Kaasuputki

Avainsana: talvisota

  • Tulkaa pois mielenhäiriöstä

    Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.

    Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu, koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken teatteriesityksen.

    Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.

    Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.

    Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.

    Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.

    Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.

    Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän edessä.

    Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:

    Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

    (Terveiset Raatteen tieltä)

    Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?

    Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:

    Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.

    (SK 22.2.2018)

    Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.

    Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:

    Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.

    (SK 22.2.2018)

    Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.

    Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.

    Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.

    Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.

    Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama keskustelu.

    Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.

    Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.

    Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!

    Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti miehille: häpeän aika on ohi.

    1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.

    Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa. Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.

    Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.

    Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.

    Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.

    Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan? Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on avoimesti heikko.

    Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.

    Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

  • Stalinin salainen ase

    Ilomantsi, joulukuun 12. päivä. Mittari on yöllä sukeltanut pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Vuosi on 1939 ja Suomi on keskellä nopeasti eskaloituvaa konfliktia itäisen naapurimaansa kanssa. Sota ei ollut täysin odottamaton, mutta yllätti. Pahimpaan tulimyrskyyn on varauduttu Karjalankannaksella, joten Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvalmistelut tulevat ikävänä takaiskuna.

    Ilomantsin suunnalla kokonaisen divisioonan hyökkäystä tykkeineen ja panssarivaunuineen on vastassa lähinnä rajavartijoista koottu Erillinen pataljoona 11. Nelisensataa suomalaista joutuu pidättelemään yli neljäätoistatuhatta neuvostoliittolaista ennen kuin täydennysjoukot saapuvat. Neuvostojoukkojen kalustoylivoima on sitäkin hätkähdyttävämpi.

    Kaikesta alivoimastaan huolimatta suomalaiset kykenevät torjumaan vihollisen. Hyökkäys hidastuu ja lopulta seisahtuu. Linjat alkavat vakiintua. Möhkö jää neuvostoliittolaisille ja Kallioniemen–Oinaansalmen linja erottaa osapuolet toisistaan. Hengähdystauko antaa eversti Paavo Talvelalle mahdollisuuden jopa systemaattiseen vastahyökkäykseen. Everstiluutnantti Aaro Pajarilla on edessä suunnaton tehtävä edetä Tolvajärven suuntaan, jossa Beljajevin jalkaväkidivisioona on jo tekemässä omaa hyökkäystään.

    Pajari katselee öiselle itätaivaalle. Aurinko ei ole vielä noussut eikä pitkään aikaan nousisikaan, mutta taivaanranta punertaa. Metallin kalke, moottorien kumu ja satunnaiset räjähdykset kantautuvat metsän takaa. Vastustaja valmistelee seuraavaa siirtoaan.

    Everstiluutnantti sytyttää tupakan. Olkoon vain kiellettyä.

    – Iivana hautoo jotakin, hän sanoo puoliksi itselleen, puoliksi vieressä torkkuvalle vänrikki Puraselle.

    – Ainahan se hautoo, Puranen vastaa syvältä sissitakkinsa alta.

    Pajari heittää natsan maahan ja sylkäisee perään.

    – On vain sellainen tunne, että niillä on jokin ässä hihassa.

    – Meinaatko lentokoneita, tankkeja ja haupitseja? Puranen valpastuu.

    – Pahempaa, Pajari murahtaa. – Jotain paljon pahempaa.

    Aamun koittaessa osasto P aloittaa vastahyökkäyksensä Tolvajärvellä. Beljajevin 139. jalkaväkidivisioona joutuu kääntämään hyökkäyksensä sekasortoiseksi vetäytymiseksi. Miesylivoimastaan huolimatta se on helppo saalis Pajarin joukoille. Voitto on ilmeinen, runsaasti kipeästi kaivattua taistelukalustoa päätyy suomalaisten haltuun. Vihollinen on tehty taistelukyvyttömäksi ja tie on auki Ägläjärvelle, jossa 75. jalkaväkidivisioona pitää asemiaan.

    – Tästähän mennään kohta riemumarssia Suojärvelle asti, vänrikki Puranen nauraa pessimistiselle everstiluutnantille.

    Pajari ei naura, vaan jää suu ammollaan tuijottamaan edessä aukeavaa tietä. Omituinen hiljaisuus peittää maiseman. Jokin on tulossa.

    – Eiss… Pajari kiroaa. – Paetkaa kaikki! Paetkoon ken voi! Vetäytykää! Vetäytykää!

    Puranen kääntyy katsomaan. Hänen polvensa notkahtavat. Tämä on liikaa! Sanat kuolevat Purasen huulille, jotka jähmettyvät epäuskoiseen virnistykseen. Lämmin ulostemassa valuu vänrikin lahkeeseen, mutta mies ei sitä enää tunne. Purasen lasittunut katse jää elottomana seuraamaan Stalinin saatanallisimman aseen aiheuttamaa tuhoa.

    Kymmenen islaminuskoista nuorta naista ja heidän kaksikymmentä lastaan kävelee läpi suomalaisten linjojen. Juoksuhaudat täyttyvät verestä. IV armeijakunnan miehet murskautuvat heidän edessään kuin kärpäset. Kolmevuotias jihadistitaapero ottaa yksin vangiksi eversti Talvelan ja tappaa muun esikunnan. Everstiluutnantti Pajarin tuhkat löydetään vasta kuukausia myöhemmin.

    – Vittu, toi Stalin on kyllä yksi saatanan perkele, toteaa presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaessaan seuraavana päivänä sopimuksen Suomen ehdottomasta antautumisesta ja liittämisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

    – Joo, ei olisi ikinä pitänyt päästää niitä naisia ja lapsia Suomen rajojen yli, vahvistaa Risto Ryti ampuen kuulan kalloonsa.

  • Kansallismielisyydestä

    Kaikkien suomalaisten nationalistien yhteinen ominaisuus on vankka usko suomalaisten täydelliseen kelvottomuuteen. He saattavat kuulua johonkin ”suomalaisuutta” kouristuksenomaisesti korostavaan järjestöön – Suomen Sisu, Suomi Ensin, Perussuomalaiset – mutta kertaakaan kenenkään huulilta ei karkaa puhetta siitä, miten hyvä ja vahva Suomi on maana ja kansakuntana.

    Kansallismielisiksi he itseään luonnehtivat, mutta eivät pidä suomalaista kulttuuria, Suomen kansan ja valtion historiaa tai kansallisia instituutioitamme minkään arvoisina. Heille Suomen vahva kansantalous, kaikki suomalaisten teot tieteessä ja taiteessa ovat muiden maiden saavutusten rinnalla halveksittavia mitättömyyksiä.

    Tässä paradoksi. Mitä kansallismielisempi suomalainen, sitä varmemmin hänelle ulkomaalaiset ovat kuin avaruusolentoja tai jumalia: suurempia, vahvempia ja kauniimpia kuin kukaan koskaan Suomen tasavallassa siinnyt.

    Siksi juuri suomalaisnationalistin itsensä mielestä suomalaiset ovat historian häviäjiä, unohdukseen ja sukupuuttoon tuomittu evoluution umpikuja. Viisi ja puoli miljoonaa surkimusta, jotka pitää sulkea eläintarhaan kaltereiden taakse suojaan pahalta maailmalta.

    Nationalistinen pelko on ällistyttävän nurinkurista. Luulisihan näet, että ylpeä suomalaisuusintoilija pitäisi omaa heimoaan ylivertaisena kastehelmenä kansojen meressä. Nyt keskimääräinen ”vihervasemmistolainen” luottaa isänmaahansa enemmän kuin kaikki ”maahanmuuttokriitikot” yhteensä.

    Sillä totta puhuen niin kutsuttu suomalaisuus ei menetä mitään itsestään, vaikka muutama kansalainen käyttäisi burkinia uimarannalla tai lisäisi ramadanin päätösjuhlan shoppailukalenteriinsa. Jos ajatus tuntuu pelottavalta, jokainen täysi-ikäinen kuluttaja voi testata ilmiötä vajaan parin viikon päästä, kun maamme lukuisat irkkubaarit ja Timo Soini juhlivat St. Patrick’s Dayta. Harvassa ovat ne rymyveikot, jotka vihreäksi värjättyä olutta litkiessään seisahtuvat kesken kulauksen pohtimaan, miten helvetissä katolilainen irlantilaispyhimys pitäisi niveltää osaksi suomalaista talvisota- ja pettuleipämyyttiä.

    Suomalainen kulttuuri on sitä, että pitopöydässä saattaa olla voileipäkakun ja pullanpitkon sijaan tarjolla viininlehtikääryleitä ja baklavaleivoksia, mutta juhlavieraat etnisestä taustastaan riippumatta osallistuvat mitä piinallisimpaan hämäläiseen kursailurituaaliin.

    Suomalaista kulttuuria on Kansainvälinen hiihtokoulu, joka opettaa maahanmuuttajalapsia hiihtämään. Taustalla on se vallankumouksellinen ajatus, ettei murtomaahiihdossa ole mitään noloa tai hajoavan haurasta: se on aivan pätevä harrastus uskontoon, äidinkieleen ja ihonväriin katsomatta.

    Sanotaan, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia ja diversiteettiä. Kyllä, mutta se ei riitä. Suomi tarvitsee vahvan kansallismielisen aatteen. Suomi tarvitsee leijonariipusmiehiä, jotka itähelsinkiläisen moskeijan varjossa tuntevat sydämessään ylpeän isänmaallisen läikähdyksen ajatellessaan, kuinka moni ihminen kaukaa valtionrajojemme tuolta puolen on kuolemaa ja kärsimystä uhaten valinnut juuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin kodikseen.

    Vai pitääkö tämäkin työ ulkoistaa maahanmuuttajille?

  • Talvisota pois itsenäisyydestä

    Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

    Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

    1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

    Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

    Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

    Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

    Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

    Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

    Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

    Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

    Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

    Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.

  • Torjuntavoiton riemukaari

    Helsinkiin puuhataan talvisodan muistomerkkiä, joka hyväksyttiin raikuvin suosionosoituksin väistyvän kaupunginhallituksen yksimielisellä päätöksellä. Sama poppoo toki on keskustellut myös, niin ikään mitä kordiaalisimmin, Hietarannan vanhan pukuhuoneen kohtalosta sekä niin sanotun palvelualoitekokeilun eli julkisten palveluiden yksityistämisen etenemisestä, mutta keskitytään tällä kertaa pääasiaan.

    Talvisotaan.

    Jo jokusia vuosia sitten Talvisotayhdistys ry. esitti, että maamme pääkaupunkiin tulee pystyttää muistomerkki kunnioittamaan provosoimattoman aggression kohteeksi talvella 1939–40 ajautuneen kansakuntamme vuodattamaa veriuhria:

    Suomalaisille talvisodan taistelut ja tapahtumat merkitsivät raskaita kokemuksia ja epäinhimillisiä ponnisteluja. Tapahtuma on verrattavissa muinaiseen Marathonin taisteluun, jota on muistettu sankarillisena voittona 2500 vuotta sitten.

    Ylioppilas- ja Ryhmäteatteristakin omalla tavallaan tuttu Pekka Korpinen laati aiesuunnitelman muistomerkkihankkeelle, joka sai sittemmin suojelijakseen presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaaren. Projektille on myös näytetty vihreää valoa opetus- ja kulttuuriministeriössä, joka asetti sille toimikunnan.

    Ilta-Sanomien haastattelussa Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja, professori Matti Palo toivoo muistomerkille sijoituspaikaksi Kasarmitoria. Hän kertoo lehdelle, että ”muistomerkin pitää olla myös pysäyttävä ja hätkähdyttävä” sekä ”mieluummin suurempi kuin pienempi”.

    Hankkeen budjetti on reilut puolitoista miljoonaa, mikä haiskahtaa jopa tavallisen reservin tykkimiehen nenään kammottavalta epäisänmaallisuudelta. Tuolla rahalla ei saa edes Mannerheim-elokuvan traileria.

    Suomen tasavallan historiassa on verraten vähän kohokohtia. Itsenäisyys saavutettiin liki nolosti äänestämällä asiasta eduskunnassa ja kärttämällä paperiin allekirjoitukset hädintuskin lailliselta ex-emämaan vallankaappaushallitukselta. Seurannut sisällissota päätyi sekä kiusalliseen kansanmurhaan että voittajaosapuolen äärioikeistolaisten tavoitteiden raukeamiseen – ei siinäkään siis liiaksi muistelemista. Kouraan jäävät vain toisen maailmansodan taistelut, ensimmäinen jääkiekon miesten maajoukkueen MM-kulta sekä Eurovision laulukilpailun voitto. Näistä viimeksi mainitulla on jo oma muisteluinfrastruktuurinsa Rovaniemellä.

    Mitenkään Globenissa keväällä 1995 kamppaillutta leijonakatrasta vähättelemättä voidaan kai sanoa, että sota-aikojen koettelemukset ja etenkin talvisodan puolustustaistelut merkitsevät Suomen kansalle enemmän kuin jääkiekkovoitto. Olkoonkin, että sota päätyi vain hopeasijaan.

    Siksi on paikallaan todeta, että omistettakoon Kasarmitorin halpapysti jääkiekon miesten vuoden 1995 voittojoukkueelle esimerkiksi Timo Jutilan atlasmaisessa hahmossa, ja pohdittakoon talvisodalle jotain arvokkaampaa.

    Kaasuputki-blogi ehdottaa tähän tarkoitukseen vuosittaista sotilasparaatia, joka suoritetaan Helsingin kantakaupunkialueelle mitä pikimmiten raivattavalla kuusikaistaisella puistokadulla. Pohjois–eteläsuunnassa Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle ulottuvan paraatikadun pohjana voidaan käyttää olemassaolevaa reittiä, Helsingin pisintä yhtenäistä katuosuutta.

    Kyseessä on 2,5 kilometriä pitkä teiden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä Unioninakseli – joka olisi oikeastikin mainio nimi uudelle valtaväylälle. Kun Helsinki tulevien kuntaliitosten myötä paisuu miljoonakaupungiksi, Mannerheimintie ei kerta kaikkiaan enää riitä pääkaduksi. Se on siihen liian arkinen. Marskin muistoa tien statuksen kutistaminen ei silti tahraisi, olisihan väylä edelleen yksi Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä katuosuuksista ja siten pääkaupungin sykkivä valtimo.

    ”Sininen viiva syttyi Unioninakselin ylle”, otsikoi Helsingin kulttuurikeskus, kun Unioninakseli valaistiin sinertävällä vaakasuoralla valonsäteellä vuoden pimeimpään aikaan:

    Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen käynnisti Sininen viiva -valotaideteoksen juhlavuoden teemakatu Unioninakselin ylle maanantaina 10.12. Valo syttyi päivälleen 135 vuotta sen jälkeen, kun Helsingissä ja koko Suomessa syttyi ensimmäinen sähkövalo vuonna 1877.

    Valotaideteos heijastetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon torniin. Unioninakselilla tarkoitetaan Helsingin pisintä yhtenäistä katuakselia, joka käsittää Kopernikuksentien, Unioninkadun ja Siltasaarenkadun.

    Kyseessä ei ole sattuma. Tiestä oli jo rakennusvaiheessaan tehty tarkoituksella eräänlainen pääkatu. Se halkaisee Helsingin ja Suomen historian kaikkein merkittävimmät alueet.

    Helsingin kaupunginmuseo tietää kertoa, kuinka vaatimaton enkelikeisari Aleksanteri I – joka tunnetusti suhtautui torjuvasti henkilökohtaisiin muistomerkkeihin – torppasi heti alkuunsa vuonna 1812 piirretyn valtaväylän nimeämisen Aleksanterinkaduksi. Unioninkadun nimen tie sai Suomen ja Venäjän kansojen hedelmällisestä ja molempia osapuolia hyödyttävästä valtioliitosta. Keisari kohotti Suomen silkasta valloitusmaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

    Hyväntahtoisina hallitsijoina keisarit toisensa perään hoivasivat pientä, satavuotisten sotien runtelemaa suuriruhtinaskuntaansa, kunnes Suomen kansa oli valmis heräämään valtionunestaan ja toteuttamaan kansallishenkensä iankaikkista tahtoa itsenäisenä valtakuntana. Tätä kansallista heräämistä Unioninkatu kuvastaa historiallaan sekä maamerkeillään kauniisti.

    Empire-Helsingistä katu jatkuu korkeita tieteitä tutkivien yliopiston laitosten sivuitse pohjoiseen, yli rikkiammutun Pitkänsillan, ohi työväenliikkeen korskeiden kivipalatsien – Metallitalon ja Elannon entisen tavaratalon – kohti ylimpänä mäen laella koko kaupungin ylle siunaavana sormena kurkottavaa Kallion kirkkoa. Hakaniementorin kylmällä kiveyksellä hehkuvat yhä kuumina vuosisataisen luokkataistelun rytmikkäät askeleet. Alistetut, vaan eivät lannistetut työväenmarssit ovat hehkuvin rinnoin huokuneet rakkautta ja vaatineet oikeutta niin lapualaisvuosien vainoissa kuin neuvostodiktatuurin ydinaseiden takaamassa valheellisessa voimaintunnossa.

    Hakaniemen jylhä kallioperä oli se vankka pohja, jolta ponnistaen suomalaiset vasemmistojohtajat saattoivat myös sanoa jyrkän tuomionsa itäblokin sotilasoperaatioille Tšekkoslovakiassa – se saattoi olla ratkaiseva hetki, jolloin Suomi peruuttamattomasti liittyi läntiseen kulttuuripiiriin ja turvasi demokratiansa pitkät perinteet.

    Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus -kirjan (Teos, 2012) toimittanut professori Henrik Meinander on sanonut näin:

    Jos jokin katu Helsingissä tai Suomessa on täynnä merkittäviä ja kiehtovia rakennuksia, patsaita ja puistoja sekä niihin liittyviä ihmiskohtaloita, tapahtumia ja muistoja, se on nimenomaan Unioninakseli.

    Kukkulalta kukkulalle ulottuva tie on ladattu täyteen merkityksiä ja siten ansainnut paikkansa historiantutkimuksessa. Mutta vuosisatojen varrella tie on kutistunut vaatimattomaksi kinttupoluksi.

    Väylän leventäminen laajaksi, mielellään kuusikaistaiseksi puistokaduksi tarjoaisi Suomen paisuvalle pääkaupungille arvoisensa pääkadun, jonka laidoille istutettujen puurivien katveessa monipuolinen turismi, kauppa ja rahoitusala kukoistaisivat. Pitkän avenuen tai esplanadin varrelle mahtuisi boheemikortteleita filosofiakahviloineen, sähäköitä klubeja kansainvälisine huipputiskijukkineen, prameita hotelleita ja jopa muutamia tavallisen kansan asuintaloja, asunnottomien yömajoja ja muuta pittoreskia rahvaanomaisuutta.

    Unioninakseli-nimi kuvastaisi katua sen kaikessa historiassa ja samalla se viimeinkin yhdistäisi kaksi Suomea, porvarillisen ja työväenluokkaisen, yhdeksi sini- ja punavihreäksi kaupunkikulttuuriksi.

    Tämä ”prospekti” siis toimisi myös ja ennen kaikkea alustana vuotuiselle talvisodan muistoparaatille, jossa Suomen asevelvollisuusarmeija voisi näyttää parasta osaamistaan, varustelutasonsa nykyaikaisuutta sekä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin tuttua, viehättävästi anakronistista keisarillista loistoaan.

    Koska tie olisi enimmältä osaltaan melko kevyesti liikennöity, se soveltuisi näyttämöksi myös monille muille tapahtumille, kuten erilaisille mielenosoituksille, voitokkaiden urheilukilpailujen kultajuhlille, ulkoilmakonserteille ja tietenkin reitiksi työväen vappukulkueelle.

    Se olisi huomattava piristysruiske koko metropolialueen inhimilliselle toiminnalle.

    Uuden pääkadun rakentaminen ei tietenkään ole aivan haasteetonta. Muutamin paikoin tietä ei voi ilman kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia menetyksiä leventää, mutta hyvin monin kohdin tympeät kadunvarsitalot ovat uhrattavissa. Kaisaniemen ja Hakaniemen suunnalla tilaa on yllin kyllin, mutta eteläpäässä on hyvin ahtaita sopukoita.

    Kun katsomme oheista kaavakuvaa Unioninakselista, näemme sen muutamia solmukohtia.

    Ilmeisistä syistä Tuomiokirkko (6.) on pakko säilyttää siinä, missä se on. Samoin muutamat läheiset yliopiston rakennukset, kuten päärakennus ja kirjasto. Mutta esimerkiksi Metsätalon tapaiset uudemmat pytingit voisi surutta raivata uuden pääkadun alta. Samoin Kauppatorilta alkaen koko eteläisen Unioninkadun ympärillä olevat rakennukset ovat purettavissa aina Saksalaiselle kirkolle (7.) asti. Reitti ylös Tähtitorninmäkeä observatoriolle (8.) on pelkkää puistoa, joten rakennustyöt tehdään melko neitseelliseen maaperään. Purettavia rakennuksia on onneksi vähän.

    Hakaniemen suunnalla Pitkäsilta (4.) on arvokas perintökohde ja itsessään sodan muistomerkki, siis täysin loukkaamaton. Sen kohdalla ei voi kuin tyytyä kaventamaan väylää.

    Hakaniementorilla (3.) tie jakautuu useiksi ajokaistoiksi ja raitiotielinjoiksi, joiden reitit on suunniteltava uudelleen siten, että paraativäylä säilyy mahdollisimman suorana. Kallion kirkolle (1.) nouseva Siltasaarenkatu (2.) on suljettu osin moottoriajoneuvoilta, mutta silti mahdollinen rakentaa.

    Hanke on ymmärrettävästi mittava ja tulee maksamaan huomattavan summan rahaa. Purettavat talot uuden paraativäylän laidoilla eivät ole ilmaisia ja on luultavaa, ettei kansalaiskeräyskään aivan äkkiä tuottaisi kylliksi.

    Siksi tässä heikossa taloustilanteessa uuden pääkadun rakennustöitä voidaan lykätä ja keskittyä koko paraativäylän jujuun: massiiviseen riemukaareen, joka sijoitetaan nykyisen Kaisaniemen liikenneympyrän (5.) paikalle. Liikennejärjestelyitä sekin tietysti edellyttää, mutta suomalaiset ovat kuuluisia tahdonvoimastaan.

    Riemukaaren konsepti on tunnettu antiikin Roomasta. Maineikkain näistä lienee Tituksen riemukaari, joka on antanut hahmonsa myöhemmille samanlaisille kaikkialla maailmassa. Pariisin Arc de Triomphen tietävät kaikki, mutta kuinka moni on perillä siitä, että vastaavanlaisia on rakennettu aivan äskettäin Eurooppaan?

    Makedonian tasavallan hallitus teetti näet vuonna 2011 ”Makedonian portti” -nimisen monumentin pääkaupunkiinsa Skopjeen. Kyseinen riemukaari vihittiin tammikuussa 2012 eikä kukaan järjissään oleva ihminen voisi kiistää sen toimivaa ja hyvää ulkoasua.

    Kaisaniemen liikenneympyrän patrioottiseen katukuvaan riemukaari istuisi erinomaisen hyvin. Aukio on hyvin laaja, joten siihen mahtuisi laajempikin teos. Kuvassa näkyvän kaltainen Tituksen malliin veistetty kaari sulautuisi kenties viehkoimmin maisemaan, mutta toisaalta Brandenburgin portin tapainen moniaukkoinen kaari palvelisi paremmin liikenneympyrään yhtyviä useita väyliä. Vaan jääköön tämä kuvanveistäjien, arkkitehtien ja tieinsinöörien huolenaiheeksi.

    Tärkeintä on, että monumentti on kyllin komea osoittaakseen Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden talvisodan veteraaneja ja sankarivainajia kohtaan. Suomi ei voittanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä sekä keskeiset demokraattiset instituutionsa, minkä tähden talvisodan lopputulosta on alettu kutsua torjuntavoitoksi.

    Talvisodan taistelijoille pystytetty Torjuntavoiton riemukaari olisi Suomen sotasankarien muistomerkkinä jotain aivan muuta kuin surullinen klöntti, jota presidentti Ahtisaaren suojeluksessa ollaan nyt suunnittelemassa syrjäiselle Kasarmitorille.

    Riemukaaren yhteyteen voisi sijoittaa ranskalaisen esikuvan mukaan tuntemattoman sotilaan haudan ja ikuisen tulen. Suomen kansa, jos kuka, osaisi arvostaa tätä elettä.

  • Telakkateollisuuden talvisota

    Suomen tasavalta osallistui tahtomattaan ja suurvaltapoliittisten virtauksien pakottamana ajopuuna toiseen maailmansotaan. Itsenäisyytensä vain hiukan yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin taistellut pohjoinen valtiomme oli joutunut rakentamaan hyvinvointinsa perustukset keskellä historian syvintä maailmantalouden lamaa. Euroopan valtojen sapelinkalistelun alla käynnistynyt nousukausi ei ennättänyt ajoissa muuttua materiaaliseksi runsaudeksi, ja niinpä Suomi-neidon oli turvaaminen yksin Kaitselmukseen sekä kansallishengen elähdyttämään nuorisoonsa, kun idän paholainen aloitti provosoimattoman aggressionsa marraskuussa 1939.

    Katkeran veljessodan rikki repimä kansakunta hitsautui yhdeksi talvisodan jäähelvetissä: 105 kunnian päivää piirrettiin aikakirjoihin Pohjolan Thermopylaina. Alivoimainen, heikosti varustettu armeijamme löi uudenaikaisen ja motorisoidun bolševikkihyökkääjän takaisin.

    Hitsautua-verbi onkin osuva, sillä hiukan myöhemmin koetun jatkosodan ja rauhansopimuksen ehtoihin kuuluneen Lapin sodan jälkeen demokratiansa ja vapautensa kovalla hinnalla lunastanut Suomi joutui hautaamaan aseensa ja tarttumaan hitsipilliin. Länsivaltojen kanssa liittoutunut Stalin kiristi rauhan lunnaiksi äärettömän raskaat sotakorvaukset, jotka viimeisetkin veripisaransa Karjalan kankaille vuodattanut kansakunta määrättiin toimittamaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle metalli- ja konepajateollisuuden hienostuneina lopputuotteina.

    Suomalaiset puhalsivat kirjaimellisesti yhteen hiileen: ahjot hehkuivat kaikkialla vanhoilla ja uusilla teollisuuspaikkakunnilla, kun terästä alettiin valaa ja valssata laivojen, vetureiden sekä kehittyneiden sähköteknisten laitteiden, kuten generaattoreiden, sähkömoottorien ja kokonaisten voimalaitosten raaka-aineiksi.

    Onkin täysin kiistämätön totuus, että Suomen metalli- ja konepajateollisuuden kivijalka valettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa. Kun viimeinen sotakorvausjuna olympiavuonna 1952 ylitti Vainikkalan raja-aseman, tiedettiin jo, että itäostajan koviin laatuvaatimuksiin sopeutuneet tehtaat saisivat jatkaa toimintaansa täydellä höyryllä normaalien kauppasopimusten puitteissa.

    Erityisesti tämä koski suomalaistelakoita: vaikka sotakorvausten ehtoja huojennettiin useaan otteeseen vuosina 1944–1952, laivoista ei tingitty niittiäkään. Stalin halusi suomalaisia aluksia ja sai ne täysmääräisesti. Wärtsilä-konserniin kuuluneet telakat Helsingin Hietalahdessa ja Aurajoen suulla Turussa vastasivat haasteeseen vikkelimmin, mikä takasi niille täydet tilauskirjat jo sotakorvauskaudella.

    Sodasta palanneet miehet eivät jääneet tyhjän päälle. He pääsivät rakentamaan poltetulle ja poljetulle Suomelle uutta tulevaisuutta raskaan työn ja uurastuksen merkeissä. Uupumattomat rautakourat olivat maanpuolustuksemme viimeinen linja. Heidän ansiostaan Suomi säilytti maineensa maana, joka aina maksaa velkansa. Heidän työlleen perustui koko myöhempi hyvinvointimme, Nokian ja Angry Birdsin ihme.

    Siksi jokaisen isänmaallisen suomalaisen tulisi tehdä kunniaa maamme telakkateollisuudelle vaatimalla korealaiselle STX-konepajakonsernille vaikka poikkeuslakiteitse ylimääräiset tuotantotuet ilman hintakattoa. Hallituksen tulisi myös välittömästi selvittää, onko mahdollista joko ottaa telakkateollisuus valtion haltuun tai käynnistää maataloustuotannon tapainen teknologiateollisuuden tukijärjestelmä, jossa tuotantotuen ohella maksettaisiin esimerkiksi eräänlaista kesannointitukea – ylituotannon hillitsemiseksi teollisuuslaitokset toisin sanoen ”pantaisiin pakettiin”.  Näin teollisuusyritykset voisivat toimia kansainvälisistä suhdanteista riippumatta täydellä miehityksellä ja maksaa työehtosopimuksen mukaista palkkaa työntekijöille.

    Vapaudellemme ei voi määrätä hintalappua: jokainen menetetty laivatilaus merkitsee virtsaamista sankarivainajien kunnian seppelöimille haudoille.

  • Vesa Keskisen saunasolmu

    Elokuun toinen viikko on yhä kuuma kuin ennenkin. Aurinko toki on painunut mailleen, mutta Venäjän palavien metsien loimotuksessa kelpaa yhä myös suomalaisten paistatella. Välitöntä räjähdysvaaraa suuressa itäisessä naapurimaassa ei pitäisi olla, joten kiinnitettäköön huomio siksi aikaa tähdellisempiin kysymyksiin:

    Suomi

    Kulttuurikritiikkiä

    Urheilun jännittävä maailma

  • Se ei lopu koskaan

    Miksi enää ei nimitetä marsalkkoja?
    Suomen marsalkka evp. Gustaf Mannerheim täyttää tänään 143 vuotta. Ikäisekseen nuorekas marski viettää ankarien taisteluiden ja kiusallisen mediaryöpytyksen jälkeen seesteisiä eläkepäiviä yksiössään Etu-Töölössä.

    Miten Marskista tuli Marski

    Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi köyhään, mutta vaatimattomaan aatelisperheeseen 4. kesäkuuta 1867 Askaisten Louhisaaressa, Varsinais-Suomessa. Isä karkasi varhain ulkomaille, minkä tähden Gustaf Mannerheimin elämä muistuttikin hyvin paljon Tony Halmeen elämää.

    G. Mannerheimin synnyinvuode Louhisaaressa. Kuva kirjoittajan.
    G. Mannerheimin synnyinvuode Louhisaaressa. Kuva kirjoittajan.

    Huonosti menneen ”kadiksen” aikana nuori Gustaf Mannerheim pyrki Pietariin Paašikouluun, mutta Tuomas Nevanlinnan esi-isä teki hankkeen mahdottomaksi. Mannerheim vaipui masennukseen ja joutui jättämään lukunsa kesken. Raimo Sailas vihaa siksi Mannerheimia enemmän kuin mitään muuta maailmankaikkeudessa.

    Lopulta tuleva marski pääsi kuin pääsikin ylioppilaaksi, jahtasi perhosia valkolakki päässä koko kesän ja läksi viimein Pietariin jatko-opiskelijaksi. Hän suoritti Nikolain ratsuväkikoulun, pääsi hyväryhtisenä ja pitkänä miehenä chevalierkaartiin, osallistui everstiluutnanttina Venäjän–Japanin-sotaan ja vieläpä ratsasti halki Aasian.

    Siinä sivussa Mannerheimin huhutaan myös käyneen vihillä.

    Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Mannerheim jätti Venäjän armeijan ja palasi tuhlaajapoikana suuriruhtinaskunnan puolelle, jossa hänen piti sietää nousukasidiooteista ja pohjalaisjunteista kootun esikunnan smalltalkia johtaessaan nuijasotilaitaan tappopuuhissa.

    Pistettyään hengiltä 27 000 epäisänmaallista suomalaista Mannerheim toimi tovin valtionhoitajana ja lopulta katosi. Ajoittain hän metsästeli ihmissyöjätiikereitä, viljeli maata ja osallistui erilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaan.

    Vuonna 1933 kenraali Mannerheim nimitettiin sotamarsalkaksi. Saman vuosikymmenen lopulla sota syttyikin.

    Myöhemmin Gustaf Mannerheim nimitettiin myös Suomen marsalkaksi – 75. syntymäpäivänään – ja otti vastaan Adolf Hitlerin, jonka hän kertoman mukaan altisti passiiviselle tupakoinnille.

    Presidentiksi nimitetty marsalkka jäi eläkkeelle Suomen diktaattorin tehtävistä vuonna 1946. Hän matkusti Sveitsiin ja kuoli siellä 27. tammikuuta vuonna 1951.

    Perinteisin menoin

    Kuva: Viaggiatore Fantasma / Flickr / by-nc-ndMannerheimin syntymäpäivänä – puolustusvoimain lippujuhlan päivänä – on tavallisesti ylennetty sotilashenkilöitä ja palkittu kruunun uskollisia alamaisia viehättävillä kunnianosoituksilla. Kaasuputki-blogi onnittelee siksi muiden muassa sotilaskotisisar Erja Elina Ylistä, kokki Sinikka Anneli Tarkiaista, autonkuljettaja Juha Petteri Myllymäkeä, asentaja Tero Tapio Kalliota, arkistosihteeri Maija Riitta Heikkistä, mielisairaanhoitaja Kaisu Helena Norrbackaa ja aivan erityisesti sotakamreeri Mikko Tapani Seliniä itse kunkin uunituoreesta kunniamerkistä.

    Puolustusvoimain taannoinen komentaja Juhani Kaskeala toki sai kirkkaimman prenikan, Vapaudenristin suurristin rintatähtineen. Grattis!

    Marskin loikoillessa Hietaniemessä Suomen voitokas armeija on juhlinut talvisotaa. Lippujuhlapäivän kunniaksi valtion väkivaltamonopoli ojensi Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Ulla Appelsinille ja uutistoimittaja Pasi Jaakkoselle sotilasansiomitalin.

    Eikä suinkaan turhaan, sillä Suomen toiseksi isänmaallisin iltapäivälehti omisti Neuvostoliitosta saavutetulle riemuvoitolle ”kunnian päivien” hengessä peräti 105 prosenttia sisällöstään sekä

    […] teki talvisodasta myös kolme erikoislehteä, Talvisota 70 vuotta, Sodan kuvat ja Väinön sota, jotka kaikki löysivät lukijansa. Ensimmäinen myi yli 100 000 kappaletta. Lehtiä on jaettu myös veteraanitilaisuuksissa ja hyödynnetty lukioiden opetuksessa.

    Kiitospaidat salkoon!

    UPDATE (11.04): Tuoreimpien tietojen mukaan pääministeri Matti Vanhanen ei vietä puolustusvoimien lippujuhlan päivää. Kesärannan lipputanko ammottaa tyhjyyttään. Kuolivatko talvisodan veteraanit turhaan?

  • Viihdeuutisia

    Tämä kuva on haettu Flickristä hakusanalla 'WTF'. Kuva: stjnky / Flickr

    Kaikki alkoi, kun Pohjanmaan tunnetuin kaappikello jäi toverillisen lemmenkiihkon uhriksi keskellä pimeintä Afrikkaa. Suudelma mäiskähti kera hellien sanojen kauppiaan otsalle. Muista ruumiinosista tarina ei kerro.

    ”Rakastan sinua, vaimoni!”

    Herkästi oli huonekumppani sanansa asettanut. Kuin lääkäriromaanissa. Kuinka moni osaisi samassa tilanteessa muotoilla yhtä taidokkaan lauseen? Usealla tavallissuomalaisella saattaisi koiravahdin hämärässä, kiihkon vallassa vähintään unohtua possessiivisuffiksi. (Sana tarkoittaa omistusliitettä, ei kondomia.)

    Anekdootti möreä-äänisestä kauppiassuuruudesta on uutinen, mutta samalla se kutittelee mukavasti nauruhermoja. Yhdistelmässä ei ole mitään outoa, sillä uutiset viihteellistyvät. Eikä se ole huono juttu. Kun varsinainen viihde on tappavan tylsää, tarvitsemme jotain itseämme hauskuuttamaan. Käyköön siis uutisjournalismi viihteen housuihin.

    Ilman uutisviihdettä ihmiskunta masentuisi hengiltä sillä hetkellä, kun paavi toteaa kirkossaan vellovan pedofilian johtuvan siitä, että yksinomaan miehistä koostuvassa yhteisössä ei voi lapsiin sekaantumatta toteuttaa homoseksuaalisia impulsseja.

    Ja aivan erityisesti vapauttavan naurun tarpeessa ollaan nyt, kun olut ja makkara sekä remakka vappupöhnä uhkaavat jäädä työtaistelun jalkoihin.

    Eräs viihteen syvimmistä ominaisuuksista on sen apinatarhamaisuus. Ihminen ei naura eläintarhassa apinalle siksi, koska se on niin loistava vitsinkertoja. Apinassa naurattaa se, että eläinparka muistuttaa niin paljon ihmistä itseään kaikessa tosikkoudessaan. Eikä hulluimmankaan julkkiksen toilailu niin paljon huvita, etteikö se vähän vihlaisisi sieltä itsetunnon kohdalta.

    Mutta voi pojat, miten paljon niitä apinoita piisaa!

    Pääsiäisen jälkeen suomalaisia varoitettiin Topi Sukarista, joka aikoi pyrkiä eduskuntaan. Ja päivää myöhemmin lupaavasti urjennut ura parlamentaarikkona kaatui – arvatenkin moraaliseen dilemmaan: voisiko Sukari ottaa itseltään vastaan vaalirahoitusta?

    Ja tietenkin medianarkomaanin päivittäinen fiksi: Marja Tiura, tuo Suomen Jeanne d’Arc! Viimeisimmässä tiedotteessaan Tiura löysi sisältään Jeesuksen lisäksi lotan (ja hiilen) sekä kokonaisen talvisodan. Lisää meheviä juonenkäänteitä kaivataan, mutta tuskin saadaan, sillä suunnattoman harmillisesti kokoomusjohtaja Jyrki Katainen sattui juuri nyt menettämään muistinsa.

    Eikä unohdeta sitä seksiä! Suomalainen Iltalehti on päättänyt käydä taisteluun siveyden puolesta. Anna Kontulan seksiä tihkunut kohumatka Kaakkois-Aasiassa oli liikaa Juha Veli Jokiselle, jonka mielestä ns. indonesialainen malli olisi ollut kai parempi.

    Nääs maassa maan tavalla.

  • Mannerheimia ei tervehditty

    Mannerheim

    Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

    ”

    Marskilla oli talvisodan aikana tapana tehdä aamuratsastuksensa Kaihunharjulle, ja sieltä edelleen reitti kulki erään pienen maalaistorpan ohi. Marsalkka joutui usein ratsastamaan mökin pihan läpi, jossa vanha vaari usein istui ja paistatteli päivää kevätauringossa. Aina Marskin ratsastaessa ohi hän nousi, otti vanhan karvareuhkan päästään, tervehti hyvin ylevästi Marskia ja istuutui jälleen imemään piippuansa. Eräänä aamuna vaari oli hakkaamassa havuja elukoiden alle kevättalvella. Kun Marski ratsasti ohi, ukko siirsi piipun toiseen leukapieleen ja löi vain havuja. Marski katsoi vähän pitkään, kun ukko ei tervehtinyt, mutta teki lenkkinsä ja palasi saman tien takaisin. Ukko löi vain havuja. Silloin adjutantti pysäytti ratsunsa ja sanoi:

    – Päivää isäntä! Mitäs kuuluu?

    – Mitäpäs tässä.

    – Tunsitteko, kuka tästä ratsasti ohi?

    – No totta helvetissä minä Marskin tunnen.

    Adjutantti tiedusteli, miksi ukko ei sitten tervehtinyt.

    – Eihän sitä näin työssä ollessa, sanoi ukko ja rupesi taas lyömään havuja.

    Adjutantti ratsasti Marskin kiinni ja kertoi tämän jutun. Marski hymähti ja sanoi:

    – Hän tuntee ohjesäännön. Palveluksessa ollessahan ei tervehditä.”

    (Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)