Marraskuun puolivälissä ei kukaan osannut odottaa, että kyseessä olisi aivan vakavissaan aloitettu kampanja.
Marraskuun puolivälissä ei voinut kuin kysyä, onko Suomi palannut yhtenäiskulttuurin aikaan.
Sanomatalon hengitysilmassa on salamyhkäisiä itiöitä, jotka ujuttautuvat keskushermostoon ja saavat aikaan pakonomaista tarvetta olettaa aistivansa muutoksia Zeitgeistissa. Ehkä Ilkka Malmberg toi kyseisen sienen taloon – eeppisen journalismin mestari kun tunnetaan ennen kaikkea Suuren Kansallisen Tarinan väsymättömänä uudelleenkertojana.
Mitä vanhat edellä, sitä nuoret perässä. Lauantaina 15.12. toimittaja Jussi Pullinen dekonstruoi jo toista kertaa tänä talvena kolmenkympinkriisiään olettamalla, että hänen Facebook-ystäviensä yllättävä vakavoituminen Vain elämää -levymainoksen äärellä kertoo yhtään mitään yhtään mistään, ja kaikkein vähimmin kansakunnan tilasta:
Kansaa yhdistivät kyyneleet: Yli 900 000 suomalaista katsoi televisiosta, kuinka laulajat Kaija Koo, Cheek ja Jonne Aaron esittivät artistien uraa nostalgisoivassa Vain elämää -sarjassa Katri Helenan kappaleita. Facebookin perusteella valtaosa heistä vollotti. Kaikkein yllättynein olin siitä, että kyynelehtijöiden joukossa vilahteli paatuneita nokkelikkoja, Punavuoren ja Kallion kulttuurin kasvattamia ironian puoliammattilaisia.
Ugrilaisten kanta-astujiemme synkässä muinaisuudessa, kun sotavuosien karaisemaan tanssilavakulttuuriin alkoi ilmestyä repeämiä ja kansalaiset ryhtyivät kuuntelemaan musiikkia, jossa keskeinen instrumentti oli ”mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni”, monet Olavi Virran, tikkuviinan ja jemmapullojen veteraanit murahtelivat raggariteineille, että kyllä tekin sitten vartuttuanne alatte ymmärtää tangotaiteen päälle.
He olivat oikeassa, vaikka aivan näin ei käynyt. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, Virtaankaan.
Rokkikansa ei vaihtanut tangoon, vaan heidän oma musiikkinsa kesyyntyi. Ei ole mitenkään sattumaa, että Vain elämää -sarjan krokotiilinkyyneleet pulppusivat enimmäkseen rock- ja pop-muusikoiden silmistä. Klassista tanssilavaperinnettä sarjassa edustivat vain tangokuningas Jari Sillanpää ja Tohmajärven Edith Piaf, Katri Helena. Kaikki muut ammensivat enemmän tai vähemmän niskuroivasta populaarimusiikkiperinteestä.
Helsingin Sanomain esseessä tämä kehityskaari kapinasta seesteisyyteen nähdään maailmojen muuttumisena. Historia loppui toimittajan 30-vuotissynttäreillä. Hän kysyy:
Mitä oikein tapahtui? Oliko kirkasotsaisten startup-yrittäjien ja iloisten Idols-nuorten esiintymisissä vilahdellut uusi aitous todella valloittanut koko Suomen?
Startup-yrittäjien? Idols-nuorten? Aitous? Ei, Pullinen, mitään ei tapahtunut. Sinä ja Facebook-ystäväsi vain aloitte kyllästyä isänmurhaan. Se on aivan luonnollista, vaikkakin lienet ainoa koko maailmankaikkeudessa, joka käyttää startup-yrittäjiä esimerkkinä aitoudesta.
Pohjalla muhii omituinen ajatus siitä, että kirjoittaja on todistanut jotain ainutkertaista momentumia.
Olen itse 30-vuotias ja kasvanut pop-kulttuurissa, jota on tapana sanoa kaikkien aikojen ironisimmaksi.
Kukahan näin sanoo? Eivätkö tämän päivän 30-vuotiaat ole perehtyneet lainkaan vaikkapa syntymävuotensa runsaaseen ja verrattomasti nykyistä vivahteikkaampaan ironiakulttuuriin? Monty Python -ryhmä oli edelleen aktiivinen. Brianin elämä -elokuva valmistui vuonna 1979, Elämän tarkoitus 1983. Narisevan kuivaa sarkasmia annosteltiin Kyllä, herra ministerissä vuosina 1980–1984, kun taas poliittisesti epäkorrektia huumoria tarjosivat Sylkiäiset (1984–1996), Kenny Everett (1981–1988) ja Maanalainen armeija iskee jälleen (1982–1992). Yhdysvalloissa Zucker–Abrahams–Zucker-tiimi teki hittikomediansa Hei, me lennetään vuonna 1980 ja Police Squad! -tv-sarjan vuonna 1982. Steve Martin, Eddie Murphy ja kaikkien lavakoomikkojen kuningas, Bill Hicks, huipensivat uransa 1980-luvulla. Helkkari, lista on loputon. Oliko tissihuumorimies Benny Hill aidon tunteen suurlähettiläs vilpittömyyden planeetalta?
Useimmat 70- ja 80-luvun huumorituotteet näytettiin melko tuoreeltaan myös Suomessa ja niille naurettiin Pahkasika-lehden takaa, Sleepy Sleepersiä kuunnellen.
Pullinen tietysti poimii ironiaväitteensä tueksi taas tutut nimet televisiosta – Simpsonit, South Park ja Conan O’Brien – ja pyrkii näillä osoittamaan, ”ettei mikään ole vakavaa eikä varsinkaan aitoa” näinä katalina aikoina.
Jos nyt sivuutamme järjettömän väitteen, että ironian keinoin ei voisi sanoa tai kokea mitään ”vakavaa tai varsinkaan aitoa”, ja keskitymme yksinomaan ironian hirmuvallasta esitettyihin todistuskappaleisiin South Park (1997–), Late Night With Conan O’Brien (1993–2009) ja Simpsonit (1989–), huomaamme, että lauantaiesseisti sivuuttaa täsmälleen samalle aikajanalle asettuvat kassahitit, kuten Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993), James Cameronin Terminator 2 (1992) ja Titanic (1997), jostain Peter Jacksonin Sormusten herra -trilogiasta (2001–2003) puhumattakaan.
Aki Kaurismäki sai suurimmat hittinsä sekä Suomessa että kansainvälisesti Suomi-trilogiallaan (Kauas pilvet karkaavat, 1996, Mies vailla menneisyyttä, 2002, Laitakaupungin valot, 2006). Tunsiko Jussi Pullinen todellakin sydämessään ironian syviä viiltoja kuunnellessaan Annikki Tähteä laulamassa Muistatko Monrepos’n?
Television puolella HBO aloitti vahvaan autenttisuuteen perustuvien draamasarjojen tuottamisen yli viisitoista vuotta sitten: Kylmä rinki (1997–2003) oli visuaalisesti realistinen, karu, vakava, pateettinen ja pahimmillaan bamsemaisen naiivi vankila- ja ihmiskuvaus keskellä Jussi Pullisen kuvailemaa ironiaterroria. Saman tuotantoyhtiön Sopranos (1999–2007), Mullan alla (2001–2005) ja Deadwood (2004–2006) näytettiin kaikki Suomenkin televisiossa. AMC:n tuottama Mad Men (2007–) sai vihreimmänkin feministin aivan aidosti innostumaan kyynisestä sovinismista.
Dokumenttielokuvaan erikoistunut festivaali, DocPoint, perustettiin vuonna 2001. Ironisesti?
Ja mitäpä tosi-tv on muuta kuin aitoussimulaatio? Buumin aloitti Selviytyjien ensimmäinen tuotantokausi – vuonna 2000. Sen jälkeen maailman kaikki kansat ovat ilman pienintäkään naurunryppyä jännittäneet, saisiko ongelmanuorten auttamiselle elämänsä omistanut Rupert Boneham sittenkin miljoonansa jotenkin. (Sai.)
American Idol -ohjelma debytoi kesäkuussa 2002. Idols-kyyneleitä tuskin siis voi pitää järin uutena ilmiönä. Tulkoon muuten mainituksi, että Vain elämää -tähti Katri Helena on myös aikoinaan ollut kykykisavoittaja.
Samana Idols-vuonna 2002 kymmenen maailmanlaajuisesti suosituimman elokuvan listalla oli vain kaksi komediaa, joista vain toinen edes etäisesti flirttaili sarkastisten populaarikulttuurireferenssien kanssa.
Esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Voisi melkein arvella, että ”aidot tunteet” olisivat olleet hip ja pop jo ennen kuin Jonne Aaron sai sormuksen Neumannilta.
Verrattuaan kyynelehtivää Facebook-yleisöä Simpsoneita katsoviin nihilisteihin Pullinen vetoaa auktoriteettiin. Apulaisprofessori Christy Wampole Princetonin yliopistosta on nimittäin, ehkä jostain arvovaltaisesta tutkimuksesta ammentamillaan huomioilla, tuominnut ”ironisen elämäntavan” kestämättömänä ratkaisuna, koska se ei luo mitään uutta.
Siis päinvastoin kuin Idols-kilpailut ja Vain elämää -sarja, jotka peräti pulppuavat raikkaita ideoita.
Lauantaiessee sukeltaa ehkä tarpeettomankin syvälle historiaan The Atlanticin artikkelilla, jossa R. Jay Magill hakee ”aidon tunteen” juuret uskonpuhdistuksesta. Muutamalla aasinsillalla Jussi Pullinen taluttaa lukijan 1500-luvun Wittenbergistä 1960-luvun Kaliforniaan ja 2010-luvun Kallioon, jossa hän näkee ironiset viikset ja olettaa niitä paavilliseksi hapatukseksi.
Sännätessään läpi vuosisatojen Pullinen onnistuu taidokkaasti olemaan näkemättä, että kaikki kulttuurimme perustuu jäljittelyyn. Ikään kuin kirjallisuus, näyttämötaide tai musiikki olisivat perustuneet ennenkokemattomiin ideoihin sen jälkeen, kun ensimmäinen taiteilija 37 000 vuotta sitten raaputti pillunkuvan dordognelaiseen kallioon.
Kaikkien kyynisten tyhjännaurajien onneksi Pullinen rupeaa esseensä loppupuolella potkimaan hepoaan kunnon laukkaan. Mainittuaan noin seitsemäntoista kertaa ”ironiset viikset” hän laatii apologian hipsteri-ilmiölle, joka ”nimenomaan pyrkii yhteisöllisyyteen ja aitouteen”. Sen sijaan, että hipsteri naureskelisi hyvää ja kaunista pro bono askartelevalle graafiselle suunnittelijalle, hän suorastaan ejakuloi rakkautta:
Helsingissä tämä näkyy Ravintolapäivän kaltaisina pyrskähdyksinä, joissa (hyvinvoivan keskiluokkaiset) kaupunkilaiset luovat aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Muutama vuosi sitten Helsingissä kovan suosion saavuttaneita kukkamekkoisen nuorison retrotansseja taas ilkuttiin naurettavaksi kaipuuksi räikeästi yliromantisoidulle 50-luvulle. Onko nostalgian todenperäisyydellä kuitenkaan väliä, jos keskiössä joka tapauksessa on kaipuu yhteisöllisyyteen ja aitouteen?
Ja sitten – kauhistuttava havainto:
Kyynikko kysyisi, onko koko väittelyllä oikeastaan mitään väliä. Hänestä tässä ajassa ei ole mitään erityistä, sillä ironiaa on aina ollut, ja ongelma se on vain niille, jotka eivät ymmärrä sen kaksoismerkityksiä.
Précisément! Ironiantaju on siitä mainio ominaisuus, että se avaa yhden näkökulman lisää asioille ja ilmiöille. Uusvakava näkee vain toisen puolen, mikä saa maailman helposti vaikuttamaan käsitettävän ja käsittämättömän välisenä kamppailuna – järjestys vastaan kaaos, hyvä vastaan paha.
Esseen ehdottomasti herkullisin osuus on lauseparissa, josta ei ole edes mahdollista muodostaa vakavaa tulkintaa:
Puhtaimmillaan aitous näkyy asiaansa vilpittömästi uskovissa uuden polven startup-yrittäjissä. Positiivisuuden sanomasta on tullut lähes valtavirtaa.
Ah, se trollaa sittenkin!
Huulenlämmittimet tekevät tuloaan takaisin kansalliseen diskurssiin. Jos koskaan, niin nyt on helppo yhtyä erään iltapäivälehden lukijoiden kannanottoihin.