Avainsana: sanoma oy

  • Merja Kyllösen ajokortti

    Nimetön nettikirjoittelu pitäisi saada kuriin. Tai näin ainakin establishmentin käytävillä toitotetaan. Helsingin Sanomain ratkaisu tähän on maksumuuri. Kun verkkolehden sisällöt eivät ole enää avoimia entiseen tapaansa, kansalaisten kokema harmi kaikenlaisten anonyymisolvaajien aivo-oksennuksista vähenee.

    Esimerkiksi tämä HS:n pääkirjoitus ei piinaa kauan lukijoita, jahka jokainen on kliksutellut viisi kuukausittaista vapaata artikkeliaan.

    Nimettömyyden suojiin kätkeytynyt miespuolinen keskustamyönteinen pohjalaistoimittaja, jonka käsialaksi kirjoitusta on todennäköisin syin arveltu, ei peittele antipatioitaan vasemmistolaista naisministeriä kohtaan. Metodi on tuttu à la Tarja Halonen: nainen on tunteittensa riepoteltavana oleva pirttihirmu, joka saa ”raivokohtauksia” ja ”irvistelee”.

    Kyllä, liikenneministeri Merja Kyllönen käyttää ”värikästä kieltä” – toisin sanoen hyödyntää viestinnässään muutakin kuin pelkkiä numeroita. Hän saattaa joskus jopa päästää suustaan adjektiivin. Se jo tekee Kyllösestä sopimattoman politiikkaan. Tässä ovat miehen ja naisen erot yhteiskunnallisissa asioissa. Nainen, joka on mukana politiikassa vaikuttaakseen asioihin, on vähintään ”räväkkä”, ellei aivan mahdoton.

    Media tietysti potee aivan väärentämätöntä impotenssia, mitä tulee sukupuolittuneiden kaksoisnormien tajuamiseen. Taudin oireisiin sopii sekin, että Kyllösen vetäessä pakasta juuri tätä samaa kommentoivan naiskortin lehdistö piti sitä ilman muuta todisteena mokoman alaikäisen tytönhempukan potemasta hysteriasta.

    Pohjalainen: Kuka puhuu totta:

    Tuntuu aika uskomattomalta, että hallitusta ja eduskuntaa olisi johdettu harhaan ja että ne olisivat hyväksyneet selonteon, joka on perustunut vääriin pohjatietoihin.

    Ilta-Sanomat: Tuulettaja joutui kovaan vastatuuleen:

    Hyvä kysymys on, tuliko asioiden kuntoonpanijasta niiden rempallaanolon kävelevä tunnus.

    Hämeen Sanomat: Ministerin helpot selitykset:

    150 miljoonan euron virhe olisi pitänyt paljastua pikatahtiin Kyllösen johtamassa liikenneministeriössä. Jos liikennevirastoa on johdettu huonosti, kiusaako sama vaiva myös ministeriötä?

    Etelä-Suomen Sanomat: Kyllösen giljotiini iskemässä ohitiehen:

    Liikennepoliittisen selonteon yhtenä punaisena lankana oli liikenneverkon pitkäjänteinen kehittäminen, mikä vastaa kansanedustajien, kuntien ja elinkeinoelämän tahtoa ja toiveita. Kyllösen giljotiinissa tämä periaate tapetaan ensimmäiseksi.

    Kainuun Sanomat: Keuliiko mopo:

    Viime aikoina on kuitenkin voinut epäillä, onko Kyllösen kaasukourassa joskus hieman liikaakin vääntöä. Onko mopo alkanut keulia? Onko menossa jo vauhtisokeuttakin mukana?

    Ilkka: Liikennepolitiikka tuuliajolla:

    Viime päivien valossa näyttää siltä, etteivät liikennepolitiikan langat ole Kyllösen käsissä. Sopiikin kysyä kenen käsissä ne sitten ovat, vai ovatko kenenkään?

    Kaleva: Ministerin selitykset ovat epäuskottavia

    Liikenneministeri Merja Kyllösen (vas.) selitykset eivät kerta kaikkiaan vakuuta.

    Aamulehti: Itse aiheutettu kiirastuli:

    Asenne kertoo vastuun pakoilusta. Se on myös kaukana Kyllösen julistamasta missiosta, jonka mukaan ummehtuneella hallinnonalalla puhaltaa hänen johdollaan uudet tuulet ja liikennepolitiikkaa tehdään avoimin kortein.

    Kenties vahvimmin porua on pidetty yllä Töölönlahden lasikuutiossa. Ilta-Sanomissa sananvaltaa käyttävä Ulla Appelsin haukkuu uutiskommentissaan Kyllösen täydelliseksi pataluhaksi – ja tietenkin sijoittaa kolumninsa loppuun vastuuvapauslausekkeen:  ”Epäilykset vilpittömyydestä tuppaavat kuitenkin heräämään aina silloin, kun…” Eihän savua olisi ilman tulta. Jotain vikaa on ministerissä oltava, kun näin moni häntä haukkuu. Oikeassa se ei ainakaan voi olla.

    Mistä siis on kysymys? Kaiken liikenevän tiedon mukaan liikenneministeriön alainen Liikennevirasto ja sen pääjohtaja ovat pyörittäneet ministeriötä jokseenkin oman tahtonsa mukaisesti. Tilanne eskaloitui lokakuussa, mutta mediamylläkkä ei näytä laantuvan.

    Liikennevirasto on vasta parin vuoden ikäinen organisaatio, kuten Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro muistuttaa. Se sai epäonnistuneen ELY-uudistuksen tapaan alkunsa viime vaalikaudella porvarihallituksessa. Luonteeltaan Liikennevirasto on läpeensä keskustalainen aikaansaannos, jonka lähes ainoa tehtävä on koko olemassaolonsa ajan ollut upottaa seteleillä täytettyjä siltarumpuja maaperään pitkin muuttotappioalueita.

    Valtiotalouden tarkastusviraston uunituore laillisuustarkastuskertomus ”Väylähankkeiden valtuuksien budjetointi ja valtuusseuranta” [PDF] antaa virastosta kaoottisen kuvan. Väylähankkeiden tietoinen alibudjetointi olisi ongelma sinänsä, kuten olisi luova kirjanpitokin. Ne molemmat riittäisivät myös panemaan pääjohtajan pallin heilumaan. Mutta asioita on myös valmisteltu omalla luvalla, niitä on junailtu ohi päättävän ministerin.

    Päätoimittajaportaan reservinupseerien luulisi ymmärtävän edes jotenkuten, millainen rikos on komentoketjun ohittaminen. Top Gun on tainnut tulla nähtyä liian usein, kun nämä oman elämänsä sotaveteraanit eivät enää muista, mitä maailman parhaassa johtajakoulutuksessa opetettiin esimiehen kunnioittamisesta. Kun viheltää, silloin sukelletaan.

    Merja Kyllöselle asia on täysin selvä. Hän ilmoitti kyseessä olevan lèse majesté ja toivoi virastoa johtaneen Juhani Tervalan lähtevän hyvällä, jottei tarvitse lähteä pahalla.

    Maverick lähti, muttei järin kauas. Mies on yhä norkoilemassa porstuan puolella. Ministeriötä piirittävät toimittajat nappaavat hänet yhä uudelleen kameran eteen kertomaan, miten hän ei pysty lainkaan ymmärtämään mokomaa luottamuspulaa. Huikeimmillaan Tervala on äimistellessään, miksi Kyllönen ei kanna vastuuta siitä, että ylipäänsä uskoi häneen. Ikään kuin pyörävaras vaatisi kiinnijäätyään fillarinomistajalta korvauksia, kun käytti niin helposti murrettavaa lukkoa.

    Haastatteluissa Kyllönen on arvellut olevansa jonkinlaisen äijäklikin raivon kohteena. Arvelmaa tukee täydellisesti se, että kaikista pääministeri Jyrki Kataisen vakuutteluista huolimatta liikenneministerin kimppuun ovat käyneet vuorotellen sekä kokoomuslaiset että demarit.

    Harvoin on ollut yhtä helppoa valita puolensa kuin silloin, kun Kimmo Sasi, Kari Rajamäki ja Suomen Keskusta ovat keskenään yhtä mieltä jostakin.

    Ei ihme, että Juhani Tervala on konservatiivien suosiossa. Hän on hankkinut itselleen kovan maineen oma- ja jääräpäisenä miehenä. Keskustalainen liikenneministeri Anu Vehviläinen, joka pääjohtajan nimitti, kertoi joutuneensa muutaman kerran napit vastakkainvoimakastahtoisen” – naiset ovat kiukkupusseja, miehet voimakastahtoisia – Maverickinsa kanssa.

    Tai, kuten Yleisradio asian muotoilee:

    Vehviläisen mukaan Tervalalla on voimakkaita näkemyksiä, joissa saattaa olla yhteensovittamista. Tarkemmin hän ei osaa arvioida eroon johtaneita tapahtumia, eikä halunnut ottaa niihin kantaa.

    Mainitut ”voimakkaat näkemykset” voivat puolestaan hyvinkin liittyä listaan, jonka Turun Sanomat laati. Pääjohtaja tai hänen alaisenaan toiminut virkamieskunta vaikuttaa olleen vastahakoinen siirtämään Suomea raiteille hallituksen tavoitteiden mukaisessa tahdissa.

    Onpa Tervalaa arveltu linja-automieheksikin, koska hän oli Linja-autoliiton ilmaislippujakelun piirissä. Tikettejä tosin on jaettu vain kourallinen eikä kovapalkkainen pääjohtaja omien sanojensa mukaan edes tehnyt mitään mokomilla. Tapaus sinänsä osoittaa, että suomalaisen korruption ongelma ei ole laajuudessa, vaan sen sietämättömässä halpuudessa.

    Tällä hetkellä tutkitaan siis, mikä Liikenneviraston laskemissa on kohdallaan, vai onko mikään. Asioita on valmisteltu aivan päin helvettiä. Ministeriä saa tietenkin haukkua oppositiossa ja mediassa niin paljon kuin sielu sietää, mutta erovaatimukset ovat silkkaa idiotismia: Juhani Tervala ei enää palaa virkaansa, vaikka jokaisen porvarilehden pääkirjoituksessa sitä vaadittaisiin. Ja jos maakuntavaikuttajia oikeasti pelottaa pääjohtajan lupaamien väylämäärärahojen puolesta, onko asiasta vastaavan ministerin kampittaminen sittenkään se toimivin hoputusstrategia?

    Ilkka Kanerva, eikö sinun pitänyt olla hyväkäytöksinen naistenmies?

    Netissä ja osin printtimediassakin lietsotaan outoa raivoa, jolla yritetään mitätöidä liikenneministeriä henkilönä ja poliitikkona. Kyllösen poliittista kokemusta kauhistellaan ohuena, vaikka hän on toista kautta kansanedustajana ja sitä ennen ollut jo vuosikaudet mukana puoluetoiminnassa. Hänen bioanalyytikontutkintoaan vähätellään ikään kuin ammattikorkeakoulutus jotenkin pilaisi poliittisen broilerin.

    Kaikkein oudointa on sinnikäs huhu, jonka mukaan Kyllösellä ei olisi ajokorttia. Hei, nettikansa, onko nyt varma, että tässä vihanpidossa ei ole pientä naislisää mukana?

    Liikenneministerinä voi toimia kortittakin, mutta hiekkatien päässä syrjäkylillä ei ilman omaa autoa ja ajo-oikeutta pitkälle pötkitä. Merja Kyllösellä on ollut ajokortti vuodesta 1995.

  • Kansallisia rakkauskirjeitä

    Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi PaasikivenKekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

    Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

    Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

    Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

    Mutta kenelle?

    Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

    Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

    Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

    Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

    Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

    Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

    Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

    * * *

    Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

    Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

    Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

    Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

    Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

    Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

    * * *

    Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

    Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

  • Herranpalvontaa

    Lauri Kivinen on koko maapallon unelmavävy. Kuva: NSN

    Yleisradion toimitusjohtajaksi valittiin sopivin, ei mitenkään yksiselitteisesti pätevin henkilö. Valtiovalta osoitti teollaan huolenpitonsa. Eihän valtakunnan keskeistä viestintäjättiläistä voi jättää vääriin käsiin. Tarvitaan mies, jolla on suhteet kunnossa. Miten olisi Nokia Siemens Networksin Lauri Kivinen?

    Valinta oli poliittinen, tietenkin, vaikkakaan ei puoluepoliittinen. Itse asiassa Yleisradio sai ensimmäisen julkisesti sitoutumattoman johtajansa liki viiteen vuosikymmeneen.

    Edellinen puolueisiin sitoutumaton pääjohtaja oli Eino S. Repo.

    Sosiaalidemokraattia ei voida enää valita mediatalon johtoon. Pätevääkään. Ei siksi, että demarit olisivat jotenkin vaarallisia vallankumouksellisia, mutta… Päätöstä on kiitelty. Pitäähän nyt Hakaniemessäkin jo tunnustaa tosiasiat.

    Tosiasioiden tunnustaminen on suomalaisten leipälaji. Muualla maailmassa sitä sanotaan aivan oikeutetusti suomettumiseksi.

    Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

    Se valitsee laulut, joka maksaa viulut.

    Vahvempansa edessä nöyrtyminen on kansakunnan selviytymisstrategia. Sotasyylliset tuomittiin perustuslakia rikkovilla hätäisesti kyhätyillä lakipykälillä. Ja viimeistään yöpakkashallituksesta ja noottikriisistä toivuttuaan päättäjät riensivät, presidentti etunenässään, hakemaan neuvoja Tehtaankadulta. Nyt meininki on sama, mutta osoite Keilaniemi. Siellä jokaisella poliitikolla on oma kotinoksunsa.

    SNS:n tilalla on NSN.

    Eli niin kuin uussuomettumisen kummisetä, Don Sauli Niinistö sen sanoisi: ”Jep-jep”.

    Nokian asema uutena valvontakomissiona näkyi kauneimmin Lex Nokiassa, jossa kansalaisten perusoikeuksia loukattiin kertaheitolla roimemmin kuin koko 70-luvulla yhteensä. Säädöstä sorvailleet lainlaatijat käyttivät reippaasti aikaa ja vaivaa selittääkseen oppimattomalle rahvaalle, mitä ”yleiset syyt” tarkoittavat 2000-luvulla.

    Eikä kyse ole yksinomaan valtiovallan harjoittamasta Nokia-lipomisesta. Punaiset vuorineuvokset kumartavat nyt Kallasvuota, syvemmin kuin Brezhneviä koskaan. Nokiaan suhtaudutaan kuin totuuteen. Jokainen Nokiassa esimiesasemassa ollut henkilö on likipitäen täydellinen ihminen, jolla on pätevyys minkä hyvänsä yrityksen johtoon. Jos todellisuus ja Nokia ovat ristiriidassa, sitä pahempi todellisuudelle.

    Nokian entinen iso kiho Jorma Ollila on jo vuosikausia ollut Suomen hengellinen johtaja. Hänen oraakkelinlausuntojaan kysytään niinkin herkillä alueilla kuin suomalaisnuorten koulutuksessa. Aalto-yliopisto on synnytetty vain Nokiaa varten. Edes Tampereen yliopisto ei ollut koskaan yhtä yksisilmäinen ideologiassaan.

    Maineikas lehtikuva vuodelta 1987, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov soittaa kotiin Nokian Mobiralla, oli enemmän kuin mainostemppu. Se oli totuus. Siinä NKP siirsi vallan Suomessa kännykkätehtaalle.

    Kiehtovaa kyllä, ainoana puolueena Suomen Keskusta on onnistunut verkostoitumaan molempiin mammutteihin peräti henkilötasolla. Siinä on opiksi otettavaa muissa puolueissa.

    Valinnan perusteista piittaamatta sen pohjalta käyty keskustelu – tai keskustelun puuttuminen – on kuvaavaa. Herroja ei meillä vihata saati pelätä, vaan ihaillaan varauksettomasti. Riittää, kun käyttää kravattia ja pitää muodollisen etäisyyden – kumpikin asioita, joita Mikael Jungner ei oikein hallinnut.

    Etenkin Sanoma Oy:n lehdissä, joissa Jungneria on vihattu oikein toimitusjohtajan määräyksestä, on Lauri Kivistä varten haettu suuria sanoja synonyymisanakirjasta. Uutta poikaystävää kuvaillaan termeillä, joista Kim Jong-Ilkin olisi tyytyväinen:

    Ikävä kyllä aivan kaikki eivät ole osanneet riemuita Yleisradion uudesta toimitusjohtajasta. Effi ry:n mielestä Lauri Kivisen edellinen työnantaja, Nokia Siemens Networks, ei olisi saanut myydä toisinajattelijoiden vakoiluun käytettävää tekniikkaa Iraniin. Voima-lehden blogissa Hanna Nikkanen summaa koko keskustelun.

    Helsingin Sanomat tietenkin uutisoi kritiikin, mutta toteaa heti perään, että jos jotain tekniikkaa olikin myyty, niin vain ihan pikkuista. Ja jos sitä joku käyttäisi, niin demokraattisin perustein vain. Ja jos NSN sitä ei olisi myynyt, niin joku toinen. Ja muutenkin syytös on aivan väärä.

  • Juodaan viinaa

    Retro-AlkoSuomalaiset ovat vuodesta 1969 opetelleet ”eurooppalaisia juomatapoja”. Dokaamisen mannermaista luonnetta ei ole koskaan tarkemmin määritelty – viitataanko sillä itäisen Euroopan yrttiviinaperinteisiin, perunavyöhykkeen paloviinakulttuuriin, saksalaiseen olutpöhnään vai ranskalaiseen maksakirroosiin? Joka tapauksessa me, suomalaiset, olemme edistyneet. Osaamme erottaa toisistaan puna- ja valkoviinin ja joillakin hienostoalueilla jopa koordinoida juomat ruokien mukaan.

    Seuraava askel suomalaisten sivistämisessä olisi päästää viinit ruokakauppoihin.

    Idea ei ole millään tavalla uusi. Päivittäistavarakauppa ry on lobannut päättäjiä jo pitkään saadakseen kaikki-paitsi-väkevät hyllyjään koristamaan. Tavoite on täysin ymmärrettävä, sillä in vino veritas ja laman aikana tarvitaan muutakin kuin peruskeppanaa sisäänheittotuotteiksi. Alkoholi on megatrendi.

    Se, missä PTY ajaa ojaan, on juuri tämän vaatimuksen muotoilu. Se on yhtä aikaa nöyrä ja röyhkeä. Siinä toiveikkaan ovelasti yritetään hivuttaa tilavuusprosenttirajoja kohti kahtakymmentäkahta – aivan kuin Sorbus olisi sosiaali- ja terveysviranomaisten mielestä samaa tavaraa kuin keskikalja. Samalla yritetään näyttää viattomalta; ettei salainen tavoite olisikaan jatkaa rajojen venyttämistä kohti Koskenkorvaa. Hitaampikin virkamies näkee pelin läpi ja neuvoo lainsäätäjää jättämään pykälät nykyiselleen.

    Eikä vaatimuksen muotoilu toisenlaiseksi poista erästä tosiseikkaa: valtio tarvitsee tulonsa. Jos ei minkään muun takia, niin alkoholin aiheuttamien haittojen hoitamiseksi. Asiassa on samanlainen tilanne kuin uhkapeleissä. Pitäisikö valtion kompensoida menettämänsä myyntitulot kolminkertaistamalla alkoholiverot? Ei taitaisi kauppiasta enää siinä vaiheessa naurattaa matkalla S-pankkiin.

    On myös joitakin laatukysymyksiä, jotka ”viini maitokauppoihin” -porukka aina sivuuttaa. Tavalliselle marketille myynnin volyymi on kaiken ydin. Alepan tai Siwan hyllyiltä ei haeta erikoistuotteita, vaan bulkkia. Siksi on pohdittava, olisiko Inexin trokaama Rainbow-viina mitään muuta kuin hädin tuskin juomakelpoista teollisuusjätettä? Sen sijaan Alkolla ei ole vihaisia sijoittajia tai pörssiarvoa, jota menettää. Viinamonopolilla on aikaa ja rahaa miettiä sisäänostoasioita paremmin kuin kvartaalikapitalistilla. Eihän alkoholistinkaan maha ole tehty teräksestä.

    Lisäksi on olemassa kuluttajan omalaatuinen psykologia. Alkoholi on riippuvuutta aiheuttava tuote, jonka ostaminen kirvelee jo muutenkin omaatuntoa. Pitäisikö kiusan päälle lisätä uusi kiusa? Pienituloinen ihminen ei todellakaan halua vähillä rahoillaan subventoida kokoomuslaista viinaporvaria. Sen sijaan yhteiseen, demokraattisesti valvottuun pussiin karttuva tuotto on kuin panisi rahaa pankkiin. Kriittisinkin kuluttaja voi huitaista valtiollisen viinipullon huiviinsa hyvällä omallatunnolla.

    Tilanne voi näyttää umpikujalta, mutta oikeasti, hyvät kuluttajat, tutkijat ja päättäjät sekä arvoisat kauppiaat, tämä kakku voidaan sekä syödä että säästää. Vapautetaan viinanmyynti ja säilytetään Alkon vähittäismyyntimonopoli.

    Kyllä, molemmat.

    Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen. Jälleen kerran malli on haettavissa yksityiseltä sektorilta. Sanoma Oy on eräänlainen valtio valtiossa ja sillä on monopoliasema jos toinenkin hoteissaan. Ennen kaikkea Sanoman tytäryhtiö, Rautakirja, on kokonainen yksinoikeuksien kokoelma. Suomessa ei myydä kirjoja tai näytetä elokuvia ilman, että raha liikkuu Erkkojen suuntaan. Lehtipisteen kautta firma omistaa käytännössä koko suomalaisen aikakauslehtijakelun.

    Tässä tullaan asian ytimeen. Rautakirja myy tuotteensa omissa liikkeissään (etenkin R-kioskit) sekä aivan toisten omistamissa ruokakaupoissa. Maamme marketit ja huoltoasemat pullistelevat Lehtipisteen hyllyjä, joista tyytyväiset asiakkaat ammentavat itselleen elämyksiä. Ne eivät ole kaupan omaa myyntiä, vaan Rautakirjan liiketoimintaa näissä tiloissa.

    Valtiollinen alkoholimonopoli voisi tehdä samoin. Perustetaan jokaiseen maitokauppaan Alkopiste, A-piste, jonka omistaja ja ylläpitäjä on Alko itse. Itse asiassa koko kaupan virvokehylly voisi olla Alkon omistuksessa, jolloin ruokakauppias välttyisi monelta logistiselta pulmalta ja asiakas tietäisi saavansa tarkoin kontrolloitua laatua.

    Kuluttajalle A-pisteiden esiinmarssi merkitsisi auringonnousua kaamoksen jälkeen. Tavallisten keskiolutpullojen sekaan mahtuisi mihin tahansa lähikauppaan jokunen boksi viiniä, aperitiivipulloja, joitakin ulkomaisia tuontisiidereitä ja vaikka pienenä täkynä jokunen lesti iäkkäämpää konjakkia. Hiiteen kaiken pilaava 4,7 tilavuusprosentin raja ja vaatimukset ”käymistuotteista” – lonkero voisi sisältää aitoa giniä.

    Hittovie, oluet ja siiderit sekä kuohuviinit saattaisivat jopa päästä kylmäkaappeihin!

    (Tarvittaessa väkevät viinat voisi sijoittaa kauppojen A-pisteissä lukittuihin kaappeihin tai kassoille. Eihän kuitenkaan ole tarkoitus saattaa kansalaisia kiusaukseen.)

    Samalla Alko itse voisi säästää myymäläverkostonsa ylläpidossa pitkän pennin. Eikä sittenkään kaikkia pitkäripaisia tarvitsisi sulkea. Päinvastoin, menekkituotteiden markettimyynnin ansiosta Alkoissa olisi enemmän tilaa erikoistuotteille. Korkeatasoisilla alkoholin erikoisliikkeillä on pyhä tehtävänsä kaikkialla maailmassa. Vierailu viinakaupassa on suorastaan sivistävä elämys, kun ärsyttävien kartonkiviinien ja talvisotaviinojen tilalla hyllyssä kimmeltää venäläisiä vodkaharvinaisuuksia ja itävaltalaisia jälkiruokaviinejä. Mikään ei sano ”eurooppalaiset juomatavat” niin kuin arvoviinojen design-pulloihin pakattu kunniakomppania.