Avainsana: mikael jungner

”Syytät minua pessimismistä”, Kaarina Hazard toteaa.

”Syytän sua ankeuttamisesta”, vastaa Harry Potter.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue aikoo suorittaa pitkän marssin Kokoomuksen ja Perussuomalaisten oikealle puolelle. Puoluejohdon maahanmuuttovastaiset päänavaukset ovat parhaansa mukaan houkutelleet demaririveihin takaisin kansallissosialistiseen aatteeseen uskovia teollisuustyöläisiä. Mutta entä toimihenkilöportaan verokapinalliset, kuka kaappaa heidän äänensä kokoomuslaisilta uusliberalisteilta?

Tietenkin Mikael Jungner, taistelevan työväenliikkeen radikaali uudistaja.

Kuka itse asiassa on Mikael Jungner? Hänestä tiedetään hyvin vähän – aivan niin kuin Kanki-Kaikkonen tai Tanja Karpela myös Jungner kätkee todellisen minänsä mieluummin huutavaan julkisuuteen kuin vainoharhaiseen yksityisyyteen.

Itse Junger tai hänen mediahahmonsa ilmoittaa, että what you see is what you get, taka-ajatuksia tai salattuja motiiveja ei ole. Silti hänessä on ainesta politiikan likaiseen peliin.

Hän osaa leimata vastustajansa, todelliset ja kuvitellut.

Näin SDP:n tuleva puoluesihteeri muotoilee aatemaailmaansa vieraillessaan ex-työnantajansa tiloissa Pressiklubi-ohjelmassa.

Tosiaan useassakin tilaisuudessa olen pohdiskellut, mikä tänä päivänä jakaa politiikkaa. Mä uskon, että se kaikkein osuvin jako tulee siitä, että mitä mieltä ollaan siitä, että yksittäisille ihmisille annetaan lisää valtaa päättää heidän omasta elämästään. Nyt kai edistysmieliset ovat sitä mieltä, että ”lisää valtaa, ihmiset tekevät päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta hyviä”. Konservatiivit uskovat, että ne ihmisten tekemät päätökset ovat kokonaisuuden kannalta huonoja ja sen takia tarvitaan lisää sääntöjä. Ja itse olen vahvasti edistysmielinen.

”Ole oman onnesi seppä” -aatetta kannattava Jungner onkin tervetullut lisä politiikkaan, kun hänen hengenheimolaisensa, Kokoomuksen Hanna-Leena Hemming, jättää politiikan.

Mikä oli Liisa Hyssälän Kela-nimitystä koskevan esiintymisen mediastrateginen idea? Pressiklubin vakiokaartiin kuuluva Kaarina Hazard pohtii mediapoliitikko Mikael Jungneria.

Jungnerin ulostulohan oli yllättävä ennen kaikkea siksi, että mies ei itsekään noussut Ylen johtoon mitenkään puoluepolitiikan ulkopuolelta. Silti hän ”ensi töikseen puoluesihteerivaalin alla katsoo asiakseen lähteä ärhäkkäästi hyökkäämään”, kuten Hazard sen muotoilee.

Miten Jungner reagoi?

Musta toi on juuri se, mikä on vikana tässä ajassa ja tässä maailmassa. Sun tavalla ajattelevia ihmisiä on ihan liikaa. Siis sellaisia, joille maailma ja elämä on shakkipeliä, jossa tehdään strategisia siirtoja. Jos halutaan, että Suomi menestyy, pitäisi enemmänkin luottaa siihen, että kerrotaan, mitä mieltä ollaan; olla avoimia ja unohtaa nuo taktiset pelit, koska se on tylsää ja ankeata.

Hazard huomauttaa, että ohjelman idea on puhua asioista viestintävälineiden, median, näkökulmasta. Kommenttiin Jungner vastaa hyväksi havaitsemallaan taktiikalla:

Sä et puhunut mediasta vaan siitä, että pitäisi olla jotain taktisia shakkisiirtoja. Se vain kuvaa sitä, että mun mielestä sun koko peruslähtökohta on väärä.

Näin siis demaritoivotalkoiden vetäjäksi itseään kaavaileva Jungner.

* * *

Pressiklubin keskustelu on jo suistunut raiteilta, kun Hazard yrittää pohtia vielä Jungnerin julkista imagoa. Hän huomauttaa, että monin tavoin Mikael Jungnerin olento – media-Mikael – on melko vähän substanssikeskeinen; media keskittyy enemmän hänen pinnallisiin tempauksiinsa. Siten, Hazard sanoo, Jungnerin profiili on hyvin feminiininen ja yllättävää on vain se, etteivät nämä feminiinisyyden kukinnot tuhoa Mikael Jungnerin uskottavuutta. Eivät ainakaan siinä määrin kuin naisjohtajan kohdalla olisi käynyt.

Jungner takertuu f-sanaan kuin hukkuva oljenkorteen.

Jungner:

Tavallaan sä nostat feminismin joka on hirveän eteenpäin menevä, maailmaa muuttava…

Hazard:

En mä nostanut mitään, mä puhuin feminiinisistä…

Jungner:

Kyllä sä nostit!

Hazard:

Feminii…

Jungner:

Saanko mä puhua?

Ja tietenkin Jungner saa:

… Niin se, että sä tavallaan nostit sen tukemaan tätä sun ankeuttajaideologiaa.

Ankeuttajat ovat tuttuja J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kirjoista. Ehkä olisi siis paikallaan alkaa nimittää Jungnerin laissez-faire-maailmankuvaa huispausideologiaksi?

Pressiklubin toinen vakiovieras, Jouni Tervo, yrittää vuorostaan kritisoida Jungneria siitä, että tämä vaientaa kritiikin esittäjät ankeuttaja-argumentillaan. Jungnerista tämä puheenvuoro on briljantti:

Toi mitä äsken sanoit, on ihan loistavaa kritiikkiä. Se missä mä käytän tätä ankeuttajateemaa, ei suinkaan ole sitä, että joku on eri mieltä – se on keskustelua. Minkä takia mä käytin sitä tässä, on että jos esittää jonkun mielipiteen, niin sen jälkeen mennään niihin motiiveihin, että miksi sä olet tota mieltä. Silloin tavallaan kokonaan jää se keskustelu siitä mielipiteestä käymättä. Mennään suoraan niihin motiiveihin ja maailma nähdään pelinä.

Toki Jungner pidättää itsellään oikeuden päättää, milloin palautteen antaja on reipas Rohkelikko eikä vain tylsän analyyttinen Luihuinen. Ennen kaikkea hän pitää visusti huolen, ettei itse käräytä itseään toisten motiivien epäilemisestä.

* * *

Samaisessa Pressiklubissa Jungner esittää työväenjohtajalle vaarallisen väitteen, jonka mukaan maailma on liian kaoottinen paikka rationaaliselle pohdiskelulle. Siksi ihmisten on tehtävä päätökset tunteen varassa, intuitiivisesti. Jungnerin ja ihmiskunnan onneksi tunnepäätökset ovat – Kaitselmuksenko ansiosta? – kategorisesti oikeita ja koituvat kaikkien hyväksi.

Kaarina Hazardille spontaanit tunnereaktiot eivät riitä yhteiskunnan rakennuspuiksi; ne jättävät vain reagoinnin mahdollisuuden. Niinpä hän ihmetteleekin, onko valistuneen, ajattelevan kansalaisen kuva kokonaan hylätty vanhanaikaisena ja hitaana.

Jungner miettii hetken, katsoo Hazardiin, nyökkää laupiaasti hänen suuntaansa. Käydään seuraava dialogi:

Jungner:

Nyt tää menee tosi hyväksi… Tämä on mun mielestä hyvää keskustelua. Toi on hyvää kritiikkiä.

Hazard:

Mä en kaipaa sun arviota tän keskustelun tasosta!

Jungner:

Ei, en puhunut sulle, puhuin sadoilletuhansille suomalaisille. Älä ole niin itsekäs.

Uuden johtajuuden lupsakka airut on puhunut.

* * *

Entä SDP? Olisiko huispauksen maailmanmestarista pelastamaan patakonservatiivinen luddiittipuolue? Uusimpien mielipidetutkimusten mukaan Mikael Jungneria pidetään jo nyt, ilman mitään asemaa puolueessa, Jutta Urpilaista parempana demarijohtajana.

Siis miestä, joka sanoo valtakunnallisessa televisiolähetyksessä, ettei ydinvoimala- tai NATO-päätöksillä ole mitään väliä, sillä ne ovat vain mielipiteitä eivätkä ”kerro mitään” päättäjistään.

Miestä, joka ilmoittaa, että hänen poliittinen vakaumuksensa on ”kaikki on mahdollista”.

Jep-jep. You’re a wizard, Harry.