kampanja on iljettävä sinänsä. Rehellisyyden nimissä pitäisi pystyä myöntämään, että pääasiallinen ongelma ei ole rahassa: jos on varaa ostaa teraisia kiintolevyjä ja uusia kännyköitä tiheään tahtiin, on varaa maksaa niistä 5, 10 tai 20 – isoimmillaan ilmeisesti 36 – euroa ylimääräistä. Etenkin, kun suurin osa taitaa tilata kamansa ulkomailta maksamatta mitään kulutusveroja Suomeen.

Etenkin kun kampanjaa rahoittaa elektroniikkajättiläinen Verkkokauppa.com.

Silti EFFI ry:n viestinnän kärki on sanassa ”riisto”. Ikään kuin he olisivat pellolla raatavia maaorjia, joiden selässä kasakan ruoska soi. Siis sen sijaan, että ovat tuhansien eurojen leluilla leikkiviä aikuisia lapsia. Kohtuuden nimissä edes tämän sanan he saisivat palauttaa oikeasti köyhien ja syrjittyjen käytettäväksi. Ei riistoa saa riistää riistetyiltä, se on ainoa mitä heillä on jäljellä.

Järjestön blogissa vihjaistaan myös tekopyhästi, että mikäli valtio lopettaisi kasettimaksun keräämisen, tehokäyttäjät palaisivat takaisin suomalaisten kauppiaiden asiakkaiksi ja rupeaisivat maksamaan arvonlisäveroakin. Jos effiläisten on vaikea uskoa Arhimäen lupauksiin, on meillä muilla vaikeuksia uskoa tähän effiläisväittämään.

Nyt, siis, olisi ollut oivallinen tilaisuus tarttua Arhinmäen tekemään avaukseen järjestelmän muuttamisesta vastaamaan c-kasetitonta nykyaikaamme. EFFI ry:n asiantuntemus olisi ollut paikallaan OKM:n neuvottelupöydissä. Lobbauksen sijaan valittiin kuitenkin vääryysretoriikan maksimointi ja hyökättiin asiasta vastaavan ministerin henkilöä vastaan.

Hyvin trollattu, kyllä nyt kelpaa.

* * *

Puhuttua:

Kirjoittaja ei saa rahaa Teostosta tai muista tekijänoikeusjärjestöistä eikä oikeastaan tunne koko aihetta.

Isänmaallinen lässyttävä mies

3

Joulukalenteri 2011

Mitä tapahtui suomalaiselle miesmuusikolle?

Autolla ajettiin, siellä käveltiin, pitää olla näin, kun ollaan vähän sinnepäin.

Ja kaiken yllä leijuu jokin niin julkea tapahtumattomuus, että se on pakko ymmärtää miehen uudeksi talvisodaksi. Kilpaillaan siitä, kuka mahtuu kapeimpaan sektoriin. Rasvaton maito, hiilihydraatiton leipä, Espoo. Muistikohan vaimo ostaa rasvatonta maitoa Prismasta? Tekisinkö biisin siitä?

Anssi Kela sen jossain mielessä aloitti Nummela-levyllään – tämän melodiattoman puhelaulun, jossa nuotit kömpivät eteenpäin pienin intervallein ja takertuvat mieheyden kriisistä kuiskaaviin, ahdistaviin puoliriimeihin.

Särisevät sähkökitarat eivät kailota nopeiden autojen ja mustahuulisten tyttöjen ilosanomaa. Sen sijaan, että 25-vuotiaat roikaleet huutaisivat kapinaa ja rakkaudenjanoaan, he määkivät mikrofonit täyteen väärennettyä nostalgiaa, jossa muistellaan – muistellaan! – fiktiivisen parisuhteen virstanpylväitä.

Siellä yläasteella tavattiin, yhteen sitten kasvettiin, nyt Espoossa asutaan, lätkää katsotaan.

Jos joku kääntäisi suomalaisen iskelmärockin englanniksi ja lähettäisi yli Atlantin, Bruce Springsteen ampuisi itsensä vain päästäkseen pyörimään haudassaan.

Ei pidä ymmärtää väärin – todellinen iskelmä on hienoa musiikkia. Jokainen vanhoja schlagereita koskaan kuunnellut ymmärtää, että iskelmämusiikki kertoo seikkailuista, pyrkimyksestä väärien lakanoiden väliin tai sieltä pakoon, hylätyksi tulemisesta ja hylkäämisestä, pitkistä katseista ja käsittämättömistä määristä alkoholia. Ei ole sattumaa, että musiikkitaivaan legendaarisimmat häntäheikit ja miestennielijät ovat ennen kaikkea iskelmämuusikoita.

Mutta jokin meni pieleen, kun suomalainen iskelmä ja rock yrittivät paritella. Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla. Tuhnu haisee.

Karu totuus on, ettei alle 50-vuotiaalla suomalaismiehellä ole takanaan sellaista elämää, jonka muistelemisesta muut olisivat kiimaisen halukkaita maksamaan. Ei, ellei ole asunut vähintään kolmea vuosikymmentä maailman pahimmissa loukoissa ja pysty aloittamaan kertomustaan sanoilla: ”Silloin kun mä sain n***erisankkerin…”

Valitettavasti tämä ei estä yrittämästä.

Musiikin muutos saattaa myös kertoa jotain surullista koko yhteiskunnasta. Seikkailut ovat pahasta, Perus-Suomi on paras paikka asua. Mies, joka käyttää nuoruusvuotensa mihinkään muuhun kuin ammattikoulutuksensa hankkimiseen, työelämään ja kolmeen jokaperjantaiseen kossubatteryyn, on epäilyttävä olento. Siksi on laulettava avioliitoista, lapsensaamisesta ja ihmiskunnan historian arkisimman arjen hillitystä ylistämisestä. Siitä, miten rankkaa oli lapsena, kun isä ei ostanutkaan lahjaksi Nintendoa.

Tarinan tueksi kuvitellaan sukupolvien ketju, jossa Juha Tapio tai Arttu Wiskari ovat melkein isiensä ja isoisiensä rinnalla sotimassa, melkein rakentamassa jäänmurtajia neuvostoliittolaisille, melkein Globenissa keväällä 1995, melkein naimisissa äitiensä kanssa.

Kenties koskaan ei ole ollut yhtä helppoa käyttää mistä tahansa kulttuurituotteesta sanaparia ”elämää suurempi”.

Alla muutama kappale kauheinta Suomea, elämää suurempaa lässyttämistä:

Ja tietenkin uusin ja kauhein, feat. Sakari Kuosmanen:

Meitä hallitaan

Toisinaan syntyy keskustelua siitä, kuinka meitä tulisi hallita. Suomessa mielipiteet polarisoituvat sen mukaan, kannattaako ylimmän vallan haltijaksi eduskuntaa vai presidenttiä.

Parlamentaristien mukaan vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu presidentti on uhka demokratialle, koska hänellä on kuusivuotinen vaalikausi ja koska hän ei vastaa teoistaan kellekään. Sillä ainahan meillä on jos.

Jos vaikka presidentti päättää toimia eduskunnan tahdon vastaisesti? Jos presidentti tulee hulluksi? Jos presidentti ei ole kiva?

Sinänsä demokratian ei pitäisi olla ongelmissaan presidentinkään kanssa, onhan hänet valittu suoralla kansanvaalilla. Kävellessään parlamentin yli presidentti siis tekee sen täsmälleen saman kansan puolesta, joka myös kansanedustajat valitsee. Ehkä valitus pitkästä vaalikaudesta tarkoittaa ennen kaikkea, että presidentti ei edusta kansankunnan tämänhetkistä mielipidettä?

Vakavampi ongelma parlamentaristien mukaan on presidentin vastaamattomuus. Pääministeri sentään joutuu vastaamaan eduskunnalle, presidentti ei vastaa kuin Jumalalle ja itselleen. Tätä pidetään laajoissa kansalaispiireissä taantumuksellisena.

Ja siinä tavoitetaan villakoiran ydin.

Suomi jää jälkeen! Parlamentaristien keskeinen motiivi presidenttiongelmassa on häpeä. Asiassa on vahva G-lataus. G siis tarkoittaen Guggenheimia eli ”mitä ne ajattelevat meistä siellä ulkomailla”. Toimittajat vihjailevat, että Euroopan unionissa nauretaan, kun on katettava kaksi lautasta. VOIKO TÄTÄ IHMINEN KESTÄÄ? Niinpä Suomeen ajetaan pääministerivetoista järjestelmää hiukan samoilla perusteilla kuin Helsinkiin suunnitellaan Guggenheimin taidemuseota: sen ajatellaan vievän Suomea kohti tarkemmin määrittelemättömiä ”länsimaita”, nostavan Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Erityisesti parlamentarismin ja Guggenheim-museon toivotaan poistavan kulttuuristamme ummehtuneet 70-lukulaiset jäänteet – joita kukaan ei ole omin silmin nähnyt, mutta joista tuolla kymmenluvulla opiskelleet oikeisto- ja keskustaveteraanit ovat jokaiselle kuuntelijalle aina valmiita luennoimaan. Ei siis sattumaa, että vahvaa pääministeriä ja Guggenheimia lobbaavat erityisesti Vihreät De Gröna, joiden olemassaolo perustuu suomettumisen vastustamiseen.

Vihreää presidenttikritiikkiä ei silti pidä tykkänään tuomita pelkäksi museoiduksi kekkoskauhuksi. Suomalainen järjestelmä on luotu Topeliuksen Välskärin kertomusten maailmaan – se olettaa eduskunnan koostuvan herroista, säätyläisistä, jotka kuppaavat talonpoikia ja joita vastaan kansalla on vain yksi liittolainen: kuningas.

Idea on tuotu antiikin Roomasta, jossa ”tasavalta” oli ylhäissyntyisten patriisien hallussa ja jossa enemmistön halpasäätyiset plebeijit halusivat luoda tälle saneluvallalle vastapainon, kansantribuunin, jolla oli veto-oikeus senaatin päätöksiin.

Maassa, jossa julkinen valta takaa kaikille ilmaiset tai vähintään edulliset palvelut äitiyspakkauksesta aina korkeimpaan akateemiseen koulutukseen asti, tämä asenne on päätön. Eduskunta koostuu kaikesta pahasta puheesta huolimatta normikansasta: ilman omaa ahkeruutta vallankahvaan ei pääse rikkainkaan perintömiljonääri. Vaaditaan ansioita, joita ei mitata rahassa. Mainonta on aina kallista, mutta ei saavuttamattomissa. 10-vuotias Corolla on kalliimpi kuin läpimenoon riittävä kampanjabudjetti.

Lisäksi on muistettava, että ääniä ei voi ostaa. Muutenhan Kokoomuksella olisi sataprosenttinen mandaatti myydä hellimänsä isänmaa Yhdysvaltain sotateollisuudelle.

Siksipä, jos ja kun presidentin valtaa halutaan rajoittaa, se pitäisi perustella tarpeella vahvistaa kansalaisten luottamusta eduskuntaan. Tarpeella saada tylsämielinen kansa uskomaan, ettei sen omista riveistä koottu parlamentti tee vapaista talonpojista maaorjia. Että on itse asiassa hiukan nurinkurista äänestyttää samoilla kansalaisilla lainsäätäjä ja sen vartija.

Eduskunta itse ei ole suoraan syyllinen alennustilaan. Se heijastelee kansan tahtoa. Parlamentarismin vahvin vastalause on 39-henkinen perussuomalaisryhmä, joka yksimielisesti kannattaa vahvaa presidenttiä, joka näyttäisi herroille – toisin sanoen heille itselleen – kaapin paikan.

Jonkun pitäisi kertoa Perussuomalaisille kansanedustajille, ettei heitä ole äänestetty eduskuntaan vastustamaan omaa valtaansa.

Paistaa se päivä risukasaankin

Kontula on asuinalue ja synonyymi Helsingin 47. kaupunginosalle eli Mellunkylän peruspiirille. Se sijaitsee kaupungin itäisellä laidalla ja on kaupunki itsessään omine lähiöineen ja kaksine metroasemineen. Kaikkiaan kymmenen neliökilometrin alueella asuu ihmisiä yhtä paljon kuin Kajaanissa (2 264,01 km²): yli kolmekymmentäkuusituhatta asukasta, joille Itäkeskus on yksi lähikauppa muiden joukossa ja metro tutumpi kulkuneuvo kuin henkilöauto.

Kontulalla ja itähelsinkiläisillä lähiöillä on paha maine sikäli kuin niiden olemassaoloa tiedetään. Tuskin kukaan Helsingin ulkopuolella on kuullutkaan Puotilasta tai Roihuvuoresta, näistä kulttuuriväen suosimista boheemikaupunginosista. Tammisalon ja Marjaniemen tapaisia kultahammasrannikoita ei mielletä Itä-Helsingiksi edes Itä-Helsingissä, vaikka alueet fyysisesti ovat melkein Itäkeskuksen kainalossa.

Ei, kun sanotaan ”lähiö” ja ”Itä-Helsinki” samassa lauseessa, tarkoitetaan Kontulaa ja jotain, jota Helsingin Katajanokalla asuva rovaniemeläis-espoolainen Jari Tervo nimitti Mogadishu Avenueksi.

Elokuussa 2011 Kontulassa järjestettiin yhdeksättä kertaa KontuFestari-niminen ilmainen musiikkitapahtuma. Tilaisuus on aina ollut suosittu – muun muassa vuonna 2004 paikalle Kontulan Kelkkapuistoon saapui bussilasteittain yleisöä pitkin Keski-Eurooppaa vain todistamaan Amorphis-yhtyeen silloisen laulajan viimeistä keikkaa. Tilaisuus on ollut alusta asti avoin kaikille, minkä vuoksi laajaa, kumpuilevaa nurmikenttää ovat kansoittaneet lapset, nuoret, perheet, juopot, raittiit, suomenkieliset ja ulkomaalaiset.

Viimeisintä festaria kuvailtiin Kontula.com-sivustolla seuraavasti:

KontuFestari onnistui hyvin ja suunnitelmien mukaisesti, jopa edellisvuosia paremmin. Ylimitoitetusta median jälkijulkisuudesta huolimatta itse tapahtuman järjestelyt ja ohjelma saivat kiitosta yleisöltä, jota oli päivän aikana 6 000-7 000 paikan päällä. Loppuillan itähelsinkiläisten räppiyhtyeiden esityksiä seurasi n. 2 500 iloisella ja hyvällä tuulella ollutta ihmistä.

Normaalisti joukkoviestimet uutisoisivatkin riemukkaasti, että festivaalien suosio yllätti. Että tapahtuma oli jymymenestys, kaikilla oli kivaa.

Mutta ei Kontulassa.

Useimmille helsinkiläistoimittajille pääkaupungin alueet yli sadan metrin päässä Lasipalatsin salavasta ovat vieraita ja pelottavia eikä niistä haluta tietää mitään. Toisinaan joku hurjapäisempi avustaja lähtee safarille metron itäpään asemille, mutta tuolloinkin kyseessä on piipahdus eksoottiseen maisemaan katsomaan, miten jalo villi – hyvässä lykyssä vieläpä maahanmuuttaja – elää näissä luonnottomissa oloissa, jonne ei edes pääse raitiovaunulla ja jossa ei ole pieniä kivijalkakauppoja, joista voisi valehdella ostavansa nuorten muotoilijoiden tekemiä taide-esineitä.

Mutta hetkinen, olihan festareilla esiintymässä Suomen kuuluisimpia rap-artisteja. Asan ja Jätkäjätkien sekä Steen1:n esiintymisiä seurasi Notkean Rotan 10-vuotisjuhlakonsertti Rane Raitsikan, Petoksen ja Mato Valtosen kanssa. Ja kulttuuriministeri juontamassa bändejä lavalle. Sattuisiko sellainen kiinnostamaan kaupunki- ja kulttuuritoimittajia, jotka niin kovin hehkuttavat pohjoisen metropolin urbaania sykettä?

Ei, mitä turhia. Onhan Sanomatalolle toimitettu tiedotteet niin tapahtumanjärjestäjältä kuin poliisilta: ensimmäinen kertoo, mitä aiottiin, ja jälkimmäinen, mitä saatiin.

Mitä siis seuraa, kun laiska media käyttää kulttuuriuutisessaan ainoana lähteenään STT:tä ja vahvasti värittynyttä poliisitiedotetta?

Pelko ja vainoa. Otsikoita, joilla yritetään perustella poliisin tarve uusille etälamauttimille ja joukkojenhallintavälineille. Uutisia, joilla ruokitaan perustelematonta pelkoa. Tietoja, jotka ovat aidosti valheellisia. Mielettömiä lauseita, joissa väitetään, että ”sadat päihtyneet käyttäytyivät erittäin aggressiivisesti sekä poliisia että palomiehiä kohtaan”.

STT:n sellaisenaan lainaama poliisitiedote ei kerro mitään konserteista. Se ei näytä festarialuetta, lapsia tanssimassa musiikin tahdissa, hyväntuulisia järjestysmiehiä ja skeittailevia teinejä. Se ei näytä pariskuntia suutelemassa rinteessä. Se ei näytä makkaraperuna-annostaan näykkivä perheitä, metrilakukauppiaita, Njassan stadilaista nasaaliääntä tai lettukahvilan jonoa.

Se kertoo vain, että festivaaleihin liittymätön risukasa paloi ja että humalaiset olivat humalassa. Ja että o tempora, o mores, nykyajan nuoret, miksi ne eivät enää hakkaa halkoja sotaveteraaneille niin kuin me teimme 60-luvulla.

Alma Media sai kunnian laatia omituisimmat uutiset asiasta, josta yhtiön yhdelläkään viestintävälineellä ei ollut minkäänlaista ensi käden tietoa. Iltalehti teki geneerisen ”palavat lähiöt” -uutisensa, mutta muisti sitten, että Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ennenkin ollut alle sadan kilometrin säteellä jostakin tapahtumasta. Nopealla kynänvedolla umpikokoomuslainen julkaisu päättää korvata sanan ”festivaali” sanalla ”mellakka”.

Ministeri keskellä mellakkaa -jutussa Arhinmäki yrittää sanoa, että eihän siellä tätä nuotiota lukuun ottamatta mitään tapahtunut. Lehti ei tätä usko, vaikka Arhinmäki oli itse paikalla ja toimittaja ei.

Heti perään saman konsernin tamperelainen Aamulehti tiesi linkittää Kontulan ”mellakan” täysin surrealistisesti Tampereen ”mellakkaan”, jotka ovat molemmat kytköksissä ”hip hop -kulttuuriin” ja ehkäpä sitä kautta taianomaisesti Lontoon tapahtumiin ja jos vaikka vähän sosialismiin, maahanmuuttajiin ja muihin lehden sovinistista toimituskuntaa uhkaaviin, porvarillis-patriarkaalista maailmankuvaa kalvaviin ilmiöihin.

KontuFestarin ennätysyleisö rähinöi ja hurrasi tulipalolle:

Myös Tampereen poliisi oli viikonloppuna täystyöllistetty. Hip hop -festivaali Blockfest houkutteli Tampereen keskustaan sankoin joukoin nuoria, jotka tappelivat ja aiheuttivat häiriötä.

Mainittakoon, että Blockfest yritti oikaista kotikaupunkinsa päämedian valheellista väittämää vastineella, jota Aamulehti ei tietenkään julkaissut. Niinpä vastine julkaistiin netissä: Avoin vastine Aamulehdelle: Lehtijuttu tuhosi nuorison maineen

Emme ymmärrä, miksi Aamulehti suhtautuu vihamielisesti nuorisoon. Miksi halutaan tietoisesti synnyttää ristiriitoja ja vastakkainasetteluja?

Helsingin Uutiset sentään antoi palstatilaa myös kontulalaisille.

– Meillä oli tiukemmat turvajärjestelyt kuin aiempina vuosina ja kaikki meni ihan nappiin. Meillä oli entistä tarkemmin valittu turvamiesporukka, yhteensä 20 ammattilaista. Turvapäällikkömme antoi apua sekä poliisille että pelastuslaitokselle, [festivaalituottaja Ilkka] Tuominen toteaa.

– Ohjelma toimi erittäin hyvin. Jätkäjätkät veti erittäin hyvän keikan ja paikalliset bändit esiintyivät omille kannattajilleen, Tuominen selvittää.

– Meistä riippumattomista syistä joku päätti polttaa Porttitien varresta risukasan, Tuominen huokaa.

Näettehän, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Yleisradio, Aamulehti, Iltalehti, MTV3, se ei ole tuon vaikeampaa.

Hyödyn aikakausi

Hyöty.

Idiootit meuhkaavat netissä, huoltoasemilla ja kalliimpienkin kaljahanojen äärellä siitä.

”Mitä hyötyä meille on pakkoruotsista?” he tivaavat maailmankaikkeudelta. ”Mitä hyötyä meille on lukutaidottomasta maahanmuuttajasta?”

Eivät he koskaan nojaa hyvinvoinnin pullistamia poskilihojaan pöydän hakkaamisesta kovettuneisiin kämmeniinsä ja kysy, onko mistään muustakaan mitään hyötyä, koska vastaus saattaisi altistaa heidät entistäkin nopeammalle itsemurhalle.

Mitä hyötyä meille on Hommaforumista? Onko Perussuomalaiset rp. ollut koko olemassaolonsa aikana millään muotoa hyödyllinen järjestö? Onko selkäytimeen asti upotettu kyky purkaa, puhdistaa ja koota 7.62 RK 62 osoittautunut hyödyllisemmäksi taidoksi kuin – sanokaamme – ruotsin epäsäännöllisten verbien kertaaminen?

Mitä hittoa hyödyllä edes tarkoitetaan? Teollisia työpaikkoja, mobiilipeli-innovaatioita, pidentynyttä elinikää? Valaistumista?

Hyöty on vaarallinen käsite. Se on argumenttien neutronipommi, joka tuhoaa käyttäjänsä, mutta jättää väittelyn ehjäksi. Eikä auta, vaikka kuinka olettaisi olevansa hyvien puolella pahoja vastaan.

Kulta-Katriinaa omasta halustaan ABC-asemilla ryystävät fundamentalistisuomalaiset ovat äänekkäitä, mutta kaikeksi onneksi heitä ei kuunnella loppuun asti. ”Lopetetaan kaikki hyödytön” on napakka puolueohjelma, mutta valitettavasti kuolemaksi koko yhteiskunnalle.

Mutta he eivät ole ainoita hyötyretoriikan käyttäjiä.

Toisenlaiset idiootit eivät meuhkaa – kotona opittujen käytöstapojensa ansiosta he osaavat aiheuttaa hyödyn nimissä vahinkoa lähimmäiselleen hillitymmin äänenpainoin. Jos he olisivat kulmabaarissa tai huoltoasemalla, he olisivat siellä vain ironisesti. He pääsevät sanomalehteen muuallekin kuin katugallupiin, tekstiviestipalstalle tai rikossähkeisiin.

Sanomalehdessä he sanovat näin:

Vaikka selvitys ei johtaisikaan Guggenheim-museon toteuttamiseen, sen sisältöä voidaan käyttää suomalaisen museokentän kehittämiseen.

Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén

Helsinki saisi kuvataiteesta nostetta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Bilbaon museolla on ollut huomattava merkitys kaupungin taloudelle ja kehitykselle.

Ylipormestari Jussi Pajunen

Yleisesti hyväksytty käsitys on, että kulttuurikohteilla on suuri myönteinen vaikutus myös kansakuntien taloudelliselle kasvulle edellyttäen, että kohteet syntyvät osana kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa.

Ylipormestari Jussi Pajunen

Äkkiseltään en näe ongelmallisena tilojen, näyttelytoiminnan ja näyttelyhallinnon yhdistämistä.

Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Veikko Halmetoja (vihr.)

Se on sekä vientihanke, mutta myöskin tuo Suomelle hirveän paljon. Minä luulen, että tämä tukee suomalaisia taiteilijoita ja antaa heille suuria uusia mahdollisuuksia.

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson

Sillä on ainutlaatuiset edellytykset auttaa meitä näkemään miten paljon merkittävämpi osa aikamme taiteella voi olla tulevaisuudessamme

Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen

Helsinkiin halutaan Guggenheim-säätiön omistama ja hallinnoima taidemuseo. Ei siksi, että siellä on taidetta, vaan siksi, koska se olisi kaikkia hyödyttävä  hanke.

Bilbaon kovia kokenut biskajalaiskaupunki on ahkerasti esillä hankkeen kaunopuheisten puuhahenkilöiden lausunnoissa. Keskustelun outona taustaoletuksena on, että Helsinki on taantuva raskaan telakka- ja konepajateollisuuden kaupunki, joka kärsii muuttotappiosta ja jonka voi pelastaa vain ylikansallinen taide-elämyskeskus, kansainvälisesti tunnetulla Guggenheim-brändillä silattu McTaidemuseo.

Etunenässään vanhat taistelutoverit Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Berndt Arell – muistamme heidät Teemu Mäen avoimesta kirjeestä ”kolmen koplalle” – Suomen johtavat kulttuuriylimykset puhuvat taiteesta ja tarkoittavat franchise-yritystä.

”Lisää taidetta, hienoa!” on argumentti, jota ei ole sanottu kovinkaan pontevasti kaiken hyötypuheen keskellä. Ehkä se johtuu siitä, että Guggenheimin takia joudutaan uhraamaan Helsingin kaupungin oma taidemuseo. (Ainakin aluksi. Toivottavasti edes Helsingin taidemuseon nykyinen johtaja on huomannut pedata itselleen paikan uuden supermuseon johtokunnassa – siis jahka nämä kaupungilta vastikkeetta saadut pari miljoonaa on juotu.)

Hyöty on suomalaista keskustelua kalvava syöpä. Kulttuuriuutisissa ei puhuta taiteesta, sen miljoonista merkityksistä tai sen yksilöllisestä kokemisesta. Ei, taide pitää perustella jollakin, joka näyttää uudelta Nokialta. Faktoista viis, kunhan sille voidaan laskea numeraalinen arvo.

Käsittämättömän kallis Musiikkitalo runnottiin nykyiselle paikalleen sillä verukkeella, että se tarjoaa harjoitus- ja esiintymistiloja muillekin kuin Rso:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille; että siitä tulee ”kansalaisfoorumi”, eräänlainen tosielämän Facebook, jossa jäyhät ugrit spontaanisti käyskentelevät lattemukit kädessään verkostoitumassa lähimmäiseensä Sibiksen opiskelijaryhmien jazzatessa lupsakasti taustalla. Tämä sitten nostaisi Helsingin kulttuurikaupunkien joukkoon ja auttaisi vaikkapa rekrytoimaan ulkomaisia huippuosaajia suomalaisyrityksiin.

Viimeistään tällaisten visioiden kohdalla sinnikkäinkin konserttitilojen ystävä joutuu tekemään hartiavoimin töitä, jottei yhtyisi huoltoasemien miesten kiroilevaan huutokuoroon.

Guggenheim-museo ei toki tule kohtaamaan mitään vastustusta. Mikäli kaupungin lahjoittamat miljoonat riittävät vakuuttamaan G-miehet, museo rakennetaan. Se kohoaa Katajanokalle tai Töölönlahdelle, muttei minnekään muualle. Rakennuksen maksaa Guggenheim-säätiö [korjaus: kaupunkihan sen maksaa], joka tulee myös korjaamaan tuotot kyseisestä kohteesta. Helsingin kaupunki luonnollisesti kustantaa osansa (esimerkiksi puolet), koska se on juuri päättänyt ulkoistaa amerikkalaismuseolle oman näyttelytoimintansa.

Suunnitellusta taidemuseosta lienee omat hyötynsä ja taatusti myös paljon haittaa. Näitä ei pidä korostaa tai kätkeä. Mutta niihin koko taidemuseohanke ei tyhjene. Viriävässä taidepoliittisessa keskustelussa pitäisi muistaa muuan seikka. Tieteiden ja taideiden kohdalla näet tavoitellaan ennen kaikkea totuutta ja kauneutta. Hyöty on viimeinen ja vaikeimmin näihin kahteen liitettävä määre.

Kansallisia rakkauskirjeitä

Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

Mutta kenelle?

Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

* * *

Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

* * *

Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

Huonon ylistys

Kumma kyllä hänen ajatuksensa kääntyivät äkkiä hänen omaan tutkimustyöhönsä… noetiikkaan… ja hänen siinä viime aikoina saavuttamaansa menestykseen.

Kadonnut symboli lienee huonoin Dan Brownin kaikista jännitysromaaneista. Se on paljon sanottu, kun muistetaan, etteivät aiemmatkaan olleet mitään mestariteoksia.

Brownin kirjoissa ei ole juonta. Hahmot ajattelevat lakkaamatta ääneen Wikipediasta löydettyjä etymologioita ja luennoivat toisilleen tarpeettomia elämäkertatietoja, joista suurin osa perustuu nettikeskusteluihin ja tv-sarjoihin. Sivut täyttyvät meneillään olevaan kertomukseen tyystin liittymättömistä ajatuskuplista, jotka Brown kekseliäästi kirjoittaa kursiivilla. Onko kukaan toinen kirjailija tullut ajatelleeksi tätä tehokeinoa? Ympäri kaupunkia kuolee ihmisiä ja kaiken takana on 1600-lukulaisen sudokun taakse kätketty Suuri Salaisuus, josta jo alkumetreillä tietää, että se on jokin latteus, jonka selvittämiseksi Robert Langdon, ja vain Robert Langdon, kutsutaan paikalle.

Ne eivät ole merkkejä, Langdon ajatteli. Ne ovat symboleita.

Langdon… Robert… Retorisen kysymyksen paikka. Kuka on Robert Langdon?

Dan Brownin sankari, professori Robert Langdon, opettaa symbologia-nimistä fiktiivistä oppiainetta näsäviisaille viisivuotiaille Harvardin yliopistossa. Hänellä ei ole ominaisuuksia, mikä ei sinänsä haittaa, koska ei muillakaan henkilöillä ole.

Kadonneessa symbolissa Robert Langdonin tehtävä on esitellä viattomalle lukijaparalle Washington D.C:n arkkitehtuuria, luennoida sivukaupalla vapaamuurareista ja toivoa, ettei murhaaja lataa muurariteemaista videota YouTubeen. Tämän hän tekee äimistelemällä asioita puhelimessa, olemalla vankina pienissä suljetuissa tiloissa tai muistelemalla vanhoja luentojaan.

Neronkin on vaikea ymmärtää muinaisia mysteereitä.

Ja murhaaja riehuu vapaana. Vapaamuurarien Salaista Sanaa jahtaa mielipuolinen kummajainen: kauttaaltaan tatuoitu, itsensä kastroinut, ultrarikas mystikko, joka on lukenut liian vähän Umberto Econ Foucaultin heiluria. Ilmenee, että hän aikoo tatuoida kovasti kaivatun vapaamuurarisanan päähänsä ja kuolla. Lukijalle ei kerrota, miksei hänelle olisi voinut tuota sallia heti ensimmäisessä lauseessa.

Nimittäin Mal’akh-ressukan päästyä hengestään käy ilmi, että tämän tappamalla ja kiduttamalla tavoitellun sanan ovat tienneet jokseenkin kaikki. Eikä ihme, sillä kyseinen sana on ”Raamattu”. Kukaties on vain hyvä, että konna kuoli ennen kuin ehti hakata Pipliaa päähänsä.

* * *

Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, Langdon ei osannut lainkaan aavistaa.

Nyt – jos tämä blogi olisi Robert Langdonin luento, juuri tällä hetkellä salista kuuluisi hivenen tuohtunut nuoren ihmisen ääni, joka kysyisi:

– Mutta miksi siis luette näitä kirjoja, jos ne ovat niin huonoja, arvoisa bloginpitäjä?

Miksi ei! Maailma tarjoaa asukkailleen elämyksiä, joiden laatua sopii pohtia. Yleisin tunne länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa on pettymys. Ihmisparka odottaa saavansa jotakin. Häntä pitäisi naurattaa, itkettää, ylevöittää, suututtaa, säikäyttää, rauhoittaa. Mainostajan etevät julisteet metroasemilla ja tienvarsitauluissa lupaavat, että tämän elokuvan, tämän kirjakerhon, tämän uutuusjäätelön myötä elämä muuttuu Stendhal-syndroomaa pursuavaksi juhlaksi. Käsi sydämelle, kuinka usein lupaus viedään loppuun asti?

Siksi viisas ihminen asettaa odotukset negatiivisiksi. Kun odottaa jotain ikävää, yllättyy aina iloisesti.

* * *

Otetaan esimerkiksi työporukan saunailta. Toinen makkara ja neljäs olut on menossa. Miehet rapsuttelevat kivespussejaan, naiset kohentelevat pyyhkeitä rintojensa peitoksi. Pomot on haukuttu ja yt-neuvotteluiden uhat on käsitelty, mutta intiimiin avautumiseen ilta on vielä liian nuori. Tunnelma on vaitonainen. Siksi joku avaa suunsa ja kysyy:

– Tietääkös kukaan mitään hyviä vitsejä?

Hiljaisuus tiivistyy. Ehkä yksi karauttelee kurkkuaan ja kertoo kuiskaten ikivanhan, väärin muistetun koululaisvitsin. Loput tuijottelevat olutpullojensa etikettejä synkin katsein. Leppoisa ilta alkaa olla siinä. Joku jättää kaljansa kesken ja rupeaa kaivamaan putkikassistaan puhtaita tennissukkia. Kotiin on mentävä, vaikka sielläkään ei ole muuta tekemistä kuin katsella keskiyön teinivampyyrisarjaa.

Vaan jos kysymys muotoillaan toisin:

– Mikä on huonoin kuulemanne vitsi?

Jo syntyy säpinää. Haara-asennot leviävät, posket alkavat punoittaa. Mieleen nousee jokin äärettömän rivo tai käsittämättömän surkea juttu. Sen, minkä naapuriluokan Mikko kertoi lapsena. Sen, millä tyttären lyhytaikainen rasistipoikaystävä yritti murtaa jäätä grillillä.

– Ruotsalainen, suomalainen ja norjalainen menivät jättiläisen perseeseen…

– … Mulkku meni piiloon pensaaseen ja Vetoketju kiipesi lipputankoon…

– … Että Kiinassa sataa paskaa!

Kaikki osaavat huonoja juttuja. Mitä huonompia, sen parempia. Tunnelma muuttuu iloiseksi. Uusia olutpulloja availlaan, viiniä lorotellaan kaksin käsin. Joku antaa jo pyyhkeen valua yltään. ”Hyi kauheeta, kun sä oot törkee…”

Parhaimmassa tapauksessa jotakin huonoa vitsiä muistellaan vielä vuosien kuluttua kahvitauolla.

* * *

Hyvät kirjat, hyvät elokuvat, hyvät vitsit. Kaikki nämä ovat aina suotavia. Tästä ei liene erimielisyyksiä.

Karu totuus valitettavasti on, että pahinta huonoa on liikkeellä verrattomasti enemmän parasta hyvää. Huonojen kirjojen lukeminen huonoina on siis realistin vastaus markkinointitiimin luomaan hypeen.

Dan Brown ON kehno, siitä ei ole yli pääseminen.

Aivan liian monta kertaa lukija avaa kirjan, jossa hän luulee olevan maailman laadukkainta toimintaviihdettä ja katharttinen loppuratkaisu. Yhä uudellen hän tulee pettymään karvaasti. Sitä vastoin huonon kirjallisuuden ystävää hellitään aina oikealla kammottavuuskimaralla.

– Oijoi, tämä on taattua Dan Brownia!

* * *

Lisää aiheesta: