Pian – jos Luoja suo – 102. syntymäpäiväänsä viettävä pienviljelijä Hannes Hynönen on Suomen uusi sankari.
Hynönen pamahti itsenäisyyspäivänä keskelle harmaan adventin todellisuutta ja otti miettimättä roolin kansakunnan ukkina. Hylkäämällä sotaveteraaneja ympäröivän paatoksen Hynönen muistutti suomalaisia siitä, että rintamalla oli aivan oikeita ihmisiä, ei Väinö Linnan henkilöhahmoja. liivijengien ja kiihkonationalistien pyhittämistä ryssäntappokoneista puhumattakaan.
Kirjailija Jari Tervo rakastui toisten mukana Hannes Hynöseen. Ihastus perustuu kaikkien kaukorakkauksien tapaan silkkaan projektioon. Yleisradion kolumnissaan Tervo maalaa tanssihaluisesta satavuotiaasta pyhimyskuvan. Hän vertaa itsenäisyyspäivänä metrossa ja Helsingin keskustassa mieltään osoittanutta Luokkaretki-joukkiota enkelimäiseen sotaveteraaniin – ”sotasankariin” – eikä kenenkään tarvitse edes yrittää arvata, kumpi saa osakseen kolumnistin sympatiat.
Heristeltyään soimaavaa sormeaan kaikella 55-vuotiaan mieskirjailijan ylimielisyydellä Tervo päättää vielä selittää, että anarkistit ovat pohjimmiltaan muutenkin väärässä, koska talvisota:
Luokkaretkeläisten mielestä kansalaisten odotetaan itsenäisyyspäivän iltana jäävän kotiin katsomaan ”talvisodan tekohengitystä”. Anarkistit eivät näytä tajuavan suomalaisesta yhteiskunnasta mitään. Vielä vähemmän historiasta. Talvisotaa ei Suomessa sopinut näyttävästi muistella ennen Mihail Gorbatshovin aikaa 1980-luvun loppupuolella. Kahteenkymmeneenviiteen vuoteen talvisota ei ole tarvinnut Suomessa minkäänlaista tekohengitystä.
Totta, talvisota ja sotaveteraanit ovat olleet jatkuvasti esillä reilut parikymmentä vuotta. Jokainen hyvää tai omaa asiaansa edistänyt helppoheikki on käyttänyt veteraaneja maskottinaan. Martti Ahtisaaren presidenttikaudellaan (1994–2000) aloittama populistinen veteraaninpalvonta koki hyperinflaation, kun jopa miesten jääkiekon A-maajoukkue koplattiin yhteen talvisodan, kenraali Adolf Ehrnroothin ja koko Funky Bunchin kanssa.
Näin ei siis ole aina ollut, kuten Tervo setämäisesti opettaa. Urho Kekkosen ja osin vielä Mauno Koiviston valtakaudella vaiettiin veteraaneista. Sodan kokeneet miehet suorastaan loistivat poissaolollaan Linnan parketil…
Hetkinen.
2010-luvun hauraita, 90–100-vuotiaita sotaveteraaneja seuratessa unohtuu se, että he ovat joskus olleet nuoria. Veteraanien sukupolvi on syntynyt vuosina 1894–1926, enimmäkseen toki 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa. Sota on nuorten miesten laji. Jos otetaan ”tyypillinen veteraani” – vaikkapa Kalle Päätalo – eli vuonna 1919 syntynyt pientilallisen poika, voidaan lyhyellä matematiikalla laskea, että hän on Urho Kekkosen ensimmäisen kauden alkaessa täyttänyt 37 vuotta.
Kekkosen (s. 1900) pitkällä presidenttikaudella sotaveteraanit muodostivat politiikan, hallintokoneiston ja liike-elämän sekä etujärjestöjen ytimen. Tšekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 he ovat olleet keski-ikäisiä. He ovat olleet tukevasti vallan kahvassa vuonna 1971, kun uudet ”vaaran vuodet” ovat uhanneet isänmaata ja taistolaisliike on marssinut estradille. Mainittakoon tässä, että myös Taisto Sinisalo (s. 1926) oli sotaveteraani.
Kekkosta presidenttinä seurannut, Lauri Törnin (s. 1919) kanssa kaukopartiossa jatkosodassa hiihtänyt Mauno Koivisto (s. 1923) ei luultavasti edes ajatellut kaltaistensa jermujen kaipaavan sädekehänsä kiillottamista.
Kun puhutaan, miten ”Kekkosen aikaan” talvisotaa ei saanut muistella tai veteraaneja saanut kunnioittaa, pitäisi aivan ensimmäiseksi kysyä, kuka kielsi. Rintamaveteraanit olivat sotakokemustensa myötä tiiviisti yhteen hitsautuneita, kaikki puoluerajat ylittäen verkostoituneita miehiä. Aseveljiä, jotka muodostivat 1980-luvulle asti Suomen taloudellisen ja poliittisen eliitin. Tasavallan presidentti saattoi esittää suoria tai verhottuja toiveita julkisen keskustelun puheenaiheista, mutta päätösvalta asiassa oli sodan käyneiden miesten omassa kädessä.
Vaikka sota-aikaa kuinka glorifioitaisiin jälkeenpäin, Kekkosen ajan nuorisolle sotaveteraanit olivat jokaista johtoporrasta miehittäviä tympeitä konservatiivijääriä. Koko nykymuotoinen talvisotamytologia polkaistiin käyntiin vasta, kun suuret ikäluokat saivat veteraanit heivattua pois palkkatyöstä.
Vuonna 1959 syntynyt Jari Tervo on nyt saman ikäinen kuin sotaveteraanit olivat hänen nuoruudessaan. Hänen ikäluokkansa muistetaan punkkareiden ja diinareiden tappeluista, kansalaistottelemattomuudesta, rauhanmarsseista, Koijärvi-liikkeestä ja Lepakkoluolan valtaamisesta, mielenosoituksista, Keskiolut R-kioskiin -kampanjasta, Pahkasiasta ja toinen toistaan vihaisempien rock-kokoonpanojen raivokkaasta yhteiskuntakritiikistä – kaikesta sellaisesta, jonka keski-ikäinen Jari Tervo nyt äkäisenä tuomitsisi arvottomana huliganismina.
Hannes Hynösen ja häntä 80 vuotta nuorempien luokkaretkeläisten rinnastus on juuri niin mieletön kuin maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan joutuneen torpparinpojan ja ennennäkemättömän rauhanajan kokeneiden jälkiteollisen yhteiskunnan lasten välillä vain voi olla. Se ei kerro mitään Hynösestä tai anarkisteista, mutta sitäkin enemmän punkin kuolemasta.
