Kaasuputki

Avainsana: emilia kukkala

  • SCUM

    Savukeitaan toissavuonna julkaisema Valerie Solanasin SCUM-manifesti (suom. Suvi Auvinen) on pienikokoinen, miellyttävästi käteen sopiva kirja, jota on erityisen mukavaa lukea vessassa. Ulostaminen on yksi elämän pienistä nautinnoista ja melkein ainoa, joka jättää molemmat kädet vapaaksi toimituksen ajaksi. Siksi manifestin lukemisen alla kannattaisi syödä kohtuullisia annoksia kuitupitoisia ruokia, jotka tekevät suolen sisällöstä notkeaa, mutta eivät niin sanotusti lyö ruikuliksi. Kuta sujuvammin pökäleet putoilevat saniteettiposliinin avonaiseen kitaan, sitä vähemmän manifestin raskassoutuinen julistus ärsyttää. Siitä alkaa jopa pitää.

    Fingerpori-taiteilija Pertti Jarla ja aikuisvauva Henry Laasanen muodostavat oudot sänkykumppanukset. Yhtä kaikki heitä yhdistää suunnaton kauhu 25 vuotta sitten kuollutta Valerie Solanasia kohtaan.

    SCUM-manifestin kirjoittaja sai mainetta yrittämällä murhata Andy Warholin vuonna 1968. Teolla ei ollut mitään yhteyttä manifestin sanomaan, koskipahan vain Solanasin ja Warholin välisiä kiistoja. Solanas ei sen jälkeen toistanut yritystään, saati saanut matkijoita. Rehellisesti sanottuna koko miesvastainen SCUM-liike oli olemassa vain manifestin painoarkeilla, mutta se ei tietenkään ole estänyt miesasialiikettä reagoimasta suhteettomalla raivolla. Mikä kyllä jossain määrin todistaa Solanasin pointin: naisen ei tarvitse tehdä oikeasti mitään, pelkkä muutaman sivun väkivaltafantasia riittää suistamaan koko patriarkaatin kaaokseen.

    Maisteri Laasasen kritiikki ei ketään yllätä. Markkina-arvoteoriaan ja muuhun parisuhdehomeopatiaan erikoistunut ”asiantuntija” on syytänyt naiskammoista materiaalia nettiin useita vuosia ilman mitään yllykettä. Kun Yleisradio kertoi Tampereen teatterikesän tuottavan ruotsalaisen Turteaternin monologisovituksen SCUM-manifestista, Laasanen toimi kuin huolellisesti ehdollistettu Pavlovin koira: hän laati pikaisen kauhupäivityksen Uuden Suomen Puheenvuoro-blogiinsa.

    Syytettyään Yleisradiota jonkinlaisesta miesvastaisesta salaliitosta Laasanen kaivaa netistä esiin kaksi arviota SCUM-manifestista.

    Juri Nummelinin äskettäinen blogimerkintä tokaisee ohimennen, että manifesti edustaa ihmisvihaa siinä, missä natsismikin. Hän ei siis väitä, että kyseessä on joukkotuhonta-aate tai sellaiseen yllytys, vaan toteaa pelkän itsestäänselvyyden: Solanasin tekstistä ei missään tapauksessa huou halu paijata ja helliä jokaista vastaantulijaa. Laasanen tietenkin rajaa sitaatin huolellisesti ja tuhlaa kallisarvoista ajattelupotentiaaliaan ymmärtämällä Nummelinin tekstin päin vittua.

    Varsinaisen kirja-arvostelun Nummelin laati tuoreeltaan toissavuonna Turun Sanomiin eikä edes vihjannut natseista. Ellei sitten huomautusta – kenenkäs muunkaan kuin – Henry Laasasen pelaamasta natsikortista sellaisena pidä.

    Toinen Laasasen löytö on Pertti Jarlan blogimerkintä syyskuulta vuonna 2011. Ja se on hillitön.

    Humoristien perusominaisuus on mieletön totisuus eikä Jarla ole poikkeustapaus. Ehkä koomisten sisältöjen pohtiminen vapaa-ajalla on kuin toisi töitä kotiin. Jotenkinhan se on selitettävä, miksi kaikkein hauskimmat ihmiset voivat yllättäen säikäyttää selkäpiitä karmivalla, suorastaan väkivaltaisella… vihalla.

    Jarla ei esitä kirjallisuuskritiikkiä SCUM-manifestista. Hän väittää suoraan, että Valerie Solanas on joukkomurhaa vaille Anders Behring Breivik. Jarla sivuuttaa muitta mutkitta sen, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa yli 40 vuotta ja että vuoden 1968 kansanliikkeistä SCUM oli ehdottomasti harmittomin. Ehkä juuri siksi, koska sitä ei ollut olemassa.

    Vielä surullisempaa on, ettei Jarla ole nähtävästi osannut lukea kirjaa kokonaisuutena. Hän on takertunut yksittäisiin lauseisiin, jotka näyttävät erityisen raskauttavilta. Todellisuudessa manifestista huokuu kuitenkin siellä täällä niin vahva tieteiskirjallisuuden tuntu ja paksu liioittelu, että tekstin pitäisi mennä hitaammankin lukijan tajuntaan kirjallisena taideteoksena eikä niinkään konkreettisena, kirjaimellisena toimintaohjeena.

    Lisäksi ”vihapuhe” voi olla myös kerronnallinen tehokeino. Lukijalla on ehdottomasti pieni velvollisuus yrittää tajuta se. Solanasin huikean vision kohdalla pitäisi olla itsestään selvää, ettei kirjoittaja aio heti ensi viikolla ruveta kokoamaan puolet maailman väestöstä tappavaa armeijaa.

    Valitettavasti lukutaito on nykyisellään hiukan retuperällä.

    Jarlan blogimerkinnän kommenttiraidalla onneksi toppuutellaan. Yksi terävimmistä huomautuksista käy läpi 1960-luvun Yhdysvaltain todellisuutta ja naisen asemaa sodanjälkeisessä moralistisessa, kaksinaamaisessa Mad Men -yhteiskunnassa. Solanas (s. 1936) oli juuri niin kaltoin kohdeltu kuin ikäluokkansa nainen saattoi olla eikä hänen aikanaan – niin kuin ei usein vieläkään – asiassa nähty mitään ongelmaa. Syrjintä, yksilönvapauksien rajoittaminen ja suora väkivalta sekä raiskaus katosivat tutkasta, kun ne kohdistuivat naisiin. Eräs tapa, jolla Solanas saattoi asiaan puuttua, oli kääntää asetelma nurinniskoin fantasiaesseessä.

    Breivikin uhrit vielä kamppailivat eloonjäämisestään tehohoidossa, kun Jarla päätti syytöskirjelmänsä osoittamalla feministien viaksi senkin, että miehet ovat naisia vihaavia rasisteja:

    Jos jollekulle nyt tulee mieleen, että Suomessa mies on hieman enemmän tapettavaksi sopiva kuin toisen kulttuurin edustaja, en oikeastaan ihmettele. Tällaisesta niitä katkeria muukalais- ja naisvihaisia äijiä syntyy.

    Ikään kuin Jarla ei tietäisi, että katkeria Breivikejä syntyy siitä, että naiset eivät anna pillua.

    * * *

    SCUM-manifesti on kirjallinen merkkiteos ilman kirjallisia ansioita. Se ilmestyi oikealla hetkellä ja ymmärrettiin väärin. Sen vihasisältö sokaisi hurskastelevat lukijansa sekunnissa. Niin kuin oli tarkoituskin. Solanas toistaa useaan otteeseen teoksessaan, että porvarilliset, ”hyvät” käytöstavat ovat osa vallitsevaa järjestelmää, joka on rakennettu sortamaan naisia, alentamaan heidät miesten tasolle.

    Temppu on nolostuttavan helppo, mutta onnistuu yleensä vain naiskirjoittajalta. Mieheltä sitä osataan odottaa: alatyylistä viestintää, sotaretoriikkaa, seksiviittauksia. Niille voidaan nyrpistellä nenää, mutta siihen se jää. Miehellä on rikoslain puitteissa vapaus kirjoittaa ja tehdä mitä mieleen juolahtaa ilman jälkiseuraamuksia.

    Sen sijaan suomalaisista nykykeskustelijoista Atlas Saarikoski – joka laati esipuheen SCUM-manifestiin – ja Emilia Kukkala ovat jatkuvasti establishmentin hampaissa. Vain, koska he käyttävät tuhmia sanoja kirjallisina tehokeinoinaan. Naisen kirjoittama väkivaltainen virke on konservatiiviselle lukijalle piru ties mistä syystä täsmälleen sama asia kuin todellinen fyysinen väkivalta.

    Konkreettisimmin se ilmeni taannoin, kun Ilta-Sanomien jokseenkin älyttömiin ulostuloihin erikoistunut päätoimittaja Ulla Appelsin muitta mutkitta koplasi yhteen Kukkalan ja Saarikosken käyttämät värikkäät ilmaisut ja suoranaisen terrorismin. Asia, jota Kukkalan itsensä lisäksi ovat kummastelleet kirjoittajat ympäri nettiä.

    Paksunahkaisemmalle kirjallisuudenharrastajalle manifesti ei ole kummoinenkaan elämys. Se sisältää aikakaudelleen tyypillisiä eksistentialistisia ylilyöntejä, joista tulee yhtä hyvin mieleen Lokki Joonatan kuin jotkin esoteeriset elämänhallintaoppaat. Valerie Solanas mätkii tiskiin poleemiseen tyyliin totuuksiaan, joita hän ei perustele millään tavalla ja joihin voi suhtautua tieteellisenä tietona vain, jos on itse seinähullu.

    Ironia läikehtii alatyylisten ilmausten välissä. Kirjoittajan tunnistaa käännöksenkin jäljiltä oppineeksi henkilöksi, joka hiukan jännittää joka kerta ennen kuin käyttää sanaa ”hintti” tai ”pillu”. Se tekee tekstiin myös sähköisyyttä, joka luontevalta työväenluokan kiroilijalta puuttuisi.

    Kun päästään kohtaan, jossa kirjoittaja toteaa miesten tahallaan estävän lääketiedettä kehittämästä keinoja saavuttaa kuolemattomuus, pitäisi jo ymmärtää, että kirja edustaa narriutta – lupaa kertoa rumia totuuksia hullun liioittelun seassa ilman, että olisi pelkoa rangaistuksesta.

    Atlas Saarikosken esipuhe on teoksen heikko kohta. Se on aivan järkyttävissä määrin liian pitkä ja hetteikköinen eikä sitä ole oikoluettu. Saarikoski on siitä harmillinen provokaattori, ettei hän ole koskaan yltänyt kirjoittajana niin korkealle kuin hänen aihevalintansa antaisi odottaa. SCUM-manifestin esipuheessa hän käyttää kaiken, mitä käsiinsä saa, mikä tekee lukemisesta uuvuttavan ja tappavan tylsän koettelemuksen.

    Valerie Solanas: SCUM-manifesti. 2011, Savukeidas. Suom. Suvi Auvinen. Esipuhe: Akuliina (Atlas) Saarikoski.

  • Posketonta sisältöä

    Cheek yritti räpätä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun toimittaja pyysi. Jare Tiihonen – kuten artistin oikea nimi kuuluu – itsekin huomasi, että riimit eivät nyt oikein kulkeneet. Ontuva räpäytys jäi nauhalle, sai aikaan naurunpurskahduksia kotokatsomoissa ja synnytti melkoisen nivaskan nettimeemejä. Olisi ollut vääryys sekä historiaa että Cheekiä kohtaan, jos näin ei olisi käynyt.

    Mutta olipa yleisössä pari sellaistakin, joita Cheek loukkasi. Emmekä nyt tarkoita rokkipoliiseja. Tämä kammottava lurjus näet meni sanomaan, että Linnassa on lämmintä ”Jennin ja Salen kaa”, mutta ulkona ”varmasti paleltaa”. Sillä ei ollut mitään väliä, että kyseessä oli neutraali totuuslause – ulkona on kylmä talvisin – kun todellisuudessa Tiihonen vain tahtoi ivata asunnottomia. Sellaisia ne oikeistolaiset ovat. Jos olisi ollut suojasää, Cheek olisi takuulla räpännyt, että ajorampilla on vittu nuoskaa, nyt köyhät kolaamaan tai saatte ruoskaa.

    Pieleen menneelle rap-lyriikalle on aivan luvallista nauraa. Etenkin, jos räppääjä on niin sanotusti hyväosainen ja vieläpä turvassa omalla kenttäpuoliskollaan kontaktiensa ympäröimänä. Jare Tiihonen tiesi, että huonostikin sujuneen heiton jälkeen hän olisi yhä Sauli Niinistön ystävä, jonka biletissivideot saavat edelleen miljoonia YouTube-klikkauksia ja jonka unelmavävymäisyyttä pienet kömpelyydet vain lisäävät.

    Mutta onko Cheek paha?

    Jare Tiihonen on henkilökohtaisesta menestyksestä etenkin seurustelun ja ajoneuvojen alalla vauhdikkaasti puhelaulava nuorimies. Muusikkona hän ei ole poikkeuksellisen lahjakas. Asemaansa hän on käyttänyt tukeakseen Sauli Niinistön valintaa presidentiksi sekä kerätäkseen rahaa Nuorten hyväksi -kampanjalle.

    Aivan varmasti Tiihonen itse arvelee olevansa pikemminkin hyvän- kuin pahantekijä.

    Nuorten hyväksi -keräyksen toteuttaa MTV3 yhdessä umpikokoomuslaisen kypäräpappisäätiön, Tukikummien, kanssa. Tämä sitten osoittaa keräämästään rahastosta evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyön asiantuntemuksella varoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Säätiön hallitus onkin omiaan saamaan kenet tahansa Rytmin kanta-asiakkaan kirkumaan kauhusta: se edustaa kirkon ja pääoman liittoa tasolla, jollaista ei ole nähty sitten IKL:n suuruuden vuosien.

    Tukikummit ovat jo golfanneet edesmenneen kokoomusjohtajan muistoksi, popsineet rapuja, kuunnelleet Jorma Uotisen ja Helena Lindgrenin ”sielukkaita evergreenejä ja chansoneita” ja yleensäkin syöneet ja juoneet otsansa hiessä auttaakseen puoltatoistasataa hädänalaisessa asemassa olevaa lasta ja nuorta tai näiden perheitä kaikkiaan noin 175 000 eurolla vuodessa.

    Summa on melko vaatimaton siihen nähden, miten paljon yksin säätiön hallitus tienaa – Björn Wahlroosin pelkät verotkin olivat viime vuonna viisitoistakertaiset avustuspottiin verrattuna. Aivan mitätöntä kosmetiikkaa se on todelliseen, vero- ja veikkausvaroin ylläpidettyyn sosiaali- ja nuorisotyöhön verrattuna. Jos aivan oikeasti kuvittelee, että Suomen pahin ongelma ovat syrjäytymisvaarassa olevat nuoret – ja varsinkin, jos luulee tämän ongelman ratkeavan illalliskortteja ostamalla – ei ole paha, vaan lapsellinen.

    Tukikummien tärkein tavoite ei kenties olekaan auttaa hädänalaisia, vaan auttajia itseään. Hyväntekijä ei syrjäydy ja iloista antajaa Jumala rakastaa.

    Eli onko Cheek hyvä vai paha?

    Kokoomuslaisuuden lisäksi Jare Tiihonen saattaa henkilökohtaisessa elämässään harjoittaa muitakin moraalittomuuksia, kuten sekaruokavaliota, yksityisautoilua ja alkoholinkäyttöä. Tieto voi olla joillekin Helsinginniemen ulkopuolella asuville yllätys, mutta Suomessa on lukuisia ihmisiä, joiden mielestä nämä ovat kuolemansyntejä.

    Naissuhteita Tiihosella ei ole, mikäli viihdeuutisiin ja julkkisjuoruihin on mitenkään luottaminen. Kokoomusräppäri on seurusteluasioissa keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.

    Ainoa ilmiselvä tahra Tiihosen lähihistoriassa on pahoinpitelystä Imatralla lokakuussa 2010 langetettu sakkorangaistus. Etelä-Karjalan käräjäoikeuden mukaan Tiihonen oli lyönyt kahta miestä, vaikka hän itse tietenkin kiistää rikoksen.

    Mikäli Cheekin elämästä tehtäisiin tiliä, viivan alle jäisi melko tavallinen Jare, jollaisia on joka taajamassa riesaksi asti.

    Viime presidentivaaleissa Jenni Haukion aviovuoteenlämmittäjää äänesti kaikkiaan 1 802 328 suomalaista. On turvallista olettaa, että vaikka Cheek olisi ryhtynyt koko vaikutusvallallaan lobbaamaan Pekka Haavistoa, lopputulos ei olisi ratkaisevasti muuttunut. Juhlakutsu Linnaan tosin olisi saattanut jäädä saamatta.

    Viihdetaiteilijan mahdollisuus vaikuttaa asioihin hyvässä tai pahassa on rajoitetumpaa kuin fanit ja vihamiehet haluaisivat kuvitella. Huolimatta kaikesta siitä, mistä ja miten Cheek räppää, Jare Tiihonen ei yllä edes promilleen kaimansa levittämästä myrkynkylvöstä.

    Jari Sarasvuo on se todellinen oikeistoräppääjä. Mediahäirikkö, joka sortui haukkumaan Emilia Kukkalaa valtakunnan päälehden kolumnipaikalla (Hyväosainen ei heikompien hädällä hekumoi, 9.12.2012) ja sen jälkeen takomaan raivosta tärisevin käsin väittämiä, joiden tietää olevan valmiiksi kumollaan:

    Häviäjien lukumäärän lisääminen ja heidän ahdinkonsa pahentaminen eivät ole hyväosaisen etu. Miten ostovoiman heikentyminen, asuinympäristön slummiutuminen, laittomuuksien lisääntyminen, tulonsiirroista riippuvaisten ihmisten lukumäärän kasvu, sosiaaliturvajärjestelmän luhistuminen taakkansa alle ja monet inhimillisen kärsimyksen muodot voisivat olla hyväosaisten etu?

    Nämä ovat nimittäin hyviä kysymyksiä, joita vasemmisto on jo pitkään esittänyt. Miksi Jari Sarasvuo käytti puheenvuoronsa A2 Teemaillassa ja nyt Helsingin Sanomissa kannattaakseen systeemiä, joka tuottaa täsmälleen näitä mainittuja epäkohtia?

    Vaikuttaa siltä, ettei Sarasvuo itsekään tiedä. Jos Cheekin höpsö Linnassa Jennin ja Salen kaa -räppi herätti hilpeyttä ja närää, mitä tulisi Sarasvuon kolumnin onnistumisesta sanoa?

    Myös kilpailun vaikutus yhteiskunnan hyvinvointiin on tainnut jäädä ymmärtämättä. Kilpailu on hyväksi ihmiselle ja yhteiskunnalle, mutta vain viisaasti annosteltuna.

    Jos vihaltasi pystyt, ajattele yhteiskuntaa pullataikinana ja kilpailua hiivana. Jos hiivaa on liian vähän, pullaa ei oikein synny. Jos hölmöilee taikinaan liikaa hiivaa, pulla maistuu . . . aivan, hiivaiselta.

    Kuka hönö nyt hiivaa söisi pullan sijaan?

    Kyllä, se päättyy noin.

    Ehkä seuraava yritysvalmennus kannattaisi sittenkin ostaa Jare Tiihoselta?

  • Sosialistinen realismi

    Kansan Uutisten kolumnisti Emilia Kukkala esittää erinomaisen sarjan kysymyksiä työperäisestä maahanmuutosta ja sen tarveharkinnasta. Vastauksia hän odottaa sekä vasemmistokonservatiiveilta että näiden ääniä kalastelevilta poliitikoilta. Tästä esimerkkinä käy vaikkapa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi, joka vasta hiljattain ehätti lipaisemaan halpatyövoimaa pelkääviä ammattiyhdistysmiehiä pelaamalla maahanmuuttokritiikkikortin.

    Ulkomaalaisvastaisuudella ratsastamista kutsutaan yleensä ”realismiksi”. Fiksun miehen maineessa oleva Mustajärvikin varmistelee selustaansa toteamalla jo etukäteen, että hänen vilpitön tavoitteensa pienipalkkaisten ihmisten maahantulon estämiseksi tullaan tulkitsemaan monenlaisten vihertaistolaisten puheissa rasismiksi.

    Mustajärven kielenkäytössä ”yleishumanismi” koostuu täsmälleen samoista sisällöistä kuin perussuomalaisten ahkerasti hokema ”kukkahattuilu”: tavallisen työntekijän pahin vastustaja ei ole Elinkeinoelämän Keskusliiton hyväntahtoinen patruuna, vaan arkielämästä vieraantunut, valkoista miestä apurahapalkalla sortava viherfemakko – se, joka ei koskaan vahingossakaan pohdi, mitä vaikutuksia HALLITSEMATTOMALLA MAAHANTULOLLA on ylikiiminkiläisen betoniraudoittajan ansiosidonnaisiin työttömyyspäivärahoihin.

    Eli kuten Emilia Kukkala asian ilmaisee:

    Helpot ratkaisut ovat kivoja ja suurimmat valheet helpoimpia uskoa. Persut sen tietävät. Ongelma: kansaa kyykytetään. Ratkaisu: rajat kiinni. Marinoidaan patenttipökäle duunariretoriikassa ja tarjotaan niin kuumana, ettei paskaa ehdi maistaa kun kieli palaa.

    Kukaan ei ole kiistämässä Mustajärven toteamaa elinkeinoelämän katalista aikeista. Ilman muuta herrat ja rouvat oikeistopoliitikot haluavat työmarkkinoille lisää ihmisiä, jotka eivät ole perillä oikeuksistaan ja jotka ovat valmiita tekemään töitä työehtosopimuksista piittaamatta tai jopa alle minimipalkan. Tällaisia ihmisiä ovat ulkomaalaiset ja työelämään pyrkivät opiskelijat.

    Pöpelikköön rysäytetään, kun työväenpuolueet liittyvät taustakuoroon ja haluavat poistaa näiltä ihmisiltä kaikki oikeudet vaikuttaa omiin asioihinsa.

    Siksi Emilia Kukkalan kysymyksiin pitää lisätä vielä tämä:

    Työnantaja kiertää ja jopa avoimesti rikkoo jo nyt hyviä tapoja, työehtosopimuksia ja lakia, joten miksi kukaan olettaa, että lain tiukentaminen jotenkin vaikuttaisi työnantajien toimintaan jatkossa?

    Elinkeinoelämällä kysymyksessä ei ole mitään miettimistä. Jos työnantaja saa työt teetettyä – vaikka laittomastikin – halvemmalla, hän tekee niin. Kuten Björn Wahlroos on sanonut, yrityksellä ei ole eikä edes saa olla moraalia.

    Laiska työväenpoliitikko menee yli siitä, mistä aita on matalin. On vain niin paljon helpompaa vainota kielitaidotonta keikkatyöläistä kuin hänet palkkaavaa yritysrypästä.

    Vasemmistoäänestäjä on ansainnut parempaa.