Kategoria: kulttuuri

Arvio: Dan Brown: Inferno

Tämä arvostelu sisältää lukuisia juonipaljastuksia, mikä on saavutus sinänsä.

Joulupukin konttiin lastataan tänäkin vuonna runsaasti kovia paketteja. Yksi kovimmista on keväällä ilmestynyt Dan Brownin Robert Langdon -sarjan neljäs romaani, Inferno. Kaasuputki tutkii nyt, onko kirjasta mihinkään.

Minä olen Varjo.

Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

Seikkailu alkaa asiaankuuluvasti sillä, minkä Brown osaa paremmin kuin yksikään toinen kynänheiluttaja: kursiivilla.

Kyseessä on eräänlainen parenteesi, selittävä sisärakenne. Dan Brown ei ole koskaan luottanut lukijansa kykyyn tehdä johtopäätöksiä itse toiminnasta, vaan sijoittaa kaiken kuvauksen monologiin, jota pakenija kelaa aivoissaan, ellei peräti luennoi ääneen. Ja sitä riittää.

Inferno on kuulemma saanut innoituksensa Dante Alighierilta. WSOY lainaa maestroa näin:

Vaikka jo opiskeluaikoinani tutkin Danten runoelmaa, vasta tehdessäni hiljattain tutkimustyötä Firenzessä oivalsin sen nykyaikaan heijastuvan, ajan hammasta uhmaavan vaikutuksen. Minulla on ilo ja kunnia johdattaa uuden romaanini lukijat mystisiin syövereihin koodien, symbolien ja lukemattomien salaisten kulkuväylien maisemiin.

Romaanin nimi ja kansikuva sisältävät Dante-viittauksen. Sisältö sen sijaan ei. Runoilijan ääntä ei teoksessa kuulla oikeastaan riviäkään. Infernossa Danten ainoaksi osaksi jää vain lainata nokkelille päähenkilöille kuolinnaamiotaan. Mestaririkollinen, jota ”symbologi” Robert Langdon nerokkaasti jäljittää, on kaikeksi onneksi jättänyt jälkeensä tukkukaupalla tuskastuttavan yksinkertaisia, Dante-elämäkertoihin löyhästi liittyviä vihjeitä, jotka tarjoavat yhä uusia tilaisuuksia tutkia maalauksia, joita renessanssimaalarit ovat sutineet Divina Commedian innoittamina.

Dan Brown on vienyt Langdon-saagaansa kirja kirjalta apokalyptisempään suuntaan. Enkelit ja demonit oli vielä perinteinen trilleri, jossa paaviksi paavin paikalle pyrkivä irlantilaisnousukas suoritti verisen gambiitin, mutta Da Vinci -koodissa koko katolinen kirkko on jo kuvattu Jeesuksen perintöä peitteleväksi sisäkkäisten salaliittojen verkostoksi. Kadonneessa symbolissa loikataan maagisen tieteiskirjallisuuden puolelle ja annetaan ymmärtää vapaamuurareiden pystyvän ylimmällä tasolla manipuloimaan materiaa ajatuksen voimalla.

Ja Infernossa aiheena on koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava rutto.

Johtoteemaan päästään kirjan puolivälissä eikä mistään oikeastaan selviä, miksi kaikki ovat yhtäkkiä täysin varmoja asiasta. Robert Langdon on teoksen alussa herännyt sairaalassa muistinsa menettäneenä ja paennut neuvokkaan ja hyvännäköisen Sienna Brooksin kanssa selittämättömiä hyökkäyksiä, jotka lopulta osoittautuvat tarinan kannalta turhiksi.

Toimintakohtaukset ovat pitkälti sietämättömän vaikealukuisia sillä professori Langdon on harmilllisen sinnikäs antautumaan vanhojen luentojensa muisteluun keskellä vaarallisinta tohinaa. Yllättävä ominaisuus miehelle, joka on menettänyt muistinsa. Työläintä lukeminen on, kun pakenijat väistelevät salamurhaajaa Palazzo Vecchion vintillä sivu sivun jälkeen.

Ennen kuin Langdon ehti vastustella, Sienna lähti kipuamaan alas käyttäen alekkaisia tukipuita tikkaina. Hän astui varovasti puukehykselle. Se narahti kerran mutta kesti. Sitten hän alkoi hivuttautua seinän viertä pitkin Langdonin suuntaan kuin korkean talon ulkonevalla reunuksella. Kehys narahti taas.

Heikoilla jäillä, Langdon ajatteli. Pysy lähellä rantaa.

Kun kirja etenee, selviää, ettei salamurhaaja ollut salamurhaaja ja että oikeastaan kaikki paitsi yksi henkilö olivat samalla puolella eeppisessä kamppailussa mielipuolista transhumanistigeneetikkoa vastaan.

Näillä paikkein kirjan sisältö muuttuu takaa-ajojännäristä oudoksi malthusilaiseksi pamfletiksi, jossa paasataan väestönkasvusta ja maailmanlopusta lukuisten taulukoiden voimalla. Jo edellisessä romaanissaan Brown osoitti haluja tutkia ihmisen ei-materiaalista olemassaoloa ja nyt vaikuttaisi siltä, että kirjailija on jo hyvän matkaa Wareborg-todellisuudessa.

Tarinan loppuratkaisu onkin melko hyytävä ja tuo mieleen Reijo Mäen rasistiset tulevaisuusdystopiat: kaikki menee eikä piisaakaan. Päähenkilöille jää tehtäväksi vain yrittää elää tapahtuneen kanssa. Herkkämielisille kuitenkin lohduksi kerrottakoon, ettei ihmiskunta sentään kuole uuteen mustaan surmaan. Hullun tiedemiehen kehittämä mikrobi tekee aivan toisenlaista tuhoa.

Kirja on kirjoitettu piinallisen tahmeasti eikä sitä millään jaksaisi lukea pirukaan. Teoksessa on valtavasti Brownille tyypillistä tyhjäkäyntiä, jopa poikkeuksellisen paljon tarinaan mitenkään liittymätöntä kuvailua ja niin typerä juonenkäänne, että sitä hävettää lukea.

Huonon kirjallisuuden ystäville Kaasuputki suosittelee teosta vilpittömästi, mutta todettakoon tässä jälleen kerran, että Dan Brownin edellinen, Kadonnut symboli, on paljon viihdyttävämmin huono kuin tämänvuotinen uutuus.

Dan Brown: Inferno
WSOY
468 s.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen

Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

SCUM

Savukeitaan toissavuonna julkaisema Valerie Solanasin SCUM-manifesti (suom. Suvi Auvinen) on pienikokoinen, miellyttävästi käteen sopiva kirja, jota on erityisen mukavaa lukea vessassa. Ulostaminen on yksi elämän pienistä nautinnoista ja melkein ainoa, joka jättää molemmat kädet vapaaksi toimituksen ajaksi. Siksi manifestin lukemisen alla kannattaisi syödä kohtuullisia annoksia kuitupitoisia ruokia, jotka tekevät suolen sisällöstä notkeaa, mutta eivät niin sanotusti lyö ruikuliksi. Kuta sujuvammin pökäleet putoilevat saniteettiposliinin avonaiseen kitaan, sitä vähemmän manifestin raskassoutuinen julistus ärsyttää. Siitä alkaa jopa pitää.

Fingerpori-taiteilija Pertti Jarla ja aikuisvauva Henry Laasanen muodostavat oudot sänkykumppanukset. Yhtä kaikki heitä yhdistää suunnaton kauhu 25 vuotta sitten kuollutta Valerie Solanasia kohtaan.

SCUM-manifestin kirjoittaja sai mainetta yrittämällä murhata Andy Warholin vuonna 1968. Teolla ei ollut mitään yhteyttä manifestin sanomaan, koskipahan vain Solanasin ja Warholin välisiä kiistoja. Solanas ei sen jälkeen toistanut yritystään, saati saanut matkijoita. Rehellisesti sanottuna koko miesvastainen SCUM-liike oli olemassa vain manifestin painoarkeilla, mutta se ei tietenkään ole estänyt miesasialiikettä reagoimasta suhteettomalla raivolla. Mikä kyllä jossain määrin todistaa Solanasin pointin: naisen ei tarvitse tehdä oikeasti mitään, pelkkä muutaman sivun väkivaltafantasia riittää suistamaan koko patriarkaatin kaaokseen.

Maisteri Laasasen kritiikki ei ketään yllätä. Markkina-arvoteoriaan ja muuhun parisuhdehomeopatiaan erikoistunut ”asiantuntija” on syytänyt naiskammoista materiaalia nettiin useita vuosia ilman mitään yllykettä. Kun Yleisradio kertoi Tampereen teatterikesän tuottavan ruotsalaisen Turteaternin monologisovituksen SCUM-manifestista, Laasanen toimi kuin huolellisesti ehdollistettu Pavlovin koira: hän laati pikaisen kauhupäivityksen Uuden Suomen Puheenvuoro-blogiinsa.

Syytettyään Yleisradiota jonkinlaisesta miesvastaisesta salaliitosta Laasanen kaivaa netistä esiin kaksi arviota SCUM-manifestista.

Juri Nummelinin äskettäinen blogimerkintä tokaisee ohimennen, että manifesti edustaa ihmisvihaa siinä, missä natsismikin. Hän ei siis väitä, että kyseessä on joukkotuhonta-aate tai sellaiseen yllytys, vaan toteaa pelkän itsestäänselvyyden: Solanasin tekstistä ei missään tapauksessa huou halu paijata ja helliä jokaista vastaantulijaa. Laasanen tietenkin rajaa sitaatin huolellisesti ja tuhlaa kallisarvoista ajattelupotentiaaliaan ymmärtämällä Nummelinin tekstin päin vittua.

Varsinaisen kirja-arvostelun Nummelin laati tuoreeltaan toissavuonna Turun Sanomiin eikä edes vihjannut natseista. Ellei sitten huomautusta – kenenkäs muunkaan kuin – Henry Laasasen pelaamasta natsikortista sellaisena pidä.

Toinen Laasasen löytö on Pertti Jarlan blogimerkintä syyskuulta vuonna 2011. Ja se on hillitön.

Humoristien perusominaisuus on mieletön totisuus eikä Jarla ole poikkeustapaus. Ehkä koomisten sisältöjen pohtiminen vapaa-ajalla on kuin toisi töitä kotiin. Jotenkinhan se on selitettävä, miksi kaikkein hauskimmat ihmiset voivat yllättäen säikäyttää selkäpiitä karmivalla, suorastaan väkivaltaisella… vihalla.

Jarla ei esitä kirjallisuuskritiikkiä SCUM-manifestista. Hän väittää suoraan, että Valerie Solanas on joukkomurhaa vaille Anders Behring Breivik. Jarla sivuuttaa muitta mutkitta sen, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa yli 40 vuotta ja että vuoden 1968 kansanliikkeistä SCUM oli ehdottomasti harmittomin. Ehkä juuri siksi, koska sitä ei ollut olemassa.

Vielä surullisempaa on, ettei Jarla ole nähtävästi osannut lukea kirjaa kokonaisuutena. Hän on takertunut yksittäisiin lauseisiin, jotka näyttävät erityisen raskauttavilta. Todellisuudessa manifestista huokuu kuitenkin siellä täällä niin vahva tieteiskirjallisuuden tuntu ja paksu liioittelu, että tekstin pitäisi mennä hitaammankin lukijan tajuntaan kirjallisena taideteoksena eikä niinkään konkreettisena, kirjaimellisena toimintaohjeena.

Lisäksi ”vihapuhe” voi olla myös kerronnallinen tehokeino. Lukijalla on ehdottomasti pieni velvollisuus yrittää tajuta se. Solanasin huikean vision kohdalla pitäisi olla itsestään selvää, ettei kirjoittaja aio heti ensi viikolla ruveta kokoamaan puolet maailman väestöstä tappavaa armeijaa.

Valitettavasti lukutaito on nykyisellään hiukan retuperällä.

Jarlan blogimerkinnän kommenttiraidalla onneksi toppuutellaan. Yksi terävimmistä huomautuksista käy läpi 1960-luvun Yhdysvaltain todellisuutta ja naisen asemaa sodanjälkeisessä moralistisessa, kaksinaamaisessa Mad Men -yhteiskunnassa. Solanas (s. 1936) oli juuri niin kaltoin kohdeltu kuin ikäluokkansa nainen saattoi olla eikä hänen aikanaan – niin kuin ei usein vieläkään – asiassa nähty mitään ongelmaa. Syrjintä, yksilönvapauksien rajoittaminen ja suora väkivalta sekä raiskaus katosivat tutkasta, kun ne kohdistuivat naisiin. Eräs tapa, jolla Solanas saattoi asiaan puuttua, oli kääntää asetelma nurinniskoin fantasiaesseessä.

Breivikin uhrit vielä kamppailivat eloonjäämisestään tehohoidossa, kun Jarla päätti syytöskirjelmänsä osoittamalla feministien viaksi senkin, että miehet ovat naisia vihaavia rasisteja:

Jos jollekulle nyt tulee mieleen, että Suomessa mies on hieman enemmän tapettavaksi sopiva kuin toisen kulttuurin edustaja, en oikeastaan ihmettele. Tällaisesta niitä katkeria muukalais- ja naisvihaisia äijiä syntyy.

Ikään kuin Jarla ei tietäisi, että katkeria Breivikejä syntyy siitä, että naiset eivät anna pillua.

* * *

SCUM-manifesti on kirjallinen merkkiteos ilman kirjallisia ansioita. Se ilmestyi oikealla hetkellä ja ymmärrettiin väärin. Sen vihasisältö sokaisi hurskastelevat lukijansa sekunnissa. Niin kuin oli tarkoituskin. Solanas toistaa useaan otteeseen teoksessaan, että porvarilliset, ”hyvät” käytöstavat ovat osa vallitsevaa järjestelmää, joka on rakennettu sortamaan naisia, alentamaan heidät miesten tasolle.

Temppu on nolostuttavan helppo, mutta onnistuu yleensä vain naiskirjoittajalta. Mieheltä sitä osataan odottaa: alatyylistä viestintää, sotaretoriikkaa, seksiviittauksia. Niille voidaan nyrpistellä nenää, mutta siihen se jää. Miehellä on rikoslain puitteissa vapaus kirjoittaa ja tehdä mitä mieleen juolahtaa ilman jälkiseuraamuksia.

Sen sijaan suomalaisista nykykeskustelijoista Atlas Saarikoski – joka laati esipuheen SCUM-manifestiin – ja Emilia Kukkala ovat jatkuvasti establishmentin hampaissa. Vain, koska he käyttävät tuhmia sanoja kirjallisina tehokeinoinaan. Naisen kirjoittama väkivaltainen virke on konservatiiviselle lukijalle piru ties mistä syystä täsmälleen sama asia kuin todellinen fyysinen väkivalta.

Konkreettisimmin se ilmeni taannoin, kun Ilta-Sanomien jokseenkin älyttömiin ulostuloihin erikoistunut päätoimittaja Ulla Appelsin muitta mutkitta koplasi yhteen Kukkalan ja Saarikosken käyttämät värikkäät ilmaisut ja suoranaisen terrorismin. Asia, jota Kukkalan itsensä lisäksi ovat kummastelleet kirjoittajat ympäri nettiä.

Paksunahkaisemmalle kirjallisuudenharrastajalle manifesti ei ole kummoinenkaan elämys. Se sisältää aikakaudelleen tyypillisiä eksistentialistisia ylilyöntejä, joista tulee yhtä hyvin mieleen Lokki Joonatan kuin jotkin esoteeriset elämänhallintaoppaat. Valerie Solanas mätkii tiskiin poleemiseen tyyliin totuuksiaan, joita hän ei perustele millään tavalla ja joihin voi suhtautua tieteellisenä tietona vain, jos on itse seinähullu.

Ironia läikehtii alatyylisten ilmausten välissä. Kirjoittajan tunnistaa käännöksenkin jäljiltä oppineeksi henkilöksi, joka hiukan jännittää joka kerta ennen kuin käyttää sanaa ”hintti” tai ”pillu”. Se tekee tekstiin myös sähköisyyttä, joka luontevalta työväenluokan kiroilijalta puuttuisi.

Kun päästään kohtaan, jossa kirjoittaja toteaa miesten tahallaan estävän lääketiedettä kehittämästä keinoja saavuttaa kuolemattomuus, pitäisi jo ymmärtää, että kirja edustaa narriutta – lupaa kertoa rumia totuuksia hullun liioittelun seassa ilman, että olisi pelkoa rangaistuksesta.

Atlas Saarikosken esipuhe on teoksen heikko kohta. Se on aivan järkyttävissä määrin liian pitkä ja hetteikköinen eikä sitä ole oikoluettu. Saarikoski on siitä harmillinen provokaattori, ettei hän ole koskaan yltänyt kirjoittajana niin korkealle kuin hänen aihevalintansa antaisi odottaa. SCUM-manifestin esipuheessa hän käyttää kaiken, mitä käsiinsä saa, mikä tekee lukemisesta uuvuttavan ja tappavan tylsän koettelemuksen.

Valerie Solanas: SCUM-manifesti. 2011, Savukeidas. Suom. Suvi Auvinen. Esipuhe: Akuliina (Atlas) Saarikoski.

Madonna piestiin henkihieveriin Nazisin taistelussa

Kaikki alkoi, kun Stara-verkkomedian toimittaja törmäsi Daily Mirror -lehden viihdeuutisten RSS-syötteeseen jostakusta asunnottomasta, joka oli joutunut ongelmiin viranomaisten kanssa kaukana rapakon takana. Pian ilmeni, että kyseessä on Anthony Ciccone, Madonnan isoveli.

Kysymättäkin on selvää, että tämä kiinnostaa. Madonna on maailman suurin tähti eikä hänenlaisiaan enää valmisteta.

Alkuperäinen uutinen, jonka Associated Press levitti maailmalle, oli ilmestynyt michiganilaisessa The Traverse City Record-Eagle -lehdessä otsikolla ”Koditon mies loukkaantui pidätyksessä”. Uutisen toisessa kappaleessa mainitaan hyvin ohimennen, että otsansa repinyt mies sattuu olemaan kuuluisan laulajatähden veli. Ciccone oli vastustanut pidätystä, jolloin rivakkaotteinen poliisi oli joutunut sysäämään tämän maahan.

Stara laati jutulle otsikon: ”Madonna rajussa tappelussa – loukkaantui ja pidätettiin”. Klikkaukset eivät nimittäin tule aivan itsestään ja Amppari-yleisö on vaativaa. Ihmekös tuo, jos otsikkoa pitää hiukan maustaa. Eikä se niin tarkkaa ole, vaikka rimpsu olisi joka sanaltaan valetta.

Uutinen Madonnan 56-vuotiaan sukulaisen törttöilystä Yhdysvaltain Keskilännessä alkaa näin:

Madonna esiintyi MDNA-kiertueellaan Moskovassa ja Pietarissa, jossa hänen avoin tukensa Putinin hallitusta vastaan kamppailevalle Pussy Riot -yhtyeelle ja homojen oikeuksista puhuminen eivät olleet kaikkien mieleen. Poppari saattaa saada tämän vuoksi viisumikiellon Venäjälle.

TIETENKIN. Koska mikäpä olisi väärän otsikon jälkeen enemmän paikallaan kuin käsittämätön ingressi jostakin koko asiaan millään tasolla liittymättömästä tiedonsirpaleesta?

Stara pääsee viimein myös asiaan, onneksi. Se kertoo, että herra nimeltä Anthony Ciccone on pidätetty tämä äidyttyä riehumaan kännissä michiganilaisessa Grand Traverse County Civic Centerissä. Pidätyksen yhteydessä aiheutuneeseen haavaan ommeltiin yhdeksän tikkiä ja asia oli sillä selvä. Paitsi ettei ollut.

Toimittaja ei tyydy vain raportoimaan siitä, että Madonna on ilmeisesti hakattu Venäjällä. Hän tempaisee ulkomuistista pari riviä satunnaista informaatiota rapajuoposta äkäpussista, jonka moraalissa on vielä rutkasti kasvunvaraa:

Madonna tervehti taannoin ensimmäisessä Instagram-viestissään fanejaan kusipäinä. Hän julkaisi sivustolla myös otoksia, joissa hän muun muassa esittelee rintavarustustaan ja siemailee alkoholiannosta martinilasista. Äskettäin Madonnan kerrottiin olevan vuoden 2012 kiertuekuningatar, sillä hän tienasi MDNA-kiertueellaan yhteensä 141 miljoonaa puntaa, eli 181 miljoonaa euroa.

Tissejään vilauttelee! Haistattelee pitkät faneilleen sosiaalisessa mediassa! Ei ihme, että Neuvostoliiton kiertue päättyi hirvittävään joukkotappeluun ja Madonnan putkapahoinpitelyyn.

Obskuurit uutissisällöt ärsyttivät lopulta myös lukijoita. ”Uskomatonta tuubaa, parempi otsikko olisi: ’Naispoliisi pahoinpiteli Madonnan Venäjällä sairaalakuntoon’”, tuhahteli eräs kommentoijista. Staralle jäi vain yksi vaihtoehto.

Se vaikeni koko mokasta ja vaihtoi otsikon. Uusi versio hylkäsi teorian siitä, että Madonna olisi saanut köniinsä, sillä tarkempi lukeminen paljasti, että kyseessä ei ollut laulajatar itse – ja tappelukin kadotti osan hurjuudestaan: ”Madonnan isoveli tappeli juovuksissa – loukkaantui ja pidätettiin”.

Julkaisu ei viitsinyt erityisesti mainostaa redaktiotaan. Ehkä ei tarvinnutkaan, sillä jutun muu teksti on säilynyt entisellään. Ehkä Anthony Cicconen pää lyötiin asfalttiin todellakin juuri siksi, että hänen sisarensa on persona non grata Venäjällä.

Stara on yksi Suomen pitkäikäisimmistä tusina- ja hömppäviihdesivustoista. Se sai melkoisen etumatkan alalla, jota on näillä lakeuksilla pitkään laiminlyöty. Se on yhden hengen yritys, joka työllistää laajan joukon avustajia. Helposti nähtävissä ovat tietenkin sellaiset amerikkalaiset esikuvat kuin Perez Hilton ja TMZ.

Se myös tekee laajaa yhteistyötä kihelmöivän hauskojen tahojen kanssa Raija Pellistä Juhani Palmuun, STT:stä Hanoi Rocksiin.

Operaation taustalla häärii uuttera Jocka Träskbäck, jonka varttuneemmat muistavat otsalla killuneista puuhelmistä. Näin hänen Wikipedia-sivunsa kertaa:

Träskbäck on aiemmin työskennellyt toimittajana MTV3-kanavan Hot Hit -ohjelmassa, Suosikki-lehdessä sekä YLE TV2-kanavan Poliisi-tv ja Matkalla Suomessa -ohjelmissa. Hän lauloi vuonna 1995 perustetussa 7. taivas -yhtyeessä, joka julkaisi kaksi levyä.

Luettelosta puuttuu Jockan epäonnistunut yritys päästä juontajaksi Yleisradion Lista-ohjelmaan, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on vain saada tähän loppuun tekosyy linkittää 7. taivaan musiikkivideoklassikko vuodelta 1998.

Talvivaara Digital

Aivan aluksi voidaan tarkastella lukua.

500 598 000 €.

Se ei ole Yleisradion budjetti. Se on Suomen valtion vuonna 2011 maksama suora yritystuki. Siis veronmaksajien rahaa yksityisille yrityksille. Sitä ei koskaan saada takaisin, sillä se ei ole lainaa.

Toinen luku voisi olla tämä:

18 540.

Se on keskoskaappien määrä, jonka tuolla puolella miljardilla joka vuosi saisi, mikäli valtiovalta ei sponsoroisi markkinataloutta, vaan keskittyisi vauvojen hengen pelastamiseen.

Kolmaskin luku on:

500.

Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin lähes 4000 keskosvauvaa, joista noin 500 on vakavimmin avun tarpeessa olevia pikkukeskosia, toisin sanoen alle puolitoistakiloisia tai syntyneet ennen 32. raskausviikkoa.

Eikö olisikin uskomattoman räikeää populismia väittää, että mikäli valtio ei lapioisi vastikkeetonta tukea kapitalistille, kaikilla pienillä keskosillamme olisi kaappinsa ja jokaisella vielä 36 ylimääräistä varalla?

Pelkästä populismista puheenvuoro muuttuisi rikolliseksi tyhmyydeksi tai väärentämättömäksi kusipäisyydeksi, jos samalla kaavalla perusteltaisiin jotain aivan muuta epäkohtaa. Vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

Talvi Digital Oy ja yhtiön perustaja, Pekka ”Peko” Korpela, saivat 11.4. niin sanotun paskahalvauksen, kun molemmat oivalsivat salatun yhteyden Yleisradion rahoituksen ja Suomen holtittoman lapsikuolleisuuden välillä. Talvi Digitalin kauhuksi Yleisradio osteleekin amerikkalaisen HBO:n tuotantoja eikä keskoskaappeja.

Yhtiö julkaisi Facebook-sivullaan asiaa käsittelevän valokuvan.

Myöhemmin konserni oivalsi, että Helsingin Suomalaisen Klubin kokoamalta Arvo Ylppö -kunnianosoitussivulta luvatta poimittu 1980-luvun keskoskuva ei ainakaan lisää asiakkaiden luottamusta yrityksen ammattitaitoon. Kuva katosi.

”Näköjään tosiasioiden tunnustaminen on meille kaikille niin kovin vaikeaa”, yritys ilmoitti epäanteeksipyynnössään. Joka myös katosi hetkeä myöhemmin. Jäljelle jäivät vain hallituksen puheenjohtajan omat blogimerkinnät Uuden Suomen Puheenvuorossa:

Korpelan ja Talvi Digitalin järjettömän kampanjan takana on maltillisesti ilmaistuna omintakeinen päättelyketju: jos Yleisradio ei ostaisi Game of Thrones -sarjaa Yhdysvalloista, jostakin taikalähteestä vapautuisi kolmisenkymmentätuhatta euroa per peruttu lähetys HUS:n käyttöön.

No, tämä ei tietenkään ole totta. Yhden Game of Thrones -lähetyksen hinta ei ole 30 000 € ja – huom! – Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei ole pelastaa vauvoja kätkytkuolemalta. Korpelakin tietää asian jollain tasolla ja siksi hän tunnustaa Voiman Fifi-verkkolehden haastattelussa tehneensä järjettömän rinnastuksensa vain nostaakseen esille toisen, hänen omaa tuotantoyhtiötään lähemmin liippaavan puheenaiheen.

Viis vauvoista, mutta kun jengi ei striimaa.

Talvi Digitalin perustajan viestin pohjalla, hapenpuutteeseen menehtyneiden keskosten mätänevien ruumiiden alla, on viimeinen looginen umpisolmu: Yleisradio tuhoaa vapaan kilpailun tarjoamalla viihdeohjelmia. Ratkaisuksi Korpela vaatii, että Yleisradiolta poistetaan kaikki viestintätoiminta, joka ei ole ehdottoman välttämätöntä. Tai, kuten hän sen yhdessä tuhannesta samaa asiaa jankkaavassa blogimerkinnässään muotoilee:

Omassa arvomaailmassani antaisin YLE:lle 200.000.000,00 eur vuosittain journalistisesti korkeatasoiseen tuotantoon yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamiseksi.

Pirukaan ei tiedä, mitä Pekka Korpela asialla tarkoittaa – etenkin kun hänen oma firmansa tekee töitä myös Yleisradion viihdetuotannoille – mutta selvästi herraa korpeaa eniten se, että jossakin hänen yksityisessä maailmankaikkeudessaan on liuta kuluttajia, jotka eivät halua ostaa maksullisia nettipalveluita:

Nykyisillä populistisilla Mannerheim-elokuva, ”Pakko Tanssia”, muilla ”huuhaa” sisällöillä ja amerikkalisille Time Warnerille maksamalla Game fo Thrones sarjalla YLE vain kosii kansaa ja hidastaa vapaiden markkinoiden, digitaalisten maksupalvelujen ja viestinnän kehittymistä.

Tässä on ajatusharha, jonka voisi sallia 1980-luvun keskoskaapissa kuoliaaksi kituvalle vauvalle, muttei oikein mediatuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Korpela vaikuttaa kuvittelevan, että mikäli Yleisradio ei lähettäisi viihdeohjelmia, ihmiset ryntäisivät sankoin joukoin tilaamaan Satuhäänsä, tamperelaiset maalaiskomediansa ynnä Uutisvuotonsa Talvi Digitalin yhteistyökumppanilta, Elisa Viihteeltä.

Ajatus on samanlainen kuin Jarkko Tontilla, joka vajaat vuosi sitten herätti kohua väittämällä kirjastojen aiheuttavan ”ilmaisuuden kulttuuria, jossa kirjaa ei arvosteta”.

Homma saattaa oikeasti olla jopa aivan päinvastoin. Julkinen eli näennäisesti maksuton viihdetarjonta ei ikinä kata kaikkea tarvetta. Se herättää ruokahalun, lisää kysyntää. Tätä väitettä sopii testata vierailemalla ahkerien kirjastonkäyttäjien luona ja tutkimalla heidän kirjahyllyjään. Kovimmat lukutoukat myös ostavat eniten kirjoja.

Audiovisuaalisten kuluttajatuotteiden markkinoissa toistuu samansuuntainen mekanismi.

Suomeen on tullut lyhyessä ajassa iso nippu erilaisia mediapalveluita. HBO avasi oman nettistriimaussivunsa, mutta samalla apajalla ovat myös Netflix, kaikki laajakaistaoperaattorit ja kaupalliset tv-kanavat. Ne ovat avanneet kukin oman maksupalvelunsa suomalaisille tietäen vallan hyvin, että maassa on myös yleisradiotoimintaa.

Ne tietävät, että kuluttajat ovat valmiit maksamaan näistä palveluista, vaikka Yle-vero astuikin voimaan.

Itse asiassa ajoitus on hyvin tarkka. Juuri nyt on hyvä astua markkinoille, kun lupamaksusysteemi väistyy historiaan. Tv-maksu saattoi oikeastikin jarruttaa kulutusta, sillä se piti maksamalla maksaa. Se oli maksutavasta riippuen 50–200 euroa suoraan pankkitililtä. Sen jälkeen tahtoa – tai aina rahaakaan – lehden tai nettipalvelun tilaamiseen ei välttämättä enää ollut.

Sen sijaan veromuotoinen maksu ei kirpaise millään tavalla, ei oikeasti. Se katoaa muiden verojen joukkoon eikä näy menoeränä kukkarossa. Se siis jättää psykologisesti katsottuna enemmän tuhlausvaraa.

HBO:n Game of Thrones ja True Blood ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Näyttämällä näitä sarjoja Yleisradio luo kaupallisille palveluille uusia yleisöjä. Asetelma hyödyttää kaikkia osapuolia. Julkinen palvelu väistää suosiolla. Se antaa maksukanaville ja nettijakelijoille etuajo-oikeuden eikä tarjoa on demand -muotoista palvelua. Jopa Ylen Areena-palvelussa näkyvät viihdeohjelmat ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tilaus tai ostaa dvd-boksi.

Musiikkibisneksessä ollaan siinäkin jälleen askeleen muuta alaa edellä.

Mikäli Talvi Digitalin perustajaa kuunneltaisiin, Radio Suomi pitäisi lakkauttaa. Hän ei kirjoita niin blogissaan, mutta sitähän hän tarkoittaa. Jos televisiossa ei saa Korpelan mukaan näyttää viihdettä, miksi radiossa saisi soittaa iskelmiä? Entisten nuorten sävellahja aivan varmasti estää kehittämästä Spotifyn tapaisia viihderatkaisuja. Arvatenkin jokainen kesämökin paristokäyttöisessä matkaradiossa soinut hittibiisi on myös ”yksi keskoskaappi vähemmän”.

Jostain syystä kuitenkin poppia striimataan yhä enemmän ja aivan laillisesti. Eikö Ylex:n riemukas aamutiimi onnistunutkaan tappamaan vauvojen ohessa suomalaista musiikkiteollisuutta?

Pekka Korpelan into nostaa kuolevia pikkukeskosia tikunnokkaan on monella tavalla iljettävä. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on täydellisesti puppua. Suomessa ei kuole keskosvauvoja siihen, että välineitä näiden hoitoon ei olisi saatavilla tai että Yleisradio veisi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rahoja. Pienten keskosvauvojen ennuste on aina epävarma eikä asiaan täysin syyttömän osapuolen osoittelu palauta kenenkään lasta elävien kirjoihin.

Toinen juttu on peruspalveluiden rahoitusvajeen todellisten syyllisten etsiminen. Jos Suomella yhtäkkiä ei olisikaan varaa vastasyntyneiden hoitoon tai uuteen lastensairaalaan, Pekka Korpela ei voisi kuin katsoa yrittäjätovereineen peiliin. Hallitus antoi heille budjettikehysriihessä mojovat veronalennukset, kahden Yleisradiollisen verran vuodessa. Miksi tämä ei lainkaan haittaa lapsirakasta johtajaa?

Eräässä läpeensä kahjoista US-blogauksistaan Korpela nostaa esiin vielä yhden vääryyden. Hän huomaa aivan oikein, että sosiaali- ja terveysministeriöltä on kehysriihessä nipsaistu pois 30 miljoonaa euroa tutkimusrahoitusta. Se merkitsee melkoista romahdusta muiden muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimustyössä.

Vääristyneellä logiikallaan Korpela tietenkin selittää, että pienentämällä Yleisradion rahoitusta voitaisiin  THL:ltä riistetyt tutkimusmäärärahat palauttaa. Räyhätessään Yleisradiosta Korpela ei kuitenkaan huomaa, että summaa itse asiassa ei ole leikattu. Se on vain siirretty toiselle momentille, Jyrki Kataisen henkilökohtaiseksi karkkirahaksi.

Eikö tämän tulisi olla päällimmäisenä keskostemme hoidosta huolestuneen yritysjohtajan puheenvuorossa?

No, kaikeksi onneksi Perkka Korpelan ja Talvi Digitalin ei tarvitse aivan yksin tarpoa pohjattoman typeryyden suolla. Sanoma Osakeyhtiö on aivan kintereillä sukeltamassa lähimpään suonsilmäkkeeseen.

10.4. Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa lehti valjasti sokean kehitysvammaisen naisen ajamaan asiaansa eli Yleisradion rahoittamisen alasajamista. Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen aivan oikein kutsui tuota  ”päiväksi, jolloin Yle-raivo meni yli”.

Nelosen ja Helsingin Sanomain yhteisesti tuottama niljakas sosiaaliporno oli tähdätty osoittamaan, miten kauhean epäreilu tämä uusi Yle-vero on. Sitä joutuu maksamaan jopa henkilö, joka ei voi käyttää Ylen palveluita.

Työnantajalleen sokeasti uskollinen Susanna Reinboth ei sekuntiakaan vaivaa päätään sillä, että kaikki suomalaiset veronmaksajat ovat samassa veneessä. Jopa täysin tulottomat kansalaiset joutuvat osallistumaan Suomen rahoittamiseen. Arvonlisävero ei katso kuluttajan ikää tai vamma-astetta ja kiinteistövero koskettaa kaikkia, joilla asunto on. Eikä Yleisradiolla ole niiden maksamiseen osaa eli arpaa.

Artikkeli on tietyssä mielessä jopa halpamaisempi kuin Korpelan keskoskaappihölmöily. Se edustaa avuttoman ihmisen härskiä hyväksikäyttöä ja poikkeuksellisen paksua ahneutta. Sanoma-konserni omistaa yli puolet suomalaisesta mediasta ja on liikevaihdoltaan viisi kertaa Yleisradion kokoinen, mutta loputtomasta itkemisestä päätellen sekään ei riitä. Mikael Pentikäinen haluaa istua seitsemän kuningaskunnan Rautavaltaistuimella.

* * *

Amerikkalainen HBO on muuten itse halunnut suosia eurooppalaisessa jakelussa yleisradioyhtiöitä. Syyt ovat taiteelliset: draamasarjojen pitkät jaksot on kuvattu ehjinä kokonaisuuksina, joita ei saisi pilkkoa mainostauoilla. Vapaassa markkinataloudessa näinkin voidaan menetellä.

Torjuntavoiton riemukaari

Helsinkiin puuhataan talvisodan muistomerkkiä, joka hyväksyttiin raikuvin suosionosoituksin väistyvän kaupunginhallituksen yksimielisellä päätöksellä. Sama poppoo toki on keskustellut myös, niin ikään mitä kordiaalisimmin, Hietarannan vanhan pukuhuoneen kohtalosta sekä niin sanotun palvelualoitekokeilun eli julkisten palveluiden yksityistämisen etenemisestä, mutta keskitytään tällä kertaa pääasiaan.

Talvisotaan.

Jo jokusia vuosia sitten Talvisotayhdistys ry. esitti, että maamme pääkaupunkiin tulee pystyttää muistomerkki kunnioittamaan provosoimattoman aggression kohteeksi talvella 1939–40 ajautuneen kansakuntamme vuodattamaa veriuhria:

Suomalaisille talvisodan taistelut ja tapahtumat merkitsivät raskaita kokemuksia ja epäinhimillisiä ponnisteluja. Tapahtuma on verrattavissa muinaiseen Marathonin taisteluun, jota on muistettu sankarillisena voittona 2500 vuotta sitten.

Ylioppilas- ja Ryhmäteatteristakin omalla tavallaan tuttu Pekka Korpinen laati aiesuunnitelman muistomerkkihankkeelle, joka sai sittemmin suojelijakseen presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaaren. Projektille on myös näytetty vihreää valoa opetus- ja kulttuuriministeriössä, joka asetti sille toimikunnan.

Ilta-Sanomien haastattelussa Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja, professori Matti Palo toivoo muistomerkille sijoituspaikaksi Kasarmitoria. Hän kertoo lehdelle, että ”muistomerkin pitää olla myös pysäyttävä ja hätkähdyttävä” sekä ”mieluummin suurempi kuin pienempi”.

Hankkeen budjetti on reilut puolitoista miljoonaa, mikä haiskahtaa jopa tavallisen reservin tykkimiehen nenään kammottavalta epäisänmaallisuudelta. Tuolla rahalla ei saa edes Mannerheim-elokuvan traileria.

Suomen tasavallan historiassa on verraten vähän kohokohtia. Itsenäisyys saavutettiin liki nolosti äänestämällä asiasta eduskunnassa ja kärttämällä paperiin allekirjoitukset hädintuskin lailliselta ex-emämaan vallankaappaushallitukselta. Seurannut sisällissota päätyi sekä kiusalliseen kansanmurhaan että voittajaosapuolen äärioikeistolaisten tavoitteiden raukeamiseen – ei siinäkään siis liiaksi muistelemista. Kouraan jäävät vain toisen maailmansodan taistelut, ensimmäinen jääkiekon miesten maajoukkueen MM-kulta sekä Eurovision laulukilpailun voitto. Näistä viimeksi mainitulla on jo oma muisteluinfrastruktuurinsa Rovaniemellä.

Mitenkään Globenissa keväällä 1995 kamppaillutta leijonakatrasta vähättelemättä voidaan kai sanoa, että sota-aikojen koettelemukset ja etenkin talvisodan puolustustaistelut merkitsevät Suomen kansalle enemmän kuin jääkiekkovoitto. Olkoonkin, että sota päätyi vain hopeasijaan.

Siksi on paikallaan todeta, että omistettakoon Kasarmitorin halpapysti jääkiekon miesten vuoden 1995 voittojoukkueelle esimerkiksi Timo Jutilan atlasmaisessa hahmossa, ja pohdittakoon talvisodalle jotain arvokkaampaa.

Kaasuputki-blogi ehdottaa tähän tarkoitukseen vuosittaista sotilasparaatia, joka suoritetaan Helsingin kantakaupunkialueelle mitä pikimmiten raivattavalla kuusikaistaisella puistokadulla. Pohjois–eteläsuunnassa Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle ulottuvan paraatikadun pohjana voidaan käyttää olemassaolevaa reittiä, Helsingin pisintä yhtenäistä katuosuutta.

Kyseessä on 2,5 kilometriä pitkä teiden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä Unioninakseli – joka olisi oikeastikin mainio nimi uudelle valtaväylälle. Kun Helsinki tulevien kuntaliitosten myötä paisuu miljoonakaupungiksi, Mannerheimintie ei kerta kaikkiaan enää riitä pääkaduksi. Se on siihen liian arkinen. Marskin muistoa tien statuksen kutistaminen ei silti tahraisi, olisihan väylä edelleen yksi Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä katuosuuksista ja siten pääkaupungin sykkivä valtimo.

”Sininen viiva syttyi Unioninakselin ylle”, otsikoi Helsingin kulttuurikeskus, kun Unioninakseli valaistiin sinertävällä vaakasuoralla valonsäteellä vuoden pimeimpään aikaan:

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen käynnisti Sininen viiva -valotaideteoksen juhlavuoden teemakatu Unioninakselin ylle maanantaina 10.12. Valo syttyi päivälleen 135 vuotta sen jälkeen, kun Helsingissä ja koko Suomessa syttyi ensimmäinen sähkövalo vuonna 1877.

Valotaideteos heijastetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon torniin. Unioninakselilla tarkoitetaan Helsingin pisintä yhtenäistä katuakselia, joka käsittää Kopernikuksentien, Unioninkadun ja Siltasaarenkadun.

Kyseessä ei ole sattuma. Tiestä oli jo rakennusvaiheessaan tehty tarkoituksella eräänlainen pääkatu. Se halkaisee Helsingin ja Suomen historian kaikkein merkittävimmät alueet.

Helsingin kaupunginmuseo tietää kertoa, kuinka vaatimaton enkelikeisari Aleksanteri I – joka tunnetusti suhtautui torjuvasti henkilökohtaisiin muistomerkkeihin – torppasi heti alkuunsa vuonna 1812 piirretyn valtaväylän nimeämisen Aleksanterinkaduksi. Unioninkadun nimen tie sai Suomen ja Venäjän kansojen hedelmällisestä ja molempia osapuolia hyödyttävästä valtioliitosta. Keisari kohotti Suomen silkasta valloitusmaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Hyväntahtoisina hallitsijoina keisarit toisensa perään hoivasivat pientä, satavuotisten sotien runtelemaa suuriruhtinaskuntaansa, kunnes Suomen kansa oli valmis heräämään valtionunestaan ja toteuttamaan kansallishenkensä iankaikkista tahtoa itsenäisenä valtakuntana. Tätä kansallista heräämistä Unioninkatu kuvastaa historiallaan sekä maamerkeillään kauniisti.

Empire-Helsingistä katu jatkuu korkeita tieteitä tutkivien yliopiston laitosten sivuitse pohjoiseen, yli rikkiammutun Pitkänsillan, ohi työväenliikkeen korskeiden kivipalatsien – Metallitalon ja Elannon entisen tavaratalon – kohti ylimpänä mäen laella koko kaupungin ylle siunaavana sormena kurkottavaa Kallion kirkkoa. Hakaniementorin kylmällä kiveyksellä hehkuvat yhä kuumina vuosisataisen luokkataistelun rytmikkäät askeleet. Alistetut, vaan eivät lannistetut työväenmarssit ovat hehkuvin rinnoin huokuneet rakkautta ja vaatineet oikeutta niin lapualaisvuosien vainoissa kuin neuvostodiktatuurin ydinaseiden takaamassa valheellisessa voimaintunnossa.

Hakaniemen jylhä kallioperä oli se vankka pohja, jolta ponnistaen suomalaiset vasemmistojohtajat saattoivat myös sanoa jyrkän tuomionsa itäblokin sotilasoperaatioille Tšekkoslovakiassa – se saattoi olla ratkaiseva hetki, jolloin Suomi peruuttamattomasti liittyi läntiseen kulttuuripiiriin ja turvasi demokratiansa pitkät perinteet.

Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus -kirjan (Teos, 2012) toimittanut professori Henrik Meinander on sanonut näin:

Jos jokin katu Helsingissä tai Suomessa on täynnä merkittäviä ja kiehtovia rakennuksia, patsaita ja puistoja sekä niihin liittyviä ihmiskohtaloita, tapahtumia ja muistoja, se on nimenomaan Unioninakseli.

Kukkulalta kukkulalle ulottuva tie on ladattu täyteen merkityksiä ja siten ansainnut paikkansa historiantutkimuksessa. Mutta vuosisatojen varrella tie on kutistunut vaatimattomaksi kinttupoluksi.

Väylän leventäminen laajaksi, mielellään kuusikaistaiseksi puistokaduksi tarjoaisi Suomen paisuvalle pääkaupungille arvoisensa pääkadun, jonka laidoille istutettujen puurivien katveessa monipuolinen turismi, kauppa ja rahoitusala kukoistaisivat. Pitkän avenuen tai esplanadin varrelle mahtuisi boheemikortteleita filosofiakahviloineen, sähäköitä klubeja kansainvälisine huipputiskijukkineen, prameita hotelleita ja jopa muutamia tavallisen kansan asuintaloja, asunnottomien yömajoja ja muuta pittoreskia rahvaanomaisuutta.

Unioninakseli-nimi kuvastaisi katua sen kaikessa historiassa ja samalla se viimeinkin yhdistäisi kaksi Suomea, porvarillisen ja työväenluokkaisen, yhdeksi sini- ja punavihreäksi kaupunkikulttuuriksi.

Tämä ”prospekti” siis toimisi myös ja ennen kaikkea alustana vuotuiselle talvisodan muistoparaatille, jossa Suomen asevelvollisuusarmeija voisi näyttää parasta osaamistaan, varustelutasonsa nykyaikaisuutta sekä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin tuttua, viehättävästi anakronistista keisarillista loistoaan.

Koska tie olisi enimmältä osaltaan melko kevyesti liikennöity, se soveltuisi näyttämöksi myös monille muille tapahtumille, kuten erilaisille mielenosoituksille, voitokkaiden urheilukilpailujen kultajuhlille, ulkoilmakonserteille ja tietenkin reitiksi työväen vappukulkueelle.

Se olisi huomattava piristysruiske koko metropolialueen inhimilliselle toiminnalle.

Uuden pääkadun rakentaminen ei tietenkään ole aivan haasteetonta. Muutamin paikoin tietä ei voi ilman kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia menetyksiä leventää, mutta hyvin monin kohdin tympeät kadunvarsitalot ovat uhrattavissa. Kaisaniemen ja Hakaniemen suunnalla tilaa on yllin kyllin, mutta eteläpäässä on hyvin ahtaita sopukoita.

Kun katsomme oheista kaavakuvaa Unioninakselista, näemme sen muutamia solmukohtia.

Ilmeisistä syistä Tuomiokirkko (6.) on pakko säilyttää siinä, missä se on. Samoin muutamat läheiset yliopiston rakennukset, kuten päärakennus ja kirjasto. Mutta esimerkiksi Metsätalon tapaiset uudemmat pytingit voisi surutta raivata uuden pääkadun alta. Samoin Kauppatorilta alkaen koko eteläisen Unioninkadun ympärillä olevat rakennukset ovat purettavissa aina Saksalaiselle kirkolle (7.) asti. Reitti ylös Tähtitorninmäkeä observatoriolle (8.) on pelkkää puistoa, joten rakennustyöt tehdään melko neitseelliseen maaperään. Purettavia rakennuksia on onneksi vähän.

Hakaniemen suunnalla Pitkäsilta (4.) on arvokas perintökohde ja itsessään sodan muistomerkki, siis täysin loukkaamaton. Sen kohdalla ei voi kuin tyytyä kaventamaan väylää.

Hakaniementorilla (3.) tie jakautuu useiksi ajokaistoiksi ja raitiotielinjoiksi, joiden reitit on suunniteltava uudelleen siten, että paraativäylä säilyy mahdollisimman suorana. Kallion kirkolle (1.) nouseva Siltasaarenkatu (2.) on suljettu osin moottoriajoneuvoilta, mutta silti mahdollinen rakentaa.

Hanke on ymmärrettävästi mittava ja tulee maksamaan huomattavan summan rahaa. Purettavat talot uuden paraativäylän laidoilla eivät ole ilmaisia ja on luultavaa, ettei kansalaiskeräyskään aivan äkkiä tuottaisi kylliksi.

Siksi tässä heikossa taloustilanteessa uuden pääkadun rakennustöitä voidaan lykätä ja keskittyä koko paraativäylän jujuun: massiiviseen riemukaareen, joka sijoitetaan nykyisen Kaisaniemen liikenneympyrän (5.) paikalle. Liikennejärjestelyitä sekin tietysti edellyttää, mutta suomalaiset ovat kuuluisia tahdonvoimastaan.

Riemukaaren konsepti on tunnettu antiikin Roomasta. Maineikkain näistä lienee Tituksen riemukaari, joka on antanut hahmonsa myöhemmille samanlaisille kaikkialla maailmassa. Pariisin Arc de Triomphen tietävät kaikki, mutta kuinka moni on perillä siitä, että vastaavanlaisia on rakennettu aivan äskettäin Eurooppaan?

Makedonian tasavallan hallitus teetti näet vuonna 2011 ”Makedonian portti” -nimisen monumentin pääkaupunkiinsa Skopjeen. Kyseinen riemukaari vihittiin tammikuussa 2012 eikä kukaan järjissään oleva ihminen voisi kiistää sen toimivaa ja hyvää ulkoasua.

Kaisaniemen liikenneympyrän patrioottiseen katukuvaan riemukaari istuisi erinomaisen hyvin. Aukio on hyvin laaja, joten siihen mahtuisi laajempikin teos. Kuvassa näkyvän kaltainen Tituksen malliin veistetty kaari sulautuisi kenties viehkoimmin maisemaan, mutta toisaalta Brandenburgin portin tapainen moniaukkoinen kaari palvelisi paremmin liikenneympyrään yhtyviä useita väyliä. Vaan jääköön tämä kuvanveistäjien, arkkitehtien ja tieinsinöörien huolenaiheeksi.

Tärkeintä on, että monumentti on kyllin komea osoittaakseen Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden talvisodan veteraaneja ja sankarivainajia kohtaan. Suomi ei voittanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä sekä keskeiset demokraattiset instituutionsa, minkä tähden talvisodan lopputulosta on alettu kutsua torjuntavoitoksi.

Talvisodan taistelijoille pystytetty Torjuntavoiton riemukaari olisi Suomen sotasankarien muistomerkkinä jotain aivan muuta kuin surullinen klöntti, jota presidentti Ahtisaaren suojeluksessa ollaan nyt suunnittelemassa syrjäiselle Kasarmitorille.

Riemukaaren yhteyteen voisi sijoittaa ranskalaisen esikuvan mukaan tuntemattoman sotilaan haudan ja ikuisen tulen. Suomen kansa, jos kuka, osaisi arvostaa tätä elettä.

Keltainen auto

Unohtuneet männyt antoivat tuulen käydä väsyneiden neulastensa lomitse kuin uupuneen loimilangan torpanemännän pirrassa, kuin vanhuksen luiset sormet käpertymässä rukoukseen. Taivaitten hopeahapsinen raskaus tervehti pakkaslumen hirvittävää vallattomuutta. Tämä nietos. Tämä uusi talvi, joka oli kaikkien niiden muinaisten talvien lapsi. Mauri pakottautui erilleen Teijasta. Tämä on väärin, hän ajatteli. Tämä ei voi olla väärin, Teija kuiskasi niin kuin olisi lukenut miehen ahdistuksen noiden raskaiden kulmien alta, jotka paljastivat kaiken viattomuuden, kaiken syyllisyyden.

Vihaisen räystään alla he erkanivat väkivaltaisesti kuin suunnaton käsi olisi repinyt haavan auki. Olivian käsi, Teija ajatteli. Ajatus oli jäänsininen, sen kylmyydessä kaikui tukahdutettu pyyntö. Ajatteletko Oliviaa, Mauri kysyi niin kuin olisi kysynyt: paljonko kello on. Tai: otetaanko taksi vai jäätkö odottamaan junaa. Teija tunsi vaatimusten kahtaallekiskovan ryöpyn rummuttavan sisintään, kohtuaan. Tätäkö hän halusi, tätä purppuranpunaisten välähdysten ilotulitusta, jota he kutsuisivat myöhemmin elämäkseen.

Me olemme kaikki jonkun lapsia. Se on ainoa pakko. Mauri tarttui Teijaa olkapäistä. Ymmärräthän, syntyminen tähän maailmaan, tähän järjestyksen raakaan tunteeseen. Entä kuolema, Teija säikähti Maurin palavaa katsetta, joka oli niin vieras noille surullisenruskeille, aikuiseen mieheen joskus kauan ennen Teijan kohtaamista kadonneen uteliaan lapsen silmille. Entä Olivia, hän olisi halunnut kysyä.

Muistatko sen auton, jolla ajelimme siellä Kuusamossa silloin, Mauri puuskahti kiivaana kuin kesyttämätön villieläin. Hän tunsi tuon valppauden, joka oli terävä kuin kirurginveitsi. Sen auton, Teija kysyi. Sen keltaisen auton, jonka olimme yhdessä valinneet siinä tamperelaisessa autokaupassa, jota ne mustalaiset pitivät. Hän ei sanonut: romanit. Mauri oli sellainen, sanoissaan yhtä suora kuin Teija oli ymmyrkäinen. Heidän riitansa kiertyivät aina samaan pakahduttavaan hiljaisuuteen, kun hänen epätoivoisten sanojensa toinen toistensa niskaan huohottavat vaahtopäät iskeytyivät pisaroiksi Maurin kulmikkaan vastalauseen teräsbetoniseen aallonmurtajaan.

Kuusamo oli meidän Roomamme, Teija ajatteli ja tunsi kuinka hänen sielunsa kuivuneet lähteet eivät enää koskaan itkisi. Pitele minua, hän pyysi, mutta käänsi katseensa pois Maurin kasvojen huutavasta syytöksestä. Me olemme yhä niin kuin silloin, Mauri kuiskasi värähtäen jaetusta ilosta ja tuskasta, salaisuudesta jota he kantoivat sisällään kuin ylpeyden viittaa.

Olen säilyttänyt sen keltaisen auton, Mauri kertoi. Tein siihen saunan. Meidän saunamme, Teija huudahti äänettömyytensä vangitsemana.

Laura Suutarla: Keltainen auto (Otava, 2012)

Syöpään menehtyneen vaimon muisto ja uudelleen orastava rakkaussuhde tohtorintutkintoaan suorittavaan kirjallisuudentutkijaan repivät töölöläistä Mauria kahteen eri suuntaan hyvinkääläisen runoilija-aforistikko Laura Suutarlan esikoisromaanissa Keltainen auto. Otavan julkaisema teos kilpailee Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnosta, mutta sitä pidetään myös yhtenä tämän kirjasyksyn lupaavimmista Finlandia-ehdokkaista.

Suutarla on lääkäriperheen tytär, minkä huomaa hänen kielensä suorastaan kirurgimaisen tarkoissa skalpellinviilloissa. Sulavasti toistensa sisään liukuvat teemat kohtaavat arvoituksessa, jota myös naiseksi sanotaan. Kirjailijan psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.

Laura Suutarla (s. 1967) on julkaissut aiemmin mm. runokokoelmat Toukat joilla on silmät (2002) ja Kanaviillokki (1997) sekä aforismivalikoiman Kaikkien tuoksu (2000).

Jokapäiväinen piratismimme

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa kirjailija, runoilija, lakimies Jarkko Tontin päiväkirjanlehden, joka ajelehti verraten joutilaana Pirate Bayn servereillä. Teksti julkaistaan tässä omalla luvalla sellaisenaan:

28.5.2012

Katselin eilen televisiota. Televisiota! Ilmaiseksi! Tv-maksu menee muiden laskujen mukana ja uusi Yle-vero muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi. Ja entäpä mainoskanavat? Tuotteiden hinnoissa maksamme mainoskulut. Walking Dead tuli minulle käytännössä pelkän sähkön hinnalla! Tekijät eivät saa minulta työstään minkäänlaista korvausta.

Tunsin oloni niin piraatiksi, että piti pestä kädet.

Ja radiotakin tuli kuunneltua, kun kävin mökillä. Siihenhän ei ole lupamaksua vuosikausiin edes tarvittu. Jos en maksaisi tv-maksuani – jolla merisäät ja luontoäänet kustannetaan – olisin pelkkä vapaamatkustaja! Paikallisradiosta kuuntelin kasariheviä. Ilmaiseksi sekin! En edes käynyt paikallisessa Agrimarketissa, jonka mainoksella ohjelma ilmeisesti rahoitettiin.

Olen likainen, likainen!

Ajoin landelle autolla, jonka polttoaineesta sentään jouduin pulittamaan pitkän pennin, mutta missä olivat tietullit? Syyllisyys tien ilmaiskäytöstä nakersi omaatuntoani niin kuin Michelinien vulkaanikumi vanhaa asfalttia. Kirottu hyvinvointivaltio on verotuskeinoin katkaissut luonnollisen suhteen hyödykkeen ja sen hinnan välillä.

Olenkin alkanut kannattaa objektivismia. Tilasin Ayn Randia nettikirjakaupasta käypään hintaan. Ellen olisi ateisti, sanoisin, että Luojan kiitos suomalainen sosialistinen kirjastolaitos ei ole huolinut tätä kirjailijaa hyllyihinsä. Kirjasto synnyttää piraatteja. Jos Paavo Arhinmäki olisi laitos, hän olisi kirjasto.

Randistina uskon siihen, että jokainen tekee itse ja vain itselleen. Kaikki ilmaiseksi saatu tai edes sellaiseen mielikuvaan yllyttävä toiminta pitää estää.

Kun kirjoitan kirjan itse, en turru valheelliseen mielikuvaan siitä, että kirjat vain tippuvat taivaasta. Kirjoitan itse, omin käsin tekemälleni paperille, omasta verestä valmistamallani musteella. Yhden kopion teen, mutta vain varmuuskopioksi. Miksi minä helpottaisin piraattien työtä kopioimalla opustani heidän puolestaan? Kopioikoot itse, jos onnistuvat murtautumaan salakätkölleni.

Hiukan vain kaihertaa tämä kirjoittaminen. Opin kirjoitustaidon koulussa, jossa kaikki oli ilmaista. Opin nauttimaan ilmaisesta kouluruoasta, teroittamaan ilmaisella teroittimella ilmaiset lyijykynät, värittämään ilmaiselle paperille luonnostelemani kansallismaisemat ilmaisilla väriliiduilla. Opettaja ei saanut minulta edes omenaa palkakseen. Ei ole mikään suunnaton ihme, että peruskoulusta valmistuu pelkkiä piraatteja.

Nyt minun pitää muistaa kryptata tämä teksti, ettei se pääse nettiin. Sekuntikin huolimattomuutta, niin kaikenlaiset vasemmistonuoret tuuttaavat hengentuotteeni vertaisverkkoihin. Mutta sitä ennen minun ehkä täytyy lopettaa hengittäminen. Käytämme tätä happea aivan häikäilemättömästi maksutta. Jopa sana ”ilmainen” sisältää etymologisen viittauksen hengittämiimme kaasuihin. Tästä eteenpäin en suostu harjoittamaan hengityspirat

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, ilmestyykö päiväkirjaotteista vielä kokonainen esseekokoelma. Ehkä on syytä käydä tekemässä paikalliseen kirjastoon ennakkovaraus.

Kansanäänestys?

 

Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

  • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
  • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
  • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa

Guggenheimo


Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista: