Kategoria: viihde

Ylläpito pahoittelee

kurre

Kaasuputki-blogin joulukalenterilupaus oli alkujaan vähintään yksi postaus per vuorokausi. Nyt on edellisestä ehtinyt lurahtaa jo niin monta kalenterinluukkua, ettei edes kansainvälisellä päivämäärärajalla naureta. Ylläpito vetoaa liki viisikuisen vauvan mukanaan tuomiin ylimääräisiin velvoitteisiin, vaikka oikeasti kyseessä toki on pelkkä tekosyy. (Vauvat itse asiassa nukkuvat aika paljon.)

Mutta kärsivällisyyttä, rakkaat lukijat. Luvassa on vielä muun muassa hekumallinen vuosikatsaus sekä monia muita herkkupaloja ennen kuin tämä adventtisesonki on taputeltu.

Tässä odotellessa ei voi tehdä muuta kuin kuunnella taukomusiikkia. Mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Timo T. A. Mikk… Ei, hetkinen, Kurrehan tuo on, vuoden 1992 Miss Suomen aviomies ja Las Vegasissa tehdyn Rockin isä. Tämä lahjakas laulaja, mies Kuuden vuoden kuuliaisuuden takana, on taikonut syksyllä uuden musiikkivideon In Las Vegas (feat. rintatwerkkaaja Sara X & Karley). Ja sen katsomme nyt tässä.

Väitöskirja

peruspomo

Peruspomo-kirjassa Timo Soini tutkii puolueensa nousua suuruuteen – niin sanottua jytkyä – ja omaa rooliaan tapahtumien kulussa. Unto Hämäläinen luonnehti arviossaan kirjaa ”häpeilemättömän narsistiseksi”, mutta tässä vanha toimittaja kyllä antaa väärän diagnoosin. Soini on kyyninen realisti. Peruspomo on Suomen johtavan populismiammattilaisen vahvaan empiriaan nojaava tutkimus voittavan poliittisen ilmiön rakentamisesta.

Valtiotieteiden maisteri on kirjoittanut viimeinkin väitöskirjansa.

Teos voidaan jakaa kahteen saarekkeeseen. Toinen on tutkija-Timon pohdiskelua suomalaisen politiikanteon dynamiikasta ja toinen on Iso-Britannia.

Timo Soinissa on – uskomatonta kyllä – jotain samaa kuin marsalkka Mannerheimissa. Siinä hän istuu asunnossaan oman myyttinsä varjossa, väsynyt, sairas mies. Johtaja, joka on aivan liian etevä omille kannattajilleen. Intohimoinen anglofiili, joka joutuu asemansa takia kuuntelemaan valaistua talousmetsää asuttavan sisäsiittoisen kansan muukalaisvihaa. Konservatiivi, joka ei siedä natseja, mutta liittoutuu niiden kanssa.

*

Eurovaalit 2009 osoittautuivat käännekohdaksi Timo Soinin elämässä. Poliittinen nousu oli alkanut jo vuosia aiemmin, mutta Soinin oma kehitys junnasi paikoillaan. Hän oli vaarassa muuttua pilakuvaksi itsestään, ikuista uhmaikää eläväksi tunkkaiseksi möykyksi, joka vaatii almanakkatoimiston lakkauttamista, koska taistolaisprofessorit ovat sallineet ajanlaskun jatkua vuoden 1951 jälkeen.

Kirjassa kuvaillaan nopein siveltimenvedoin, kuinka vaalit alkoivat jo hajottaa puoluetta – kuten Soini sen silloin näki. Riitaisen SMP:n loppuajat kokenut puoluejohtaja aavisteli vaaran merkkejä, etenkin kun Jussi Halla-ahon ehdokkuutta ruvettiin hoputtamaan puolueen ulkopuolelta. Rasistitohtorin puolesta kampanjoitiin kärkkäästi etenkin Hommaforumilla ja Juha Mäki-Ketelän kannattajakorttikeräyksessä, mikä puolestaan noteerattiin mielihyvin kaupallisessa mediassa. Natsit myyvät aina. Lopulta Soinille jäi hyvin vähän muita vaihtoehtoja kuin lähteä itse puolueensa pääehdokkaaksi. Kaikki muut olisivat jääneet Halla-ahon varjoon.

Pakkorako osoittautui onnenpotkuksi. Vuodet Euroopassa 2009–2011 ovat taatusti olleet Timo Soinin elämän parasta aikaa, vaikka hän toistaa useaan otteeseen epäilevänsä eurooppalaista projektia. Rivien välistä on luettavissa tunnustus: Euroopan unioni on kaikessa elitismissään tullut luoneeksi hyvät puitteet omien kriitikoidensa kohtaamiselle. Peruspomossa ei mitenkään peitellä iloa, mitä Soini kokee istuessaan brittikonservatiivien kanssa niin kutsutuilla gadfly– eli raatokärpäsillallisilla Strasbourgissa kertomassa Lenin-vitsejä. Kielitaitoinen mies hankkii ystäviä kaikkialta Brysselistä ja erityisesti brittiporukoista. Katolinen usko avaa ovia irlantilaisten ja italialaisten kanssa. Asiat rullaavat juuri niin kuin pitääkin. Oikeat tyypit ovat oikeissa paikoissa.

Euroopan unionissa Soini huomasi ensimmäistä kertaa puhuvansa samaa kieltä kaikkien kanssa – asioista voidaan keskustella jopa siinäkin tapauksessa, että niistä ollaan eri mieltä. Timo Soinin kohtalona on ollut tulla ymmärretyksi paremmin kaikilla muilla kielillä kuin suomeksi.

Timo Soinin todellinen koti ei ole Espoon Iivisniemessä, se on lentokoneessa Brysselistä Lontooseen ja takaisin.

*

Politiikan ruuhkavuosia Peruspomo lähtee purkamaan vuodesta 2011. Jytkyvoiton myötä kissanpäivät mantereella olivat ohi ja Soini joutui palaamaan Suomeen eduskuntavaalien ääniharavana. Tukalat ongelmat odottivat. Kontrasti Brysselin kansainvälisen toverihengen ja vastamuodostetun perussuomalaisen eduskuntaryhmän välillä oli karmaiseva. Soini ei peittele tympääntymistään maahanmuuttokriitikoiden yksisilmäisyyteen. Henkevien filosofisten keskusteluiden jälkeen ympärillä on ”immosten” ja ”hakkaraisten” porukka, joiden vainoharhaisia Eurabia-teorioita ja islamofobiaa Soini ei edes yritä jakaa.

Ei silti – ei pidä liioitella Soininkaan kosmopoliittista avarakatseisuutta. Vaikka populisti on omaksunut pöytätapoja herrasväen seurassa liinalta syödessään, se ei tee hänestä vielä samettitakkista viherhumanistia.

Perussuomalaisen näkemyksen mukaan eliitin ja kansan välille on rakennettava joka tilanteessa dikotomia, vaikka se olisi kuinka kaukaa haettu. Niinpä Soinikin toistelee teoksessaan Hommaforumilla levitettyä myyttiä, jonka mukaan maahanmuuttopolitiikasta ei ole käyty Suomessa poliittista keskustelua. Äärioikeistolaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” suosikkiväite on alusta asti ollut, että jokin kasvoton eliitti junailisi Suomen pakolaisasioita ilman demokraattista mandaattia. Siksi tarvitaan vaihtoehto, joka vain sattumalta näyttää räikeältä rasismilta.

Ollaanpa salaliittoteoriasta mitä mieltä tahansa, asia on kuitenkin Soinin mielestä nyt kunnossa. Homma on hoidettu: Jussi Halla-ahon ja tämän opetuslasten tekemän työn ansiosta maahanmuuttokysymys on pysyvästi osa poliittista keskustelua, turvapaikanhaku, monikulttuurisuuskasvatus ja maahanmuuttajien sosiaaliturva ovat päteviä vaaliteemoja muiden joukossa.

Analyysissään omasta puolueestaan Soini haksahtaa pahimman lajin itsepetokseen. Siellä täällä kirjan sivuilla pilkahtelee ymmärrys siitä, että Perussuomalaisten riveissä ei ole yksinomaan kansakunnan valioyksilöitä. Muutamia näkyvimpiä hörhöjä Soini haukkuu nimeltä mainiten. Mutta kaikesta huolimatta Soini on sokea sille ilmiselvyydelle, että jytkypuolueen kannatus perustuu juuri siihen aivottomaan muukalaisvihaan, jota hän itse inhoaa.

*

Presidentinvaalit 2012 herättivät Soinin tutkijanvaistot, vaikka oma kampanja jäi suutariksi. ”Kyllä se vain niin oli, ettei miehestä irronnut enempää”, puoluejohtaja hiukan alistuneena toteaa. Niinistön voitosta Soini oli täysin varma alusta alkaen, joten tavoite oli ollut paikka toisella kierroksella. Toisin kävi. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja oli yllättänyt jopa politiikan ammattilaisen.

Haavisto-ilmiön ottaessa tulta ympäristöpuolueeseen alkoi tulvia uusia jäseniä. Kirjassa Soini kertoo säikähtäneensä, että Vihreät saisivat nyt ensimmäistä kertaa rekrytoitua kuntavaaliehdokkaita kaikkialla Suomessa. Ikkuna oli auki maakuntiin. Niin ei käy aivan joka päivä suomalaisessa puoluepolitiikassa. Keskustan yritys päästä suuriin kaupunkeihin on epäonnistunut joka kerta, mutta Perussuomalaisilla on iso valtuustoryhmä lähes kaikissa metropolialueen kunnissa.

Erityisen vaikeaa on helsinkiläispuolueen vallata alaa maaseudun pienissä kunnissa. Soini ottaa kunnian itselleen siitä, että Perussuomalaiset olivat edellisissä vaaleissa 2008 ensimmäistä kertaa murtaneet Keskustan hegemonian. Puoluejohtaja oli kerännyt listat täyteen ehdokkaita useilla toritapaamisilla ja jopa lehti-ilmoittelulla. Salon Perussuomalaisten Kalevi Satopää oli pistänyt omalla vastuullaan lehteen kutsun tulla ilmoittautumaan Timo Soinille ehdokkaaksi. Soini oli aluksi vastustanut ajatusta liian yksioikoisena jopa hänen standardeillaan. Sittemmin se osoittautui loistavaksi menestystarinaksi.

Välihuomiona on todettava, että vaikka Perussuomalaisten jäsen- ja ehdokashankinta ovat aina sujuneet, paluu arkeen on ollut vaikeampaa. Ei edes Soini pysty vahtimaan jokaista puolueosastoa. Kalevi Satopääkin loikkasi jo syksyllä 2010 Olavi Mäenpään äärioikeistolaiseen Vapauspuolueeseen – ja myöhemmin samaisesta Vapauspuolueesta Mäenpään mukana irronneeseen Sinivalkoiseen Rintamaan. Sattumalta näistä juonenkäänteistä Peruspomo vaikenee näyttävästi.

*

Soinille vaalit ovat olleet populistisen teorian kenttäkokeita. Vielä 2003 pakkaa sekoitti Tony Halme (kirjan kuvaus Halmeen hautajaisista on huomattavan riipaiseva), mutta viimeistään presidentinvaaleista 2006 Perussuomalaiset ovat nousseet siivilleen Soinin hahmottelemalla tavalla.

Pienin variaatioin Soinin kehittelemää kaavaa toistellaan pitkin poikin kirjaa. Kohua luodaan ärsytyskynnyksen ylittävillä blogeilla, Facebook ja lehdistö pitävät sitä yllä. Lopulta tullaan itse paikan päälle hakemaan nimet papereihin.

Syystä tai toisesta – todennäköisin peruste on rahojen täydellinen loppuminen – Vihreät eivät kyenneet Haavisto-kampanjassa toistamaan Soinin ja Perussuomalaisten läpimurtoa. Tekstistä voi lukea jopa pientä sääliä. Perussuomalaiset menettivät pitkäaikaisen ja omalla tavallaan mieluisan vastapelurin Vihreiden jäädessä kannatuksessa liian kauas jälkeen. Asiaa ei sanota ääneen, mutta kirjoituksesta huokuu huoli perussuomalaisista, jotka ilman luonnollisia vihollisia ovat vaarassa hylätä paimenensa ja karata metsään.

*

Onneksi vaalivoittajalla on muutakin työtä kuin puolueensa kellokkaiden rikoslain vastaisten vihakirjoitusten kommentointi. Vaalikauden alussa Soini valittiin aivan oikeutetusti eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi. Pesti on tärkeä ja näyttävä, mutta ennen kaikkea se vie impivaaralaispuolueen ainoan kosmopoliitin takaisin paikkoihin, joissa ihmisten kanssa voi keskustella tai kinastella Jumalan olemassaolosta kaikessa yhteisymmärryksessä.

Jyrki Lehtolan syyskuussa 2010 laatima kolumni osoittautui lopulta todeksi.

Mitähän Timo Soini tekee, kun se saa riisua Soinin Timon roolinsa? Hirveästi toivoisi, ettei se sanoisi kenellekään ”Pyrsseli”, vaan: ”Ah! Brie de Meaux! Kuninkaiden juusto, tän kanssa maistuu Grand Enclos du Château de Cérons.”

Timo Soini: Peruspomo. WSOY, Helsinki 2014.

Miltton ja Perussuomalaiset syvästrategiseen yhteistyöhön

Tiedote

Embargo: 1.4.2014, klo 13.00

 

Viestintätoimisto Miltton Networks ottaa huhtikuun 1. päivästä alkaen hoitaakseen Perussuomalaisten tiedotuksen, markkinoinnin ja sosiaalisen median läsnäolon ainutlaatuisen laajalla yhteistyösopimuksella. Viestintäyritys vastaa myös Perussuomalaisten poliittisten ohjelmien sisällöstä ja puolueen periaatteiden määrittelystä. Suomalaisessa poliittisessa lähihistoriassa näin syvä yhteistyökuvio on erittäin harvinainen.

Viimeksi samaa on yrittänyt Kansallinen Kokoomus, joka osti viestintänsä ja puolueohjelmansa mainostoimisto Bob Helsingiltä.

Puolueen puheenjohtaja Timo Soini uskoo, että Miltton Networksin ja Perussuomalaisten hanke ei jää ainoaksi lajissaan. Soinin mukaan on luultavaa, että muutkin isot puolueet ulkoistavat yhä enemmän ideologista pohdintaansa kommunikaation ammattilaisille.

Perussuomalaisten markkinoinnista vastaava Jukka Jusula kertoo, että Miltton Networks vakuutti puolueen vahvalla substanssiosaamisellaan ja ennen kaikkea vaikuttavalla portfoliollaan.

– Rakennusyhtiö SRV:lle tehty pörssitiedottaminen todistaa, että Miltton on samalla aaltopituudella Perussuomalaisten kanssa, Jusula kertoo.

Sopimuksen arvoa ei kerrota, mutta molemmat osapuolet ilmoittavat olevansa tyytyväisiä neuvottelutulokseen.

Miltton Networksin ja Perussuomalaisten yhteistyötä on pienessä mitassa kokeiltu jo aiemminkin. Viestintäyritys on pitänyt Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa jo usean vuoden ajan yllä perussuomalaisblogia Reijo Tossavaisen nimellä.

Lisätietoja:

Toimitusjohtaja Mathias Järnström, mathias.jarnstrom(at)miltton.fi, +358 40 073 8002

Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, riikka.poutsalo(at)perussuomalaiset.fi, +358 207 430 808

Joulureggae O.K.

Suomen kansaa on perinteiseen tapaan piinattu Raskasta joulua -kokoelmalla, jossa ”tunnetut” ja muutamat oikeastikin kuuluisat metallimuusikot esittävät tulkintojaan joululauluista. Houkat! Aivan kuin he eivät tietäisi, että mikään ei sano ”joulu” niin kuin suomenkielinen reggaekappale.

Tänään Kaasuputki tarjoaa tirkistysluukun reggaejouluun, joka on ilman muuta jokaisen sydämessä ympäri vuoden.

Jukka Pojan varsinaista joululevyä pitää ehkä odottaa vielä jokunen kuukausi, mutta hiukan esimakua maailman letkeimmän reggaepukin pussintyhjennysmeiningistä saa kuuntelemalla tämän joulukuussa 2008 IRC -Gallerian joulukalenteria varten taltioidun videon: Jukka poika @ IRC-Gallerian joulukalenteri.

Tuon melko rämäpäisen meiningin vastapainoksi on onneksi olemassa myös hartaampia jamaikalaistunnelmia. Katajainen kansa on kristilliseen reggaeen erikoistunut yhtye, joka pukkasi vastikään markkinoille kokonaisen albumillisen virsiä reggaesovituksina.

Tässä kaikille Spotifyn käyttäjille linkki suoraan Juudan leijonan kitaan. Kyllä taas jaksaa sinnitellä kohti kaamoksen pimeintä ydintä!

Itsenäisyyspäivän palloilukierros on jääkiekkovoittoinen

”Se tietysti pitää tehdä selväksi, etteihän tällä mielenosoituksella mitään tekemistä jääkiekon kanssa ollut.” – Jukka Kopra, kok.

Itsenäisyyspäivän vastaanottojuhlat ja samanaikaiset mielenosoitukset Tampereella ovat poikineet toinen toistaan oudompia jälkiseurauksia. Yksi masentavimpia on ollut spontaani Kiitos poliisille 6.12. Tampereen toiminnasta -tempaus, jossa kaksi tamperelaista koira-aktivistia – eläinrakkaus saa joskus outoja muotoja – organisoi Facebookissa namikeräyksen poliisihevosille, -koirille ja -miehille.

Positiivisuuden puolesta anarkisteja vastaan suunnatun tapahtuman ylläpitäjät eivät suvaitse tietenkään omalla seinällään kilpailevia mielipiteitä. ”Tähän ryhmään mellakoitsijoita puolustavat kommentit poistetaan”, he ilmoittavat ylpeinä täydellisestä kritiikittömyydestään ja univormunpalvonnastaan. Kielto ei toki koske ryhmän soihtu- ja talikkosiipeä, jossa uhkutaan jo haluja lähteä vahvistamaan valtiollisen väkivaltamonopolin rivejä omilla pesäpallomailoilla. Tai mikä ettei vähän järeämmilläkin aseilla, kuten tämä 150 tykkäystä saanut ylläpidon hyväksymä toivomus järjestäytyneen rikollisuuden käyttämisestä kiljupunkkareita vastaan.

Oli miten oli, Pirkanmaan poliisilaitos hukkuu parasta aikaa kiitollisten kansalaisten lahjoittamiin siankorviin. Poliisia edustavalle Nina Juurakko-Vesikolle itsenäisyyspäivä on ollut kuin syyskuun 11. ja talvisota yhtä aikaa.

Niin, Nina Juurakko-Vesikko. Kiakkovierasjuhlista on kirjoitettu sivukaupalla analyysiä, mutta tapahtuman viihdeulottuvuus on sivuutettu täysin. Kuten se pikkuseikka, mistä Suomen kansa entuudestaan tuntee poliisin tiedottajan. Uuden suurpoliisiaseman viestintäpäälliköksi piakkoin kohoava ylikonstaapeli on Ilta-Sanomien kuvauksessa henkilö, jolle ”mediarumba on tuttua”, koska hän on ”juontanut tv-ohjelmia”. Tarkempaan erittelyyn ei mennä, vaikka syytä olisi. Loppujen lopuksi se oli vain pienestä kiinni, ettei ylikonstaapeli sukunimi ole ”Juurakko-Keskinen”, olihan hän pitkään kyläkauppias Vesa Keskisen avopuoliso.

Miksi siis Tohloppi vitkastelee yhä eikä uusi Tampereen taistelujen sankarittaren kymmenen vuoden takaista viisitoistaminuuttista julkisuudessa?

Vaan tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Oikeasti Kaasuputki-blogi tahtoo vain onnitella yhdeksän vuoden takaisesta erosta mainiosti toipuneita osapuolia iloisista vauvauutisista. Elämäntapavalmentaja Nina Juurakko-Vesikko sai vastikään toisen lapsensa ja Vesa Keskinenkin onnistui jollain kikalla järjestämään itselleen brasilialaisen tyttövauvan. Niin se isompikin haava lopulta arpeutuu, kun passelit kannet napsahtavat napakasti vakkoihin.

Poliisin tiedottajan viihdemenneisyyden jälkeen Kiakkovierasjuhlien toiseksi vaietuin seikka on se, että tapahtuman nimi todellakin oli ”Kiakkovierasjuhlat” eikä esimerkiksi ClassStruggle2013 tai muuta englanninkielistä pölväilyä. Populistimedian ja -poliitikkojen kykloopinkatse on jumittunut mielenosoituksessa ilmenneeseen ilkivaltaan, vaikka jokaisen tolkun ihmisen odottaisi ennen kaikkea miettivän Timo Jutila -naamareita ja jääkiekkoleijonia.

Eikö tosiaankaan kukaan muista Occupy Wall Streetin keskuudessa harrastettua Guy Fawkes -naamiota ja koko Occupy-liikkeen turbovakavaa diskurssia? Juti-maski on kiljupunkkarin lällättelevä vastalause sekä pönöttävälle isänmaallisuudelle että pönöttävälle vallankumousretoriikalle.

Occupy-aktivistit ovat ”kaataneet” systeemiä jo alun kolmatta vuotta suoltamalla eliitin sisällä eliitin kielellä blogeja ja pamfletteja. Valtiovalta ja pääomatahot ovat reagoineet tähän kuolettavaan uhkaan kehottamalla arvoisia sananvapaustaistelijoita kerran kvartaalissa siirtämään leirinsä pois lakaisukoneenkuljettajien tieltä.

Nyt yhdellä ainoalla korkealla mailalla saavutettiin anarkistipiireissä huomio, josta koko kapitalismikriittinen keskustavasemmisto on turhaan haaveillut.

Tosin Kiakkovieraiden ja maamme harvalukuisten anarkisti-ideologien harmiksi keskustelu näkyy satavan Vasemmistoliiton laariin. Taustalla ei ole niinkään vasemmistopoliitikkojen ovela strategia, vaan Suomen parhaimman mediavelhopuolueen, Perussuomalaisten, omituinen pelinavaus. Jytkypuolueen tiedotusmiljoonien päällä työkseen röhnöttävä Matias Turkkila näet päätti valjastaa koko viestintäapparaattinsa Vasemmistoliiton panetteluun.

Tapahtumavyöryn kronologia on selvä:

Matias Turkkila googlaa Veikko Erannin ja oivaltaa, että kyseessä on vasemmistolaisissa kuvioissa toiminut tutkija. Tämä on vakava ongelma, sillä perussuomalainen tieteentulkinta pohjautuu Suomessa harvinaiseen ad hominem -dialektiikkaan, jonka mukaan mistään asiasta ei voida tietää mitään ennen kuin sille on esitetty todistetusti perussuomalaisen tutkijan antiteesi.

Tutkivan journalismin haukat saavat kuuman vihjeen Punk in Finlandilta. Vallankumous toteutetaan Näsilinnankatu 22:ssa! Sijainti on poikkeuksellisen raskauttava, sillä samassa osoitteessa sijaitsee muiden muassa Tampereen Vasemmistoliitto. Lehti ei vihjaa, että se merkitsisi mitään, paitsi että varmasti merkitsee. Ihan varmasti.

Vasemmistoliitosta jo aikoja sitten eronnut, vuoden takainen kunnallisvaaliehdokas heittää Facebook-läpän, joka saa Matias Turkkilan veren hyytymään suonessa. Kaiken muun pahan lisäksi kuvioon liittyy Emilia Kukkalan ylläpitämä Facebook-sivu. Sitoutumaton Kukkala on ollut Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana vuonna 2008, mikä tekee hänestä käytännössä koko puolueen pääideologin.

JACKPOT! Matias Turkkila muistaa yhtäkkiä, etteivät Perussuomalaiset Nuoret ole saaneet yhtä paljon rahaa kuin kuvottavat kommunistit. Tosin tietenkin sillä jännittävällä tavalla, että Kommunistinen Nuorisoliitto on saanut 4 500 euroa ja PS-Nuoret 20 000 euroa.

Perussuomalainen-lehden täkyihin tarttui usea äärioikeistolainen poliitikko sekä omasta puolueesta että kilpailevasta Kokoomuksesta.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala ehätti eturivissä jo kaivamaan esiin rikoslain kiihotuspykälät, joiden loiventamista tai poistamista kokonaan hänen puolueensa on tähän asti kannattanut. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Saarakkala näyttäisikin vaativan tiukennuksia niin sanottujen viharikosten tuomitsemiseen. Hänen kirjanpidossaan ”kiihotus kansanryhmää vastaan” tosin saa erikoiskategorioita: uusia suojelun tarpeessa olevia kansanryhmiä ovat kantaväestö, yrittäjät ja kansallismieliset politiikot.

Mielenkiintoiseksi Saarakkalan avauksen tekee tietysti perussuomalainen oikeuskäsitys, joka ei paljon poikkea neuvostoliittolaisesta: valtiovallan tulisi hänen mielestään ”ohjeistaa” oikeuslaitosta, jotta Kiakkovierasjuhlien mystiset organisaattorit saisivat kovennetut rangaistuksensa.

Missä persut keulivat, siellä kokoomuslaiset peesaavat. Lappeenrantalainen Jukka Kopra (”isä, yrittäjä, kansanedustaja ja ennen kaikkea voimakkaasti oikeudenmukaisuuden ja totuuden etsijä”) heitti komeat periaatteensa romukoppaan ja julisti, että ministeri Paavo Arhinmäen on erottava. Siis ”jos se pitää paikkansa”, että Vasemmistoliitto on ollut järjestämässä rettelöä, ”jossa piestään poliiseja ja hevosia”. Ja miksi ei pitäisi?

Kopra on asiastaan varma, sillä hän on ”niin isänmaallinen ja rauhaa rakastava ihminen”, että kerta kaikkiaan tunteethan tässä kuohahtavat. Eivätkä tunteet voi erehtyä.

Kulttuuriministeri itse myönsi antaneensa tulikomennot ulkona väijyneelle anarkistipataljoonalle ovelalla salakoodilla eli puristamalla presidentin kättä Tampere-talon noidankattilassa.

Toveri Arhimäki ei jäänyt ainoaksi vasemmistolaiseksi, joka korjasi tapahtumasta mediahyödyn. Pirkanmaan Vasemmisto otti hämmästyneenä vastaan paikallisen kokoomusmedian edustajat, jotka rikkoivat lähes neljännesvuosisataisen mykkäkoulun saapumalla nuuskimaan perussuomalaistoimittajien paljastamia tiloja Näsilinnankadulla. Valitettavasti mitään todisteita vallankumouksellisesta toiminnasta ei löydetty, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Tampereen maanalainen äärivasemmisto juonii uutta punakapinaa salaisesti.

Ja sekös kismittää Janus Putkosta.

Survivalismiin, kemikaalivanoihin ja Vladimir Putinin palvontaan erikoistuneen Verkkomedian päätoimittaja oli yrittänyt assistentteineen valmistautua huolellisesti vastustamaan pankkien hirmuvaltaa ja eliitin harjoittamaa mässäilyä, kun Kiakkovieraat ehtivät ensin. Vaihtoehtomedian talousdemokraattista mielenilmausta ei edes noteerattu, kun lätkämailat iskivät Handelsbankenin tuulikaapista lasit sisään. Eikä poliisia sittenkään hotsita jäljittää rikollisia.

Asia on selvä: Kiakkovieraat ovat suojelupoliisin järjestämä harhautus.

Sanottua:

(Päivitys 13.12.2013: Jääkiekkomailasta saaneen pankin nimi korjattu.)

Vuoden henkilö: Miley Cyrus

Time-lehden perinteisen kunnianimen ”Time Person of the Year” on saanut moni tärkeä poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaja aina vuodesta 1927, jolloin lehden kanteen nostettiin ymmärrettävästi yksinlentäjä ja kansallissosialisti Charles Lindbergh.

Myöhemmin tittelin haltijoita ovat olleet niin Mahatma Gandhi kuin herrat Josif Stalin ja Adolf Hitler, kaikki Yhdysvaltain presidentit, sinä ja amerikkalainen sotilas.

Tänä vuonna tämä kunniakas tehtävä vuoden henkilön hakemiseksi on osin joukkoistettu (kahdessa osassa) koko maapallon kaikille ihmisille. Siksi äänestyksen kärjestä tippuivat hyvin varhain kaikki odotetut poliittisen journalismin lemmikit, kuten tietovuotaja Edward Snowden tai kohupaavi Franciscus.

Itse asiassa äänestys alkaa muistuttaa jo vahvasti Euroviisuja.

Melko tasaisissa luvuissa titteliä tavoittelee joukko Orienttia hallitsevia vaikuttajia: Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan, Egyptin armeijan komentaja Abdel Fattah al-Sisi ja Intian Gujaratin pääministeri Narendra Modi. Kaikilla paksut ansioluettelot ja ansaittu paikka amerikkalaisjulkaisun etusivulla.

Mutta yksi on yli muiden: Miley Cyrus.

Kantrimuusikko Billy Ray Cyruksen lahjakas tytär ratsasti alasti purkupallolla kaikkien ihmisten sydämiin Wrecking Ball -videollaan, mutta tämän lisäksi hän on osoittanut suurta lahjakkuutta twerkingiksi kutsutussa pyllynpuistelu-urheilussa, polttanut jointin televisiolähetyksessä ja roikottanut kieltään härskisti. Kaiken lisäksi hän ei vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan kepposistaan, kuten mainettaan varjelevan tyttölapsen kai kuuluisi.

Time-lehti antaa äänestysaikaa aina joulukuun neljänteen päivään asti, joten menkääpäs kaikki nyt klikkaamaan Mileylle lisäpisteitä. Nuoren poptähden ihanan hävytön asenne on parempi juttu koko maailman kannalta kuin kaikki valtionpäämiehet yhteensä.

Kaasuputki testaa: Fifty Shades of Grey -seurapeli

Mäkelänkadulla hehkuu juhannusviikon orastava helleaalto. Notkumme suositun boheemiravintolan ovella. Kourassani riippuu kangaskassi, jonka sisällä pullottaa Fifty Shades of Grey -seurapeli.

Magneetti on kiinni.

Vielä hetki sitten meillä ja kahdella puuttuvalla ystävällämme oli vakaa aikomus istua alas ottamaan erä, mutta nyt tilanne näyttää vakavalta. Eivätkö kuppilan yrittäjät halua palvella ydinasiakassegmenttiään mittumaarin alla?

Vaihdamme lopulta paikkaa parin korttelin päässä piilottelevaan Pikku-Vallilaan, joka ei ole yhtään Magneettia vähemmän hipsteriuskottava. Seurueen eksyneet lampaat ilmestyvät myös yksi kerrallaan paikalle.

Otamme haltuun pöydän itäisen kantakaupungin pienimmän kapakan ahtaudessa. Olen kutsunut seurakseni hyvät ja valitettavan anonyymit ystäväni Tutkijan, Henkilöstökonsultin, Vaatesuunnittelijan ja Viestintäpäällikön. Heistä kukaan ei ole lukenut koko Fifty Shades -trilogiaa.

Minä olen.

Noudamme juomat. Kapakoitsija täyttelee tuoppeja jopa liioitellun rauhallisesti. Vaatesuunnittelijan GT:n ainekset hän käy noutamassa luultavasti Intiasta asti. Mutta pakko mikä pakko, peli vaikuttaa sellaiselta, ettei sitä aivan ajokunnossa uskalla yrittää.

Ensimmäinen yllättävä huomio pelipakkauksessa on sen sisältö: kyseessä ei olekaan lautapeli. Kotelo on valtavan suuri, mutta enimmän osan tilasta vievät kysymyskorttien lisäksi lukuisat pahviarkit täynnä sisäisiä jumalattaria. Rivakasti alamme paukuttaa pelimerkkejä irti kehyksistään.

Sääntöpaperi paljastaa, että sisäiset jumalattaret tarkoittavat yksinkertaisesti vain pisteitä.

Vaikein tehtävä on keksiä kahdeksan nimeä listaan, jota julmassa ihmiskokeessa käytetään spekuloinnin kohteena. Kaikille yhteisiä ystäviä meillä ei loppujen lopuksi ole juuri ketään. Keksimme yhden. Viisi nimeä lisää saamme panemalla likoon itsemme. Puuttuvien kahden kohdalla emme voi muuta kuin lainata julkkiksia: paperiin ilmestyvät Mitro Revon ja Matti Nykäsen nimet.

Allekirjoitamme vitsikkään salassapitosopimuksen. Samalla itse kukin kynäilee yhden oman kysymyksen, joita voidaan käyttää yhdessä pelin painettujen ”Vanilja”-kysymysten kanssa. Tirskunnasta päätellen jokainen keksii huomattavasti tylymmät kysymykset kuin pelin suunnittelija.

Niin, kysymyksiä. Pelissä pitäisi pystyä arvaamaan, kenet listatuista kahdeksasta kysymyksen esittäjä on valinnut vastauksekseen. Lisäksi vastaukset pitäisi perustella. Liian myöhään ymmärrämme, että jokaiseen kysymykseen voi vastata ”Isä Mitro” ja jokainen perustelu on sekä totta että jotenkin niljakas. Aivan siitä riippumatta, miten viattomalta kysymys ensilukemalta vaikuttaa.

Viralliset kysymykset ovat toisinaan niin tolkuttoman tylsiä, että ne on pakko ohittaa. Sovimme sääntölisäyksestä, jonka mukaan kaksi korttia saa ohittaa, mikäli ne ovat unettavia, mutta kolmannen jälkeen on pakko esittää kysymys. Viestintäpäällikkö valjastaa käyttöön erityisosaamisensa ja ryhtyy pippuroimaan kysymyksiä.

”Mä luen vain, mitä nää oikeasti tarkoittaa”, hän selittää.

Peliin alkaa hiipiä riemastuttavaa tunnustuksellisuutta sanavalintojen painuessa yhä tarkoitushakuisemmin navan alle. Romantikot ja realistit alkavat siilautua esiin. Alkoholijuomia kannetaan pöytään tasaiseen tahtiin.

Itse laaditut kysymykset herättävät voimakkainta vastakaikua. Yritämme kilpaa olla ajattelematta, voisiko Mitro Revolla olla Prince Albert.

Peli etenee vaihtelevalla sykkeellä, mutta hiljalleen jumalatarpinot kaikkien edessä kasvavat. Tutkija ottaa aluksi vakuuttavan johdon, mutta pian Henkilöstökonsultti ohittaa hänetkin. Ehkä oivallinen ihmistuntemus sisältyy ammatinvalintaan.

Kiri on liikaa kaikille. Henkilöstökonsultti nappaa kahdennenkymmenennen jumalattaren yli kolmen tunnin pelaamisen jälkeen ja voittaa Fifty Shades -turnauksen.

Pelin jälkeen jäämme märehtimään toviksi kokemusta. Kaikesta päätellen Fifty Shades of Grey -peli yllätti jokaisen enemmän tai vähemmän myönteisesti. Tiukasti ottaen pelin säännöillä pelattuna ei yrityksestä olisi tullut mitään – viisi pelaajaa on sittenkin liian vähän. Lisäksi säännöt eivät oikeasti sallisi julkkisnimiä.

Loppuillan keskustelemme Matti Nykäsen urasta stripparina ja Twilight-näyttelijöiden siviilielämän suhdekiemuroista.

Kaasuputken arvio

Fifty Shades of Grey -kirjasarja on eräs lähivuosien suurimmista myyntihiteistä. Itse teokset eivät ole kaiken kohun arvoisia elämyksiä. Lyhyesti sanottuna ne kertovat uskomattoman kömpelösti kahden melko nuoren vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen rakkaudesta, joka kasvaa ja kehittyy viiden kappalevaihdon välein toistuvien yhdyntöjen siivittämänä.

Päähenkilö, Anastasia Steele, on impeytensä kukan kuin ihmeen kaupalla säilyttänyt kirjallisuutta opiskellut neitokainen. Christian Grey on rikkonaisen lapsuuden kokenut monimiljardööri, joka on teini-iän kokemustensa myötä oppinut rakastamaan ruumiillista kuritusta. He selvittävät kaiken tarvittavan toistensa seksuaalipreferensseistä ensimmäisen kirjan puoliväliin päästessä; loput 1500 sivua pariskunta harrastaa hyvin kaavamaista seksiä, jonka katkaisee vain vähän väliä toistuva eroaminen ja yhteen palaaminen.

Kirjatrilogiaa ei ole aivan pakko lukea ymmärtääkseen, mistä on kyse samannimisessä bilepelissä. Tosin muutamissa kysymyksissä on välttämätöntä, että paikalla on joku romaaneihin perehtynyt asiantuntija. Esimerkiksi edes Miehuuskoe-elokuvan nähneet eivät osaa ilman apua oivaltaa, mitä kaikkea tarkoitetaan useissa kohdissa esiin pulpahtavalla viittauksella ”Rouva Robinsoniin”. Vain kirjat lukeneena voi tietää, että Robinsonilla viitataan keski-iän ylittäneeseen rouva Elena Lincolniin, joka aikoinaan piti 15-vuotiasta Christian Greytä seksiorjanaan.

Tämä mielessä pitäen on mainittava, että lukukokemus auttaa myös säätämään aivot oikealle vaihteelle.

Vappuna 2013 ilmestyneessä pelissä on melko yksinkertainen idea: siinä esitetään hivenen tungettelevia kysymyksiä, joihin vastataan henkilönnimellä. Pelaajien mieltymyksistä riippuen sitä voidaan siis pitää joko juoru- tai tunnustuspelinä. Toisin sanoen kyseessä ei ole räsypokka, vaan eräänlainen pullonpyörityksen ja Tuttu Jutun hybridi.

Toimiakseen pelisessio edellyttää vähintään kolmea pelaajaa, mutta kuta useampi osallistuja, sitä paremmin homma sujuu. Turnauksen aluksi seurue laatii listan kahdeksasta kaikkien tuntemasta ystävästä, jotka ovat tämän jälkeen erilaisten pikkutuhmien arvailujen kohteena. Ei ole mitenkään vaikea kuvitella Fifty Shadesia vaikkapa työtovereiden baari-illan ohjelmanumeroksi.

Koska turnaukseen sisältyy vahva poissaolevista ystävistä juoruamisen elementti, mukana oleva vitsikäs salassapitosopimus ei ole aivan turha kapistus sekään. Kaikki pelaajat sitoutuvat pitämään lärvinsä kiinni pelin tiimellyksessä kuulluista salaisuuksista.

Mikäli pelaajat ovat halukkaampia pohtimaan toistensa yksityisasioita ja tunnustamaan omiaan, he voivat myös ilmoittaa itsensä listalle. Ovela sääntöpykälä kuitenkin täsmentää, että tällöin kaikkien pelaajien tulee osallistua vertaisarviointiin.

Peli etenee ringissä. Pelaajat lukevat vuorotellen jonkin pelin mukana tulleista kysymyskorteista, jonka jälkeen kaikki kirjoittavat vastauksen sen mukaan, kehen uskovat kysymyksen parhaimmin sopivan. Vastaus poimitaan edellä määrätyistä kahdeksasta nimestä. Pisteitä ropisee sen mukaan, miten vastaukset stemmaavat kysymyksen esittäneen henkilön oman vastauksen kanssa. Bonuksena mukana on jokaisen pelaajan itse laatima kysymys.

Outoa kyllä, Fifty Shades of Grey toimii melko hyvin. Toki aivan välttämätön edellytys hyvälle pelihengelle on, että jokainen osanottaja tuntee edes jossain määrin toisensa.

Mikä parasta, pelilautaa tai muita hankalia virityksiä ei ole. Vain pisteet annetaan pieninä pahvisina pelimerkkeinä, jotka ovat E. L. Jamesin luovaa otetta huokuen ”sisäisiä jumalattaria”. Näin pelipöytä pysyy pääosin tyhjänä – mitä nyt täyteen tuhrattuja vastauslappuja kasautuu pelin edetessä kaikkialle – eli pelaajilla verrattoman paljon tilaa monipuolisille alkoholijuomille, vesipiipuille ja muille tykötarpeille, joita tarvitaan ehdottoman välttämättömästi tunnelman kohottamiseksi loppua kohti.

Fifty Shades of Grey -peli on toimitettu melko hyvin suomeksi, jos pientä kirjoitusvirhettä kysymyskorttien painoasussa ei oteta huomioon.

Maahantuoja, turkulainen Martinex, on myös luvannut syksyllä peliin uuden Red Room -lisäosan. Peli on kielletty alle 18-vuotiailta.

Pienissä häissä

Lauantaina 8. kesäkuuta Armon vuonna 2013 Hälsinglandin ja Gästriklandin herttuatar, prinsessa Madeleine Thérèse Amelie Josephine, menee naimisiin herra Christopher Paul O’Neillin kanssa. Hääpäivä on valittu siten, että se paitsi osuu näppärästi lauantaille eli viikonloppuun, myös tekee prinsessasta kunniallisen naisen vain pari päivää ennen hänen 31. syntymäpäiväänsä.

Avioliittoa on pidetty monella tavalla riskialttiina. Monarkistipiireissä suhdetta on pidetty liioitellun morganaattisena, semminkin kun kaksisataavuotista Bernadotte-sukua monin paikoin yhä paheksutaan nousukkaina. Lisäksi herra O’Neillin persoonaa kavahdetaan – mies kun vaikuttaa suhtautuvan hovitoimittajiin ja koko kuninkaalliseen julkisuuteen nuivasti.

Vasta reilut kaksi vuotta tunteneen pariskunnan kiirettä sännätä kihloihin on pidetty epätoivoisen pikkusiskon yrityksenä kohota samalle prestiisin tasolle, jolla kruununprinsessa Victoria on kellunut jo vuosikaudet. Kun edellinen kihlakumppani narahti seksistä norjalaisen käsipalloilijattaren kanssa, prinsessa Madeleinelle tuli kiire ottaa ensimmäinen vastaantulija puolisokseen.

Mutta tämähän on vain pahaista juoruilua.

Chris O’Neillin tausta on hyvin erikoislaatuinen. Hänen äitinsä on ”seurapiiriammattilainen” ja edesmennyt isänsä pankkiiri. Hänellä on myös viisi sisarpuolta johtuen vanhempiensa lukuisista avioliitoista. Lontoossa syntynyt, Sveitsissä kasvanut Ison-Britannian ja Yhdysvaltain kansalainen on uskonnoltaan roomalaiskatolilainen, mikä saattaa myöhemmin tuottaa ongelmia. Paavinuskoinen kun ei näet saa avioeroa kuin hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa.

Madeleinen ja Chrisin häät televisioidaan, onneksi, ja seremonia alkaa lauantaina kello 17.00 Suomen aikaa.

Samana päivänä televisioidaan (toki vain netitse) myös Vasemmistoliiton puoluekokous Tampereella. Osoitteesta http://puoluekokous.vas.fi/live/ voi seurata kaksipäiväisen kokouksen kohtalonhetkiä. Myös Kaasuputki-blogi on paikalla seuraamassa tilannetta ja raportoimassa kuulumisia tuoreeltaan.

Itäkeskus – Östra centrum

Maskuliinisuuden kriisistä ja klassisesta koulukiusatuksi tulemisen tunteesta kärsivien keskituloisten valkoihoisten miesten uhriuskonto – niin sanottu maahanmuuttokriittisyys – sisältää eräänä lahkonaan kiehtovan mysteerikultin, jossa koetaan erityisesti Itä-Helsingin rakennettuun ympäristöön sijoittuvia hallusinaatioita.

Hurskaan maahanmuuttokriitikon on kyettävä vilpittömästi uskomaan näkevänsä palavat lähiöt, kymmenientuhansien khatia jauhavien somalialaisten apaattiset massat ja valkoihoisten naisten teolliset raiskaukset. Hänen on kyettävä kuvailemaan nettifoorumeilla uskonveljilleen, miltä muezzinien vihapuhetta pulppuavat rukouskutsut kuulostavat itähelsinkiläisten moskeijoiden minareeteista.

Erityisen tärkeää on pystyä esittämään Itäkeskuksen kahviloissa notkuvat somalimiehet kuin he olisivat lintuja Hitchcockin kauhuelokuvassa: kymmeniä jokaisella neliömetrillä, kaikki uhkaavan näköisinä. Vielä parempi, jos heidät esittää resitoimassa Koraanista kohtia, joissa pyhässä sodassa kaatuneille luvataan 72 neitsyttä paratiisissa. Ympärillä tietenkin kauppakeskuksen savuavat rauniot.

Tämä kaikki vierailematta kertaakaan Helsingin itäisissä kaupunginosissa.

Etenkin pohjoispohjalaisille nuorukaisille mystinen Itäkeskus-visio on keskeisessä roolissa kasvamisessa tavallisesta hiukan vainoharhaisesta paikalliseksentrikosta kunnallispoliitikoiksi ja kansallisen tason mielipidevaikuttajaksi – parhaimmassa tapauksessa lopulta ehkä kansanedustajaksi.

Aistein havaittavan reaalimaailman kannalta maahanmuuttokriittisyysuskonto on hivenen kiusallista. Me itähelsinkiläiset kun saatamme olla joissakin pienissä maantieteeseen ja demografiaan liittyvissä asioissa aavistuksen eri mieltä oululaisten ITE-oikeistopoliitikkojen kanssa.

Esimerkiksi kaikessa.

Itäkeskuksessa on erivärisiä ihmisiä, mutta sen ei pitäisi olla ongelma muille kuin rasisteille. Ylivoimaisesti suurin muualta muuttanut väestöryhmä ovat savolaiset eli niin sanotut maaltamuuttajat. Vastaantulijat niin metrossa kuin kauppakeskuksessa ovat voittopuolisesti täsmälleen samannäköisiä kuin serkkunsa Varkaudessa.

Autoja Itäkeskuksessa ei polteta. Muualla maassa ongelma näkyy olevan yleisempi:

Puotinharjun ostoskeskus Puhoksessa on moskeija, mutta valitettavasti ei minkäänlaista minareettia. Harvempi taitaa tietää, että heti vieressä sijaitsee evankelis-luterilaisen seurakunnan Matteuksenkirkko. Jostain syystä nämä kaksi temppeliä eivät ole moksiskaan toistensa läheisyydestä.

Itäkeskuksesta on melko vähän tietoa joukkoviestimissä. Se tietenkin vaikeuttaa mielikuvan muodostamista alueesta. Media kaihtaa Itä-Helsingin lähiöitä, mikä on ehkä vähiten yllättävä yhdistävä tekijä islamofobien ja journalistien välillä. Molemmat saavat siten tietonsa kentältä ainoastaan poliisitiedotteiden välityksellä – eikä miekkahihoja kiinnosta raportoida tylsien nukkumalähiöiden arkisista asioista.

Maahanmuuttokriitikoiden puolustukseksi on sanottava, että useimmat heistä asuvat suunnattomien etäisyyksien päässä Itäkeskuksesta – Oulussa, Espoossa tai Eirassa. Toimittajilla ei ole sitäkään veruketta. Helsingin Sanomain lasikuutio sijaitsee ydinkeskustassa varttitunnin metromatkan päässä palavista lähiöistä. Laiskanpuskeat erkkolaisjournalistit kuitenkin laativat kernaammin uutisia omalla pihallaan tapahtuvista asioista, kuten kevyen liikenteen väylä Baanasta tai Lasipalatsin salavasta, kuin uudesta sushiravintolasta Kontulassa.

Yhtenä harvoista poikkeuksista oli matka, jonka Helsingin Sanomat teki oululaisen eurabiateoreetikko Olli Immosen kanssa Itäkeskukseen kesällä 2011. Kokemus saattoi olla yhtä uusi sekä haastattelijalle että haastateltavalle.

Kaasuputki-blogi kantaa nyt kortensa julkisen palvelun kekoon ja julkaisee paljastavan valokuvareportaasin Itäkeskuksesta. Helvetinmoisesta laiskuudesta johtuen kuvauspaikaksi on valittu lähinnä vain Itis-kauppakeskus eikä koko Itäkeskuksen kaupunginosa. Kuvausajat ovat kello 17 ja 19, vain pari tuntia koko maailmaa järkyttäneen kulttuurien yhteentörmäyksen jälkeen.

Jouluaaton riemukimara

Tänään on jouluaatto. Huomenna hiljennymme juhlimaan vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa, mutta vielä nyt voimme ottaa ilon irti ja kuunnella nuorison suosimaa rähinämusiikkia. Sitä tarjoilee meille kanadalainen Justin Bieber. Koska aitous.

Seuraavissa valitettavasti ei ole videota, mutta äänihän riittää: