Väitöskirja

peruspomo

Peruspomo-kirjassa Timo Soini tutkii puolueensa nousua suuruuteen – niin sanottua jytkyä – ja omaa rooliaan tapahtumien kulussa. Unto Hämäläinen luonnehti arviossaan kirjaa ”häpeilemättömän narsistiseksi”, mutta tässä vanha toimittaja kyllä antaa väärän diagnoosin. Soini on kyyninen realisti. Peruspomo on Suomen johtavan populismiammattilaisen vahvaan empiriaan nojaava tutkimus voittavan poliittisen ilmiön rakentamisesta.

Valtiotieteiden maisteri on kirjoittanut viimeinkin väitöskirjansa.

Teos voidaan jakaa kahteen saarekkeeseen. Toinen on tutkija-Timon pohdiskelua suomalaisen politiikanteon dynamiikasta ja toinen on Iso-Britannia.

Timo Soinissa on – uskomatonta kyllä – jotain samaa kuin marsalkka Mannerheimissa. Siinä hän istuu asunnossaan oman myyttinsä varjossa, väsynyt, sairas mies. Johtaja, joka on aivan liian etevä omille kannattajilleen. Intohimoinen anglofiili, joka joutuu asemansa takia kuuntelemaan valaistua talousmetsää asuttavan sisäsiittoisen kansan muukalaisvihaa. Konservatiivi, joka ei siedä natseja, mutta liittoutuu niiden kanssa.

*

Eurovaalit 2009 osoittautuivat käännekohdaksi Timo Soinin elämässä. Poliittinen nousu oli alkanut jo vuosia aiemmin, mutta Soinin oma kehitys junnasi paikoillaan. Hän oli vaarassa muuttua pilakuvaksi itsestään, ikuista uhmaikää eläväksi tunkkaiseksi möykyksi, joka vaatii almanakkatoimiston lakkauttamista, koska taistolaisprofessorit ovat sallineet ajanlaskun jatkua vuoden 1951 jälkeen.

Kirjassa kuvaillaan nopein siveltimenvedoin, kuinka vaalit alkoivat jo hajottaa puoluetta – kuten Soini sen silloin näki. Riitaisen SMP:n loppuajat kokenut puoluejohtaja aavisteli vaaran merkkejä, etenkin kun Jussi Halla-ahon ehdokkuutta ruvettiin hoputtamaan puolueen ulkopuolelta. Rasistitohtorin puolesta kampanjoitiin kärkkäästi etenkin Hommaforumilla ja Juha Mäki-Ketelän kannattajakorttikeräyksessä, mikä puolestaan noteerattiin mielihyvin kaupallisessa mediassa. Natsit myyvät aina. Lopulta Soinille jäi hyvin vähän muita vaihtoehtoja kuin lähteä itse puolueensa pääehdokkaaksi. Kaikki muut olisivat jääneet Halla-ahon varjoon.

Pakkorako osoittautui onnenpotkuksi. Vuodet Euroopassa 2009–2011 ovat taatusti olleet Timo Soinin elämän parasta aikaa, vaikka hän toistaa useaan otteeseen epäilevänsä eurooppalaista projektia. Rivien välistä on luettavissa tunnustus: Euroopan unioni on kaikessa elitismissään tullut luoneeksi hyvät puitteet omien kriitikoidensa kohtaamiselle. Peruspomossa ei mitenkään peitellä iloa, mitä Soini kokee istuessaan brittikonservatiivien kanssa niin kutsutuilla gadfly– eli raatokärpäsillallisilla Strasbourgissa kertomassa Lenin-vitsejä. Kielitaitoinen mies hankkii ystäviä kaikkialta Brysselistä ja erityisesti brittiporukoista. Katolinen usko avaa ovia irlantilaisten ja italialaisten kanssa. Asiat rullaavat juuri niin kuin pitääkin. Oikeat tyypit ovat oikeissa paikoissa.

Euroopan unionissa Soini huomasi ensimmäistä kertaa puhuvansa samaa kieltä kaikkien kanssa – asioista voidaan keskustella jopa siinäkin tapauksessa, että niistä ollaan eri mieltä. Timo Soinin kohtalona on ollut tulla ymmärretyksi paremmin kaikilla muilla kielillä kuin suomeksi.

Timo Soinin todellinen koti ei ole Espoon Iivisniemessä, se on lentokoneessa Brysselistä Lontooseen ja takaisin.

*

Politiikan ruuhkavuosia Peruspomo lähtee purkamaan vuodesta 2011. Jytkyvoiton myötä kissanpäivät mantereella olivat ohi ja Soini joutui palaamaan Suomeen eduskuntavaalien ääniharavana. Tukalat ongelmat odottivat. Kontrasti Brysselin kansainvälisen toverihengen ja vastamuodostetun perussuomalaisen eduskuntaryhmän välillä oli karmaiseva. Soini ei peittele tympääntymistään maahanmuuttokriitikoiden yksisilmäisyyteen. Henkevien filosofisten keskusteluiden jälkeen ympärillä on ”immosten” ja ”hakkaraisten” porukka, joiden vainoharhaisia Eurabia-teorioita ja islamofobiaa Soini ei edes yritä jakaa.

Ei silti – ei pidä liioitella Soininkaan kosmopoliittista avarakatseisuutta. Vaikka populisti on omaksunut pöytätapoja herrasväen seurassa liinalta syödessään, se ei tee hänestä vielä samettitakkista viherhumanistia.

Perussuomalaisen näkemyksen mukaan eliitin ja kansan välille on rakennettava joka tilanteessa dikotomia, vaikka se olisi kuinka kaukaa haettu. Niinpä Soinikin toistelee teoksessaan Hommaforumilla levitettyä myyttiä, jonka mukaan maahanmuuttopolitiikasta ei ole käyty Suomessa poliittista keskustelua. Äärioikeistolaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” suosikkiväite on alusta asti ollut, että jokin kasvoton eliitti junailisi Suomen pakolaisasioita ilman demokraattista mandaattia. Siksi tarvitaan vaihtoehto, joka vain sattumalta näyttää räikeältä rasismilta.

Ollaanpa salaliittoteoriasta mitä mieltä tahansa, asia on kuitenkin Soinin mielestä nyt kunnossa. Homma on hoidettu: Jussi Halla-ahon ja tämän opetuslasten tekemän työn ansiosta maahanmuuttokysymys on pysyvästi osa poliittista keskustelua, turvapaikanhaku, monikulttuurisuuskasvatus ja maahanmuuttajien sosiaaliturva ovat päteviä vaaliteemoja muiden joukossa.

Analyysissään omasta puolueestaan Soini haksahtaa pahimman lajin itsepetokseen. Siellä täällä kirjan sivuilla pilkahtelee ymmärrys siitä, että Perussuomalaisten riveissä ei ole yksinomaan kansakunnan valioyksilöitä. Muutamia näkyvimpiä hörhöjä Soini haukkuu nimeltä mainiten. Mutta kaikesta huolimatta Soini on sokea sille ilmiselvyydelle, että jytkypuolueen kannatus perustuu juuri siihen aivottomaan muukalaisvihaan, jota hän itse inhoaa.

*

Presidentinvaalit 2012 herättivät Soinin tutkijanvaistot, vaikka oma kampanja jäi suutariksi. ”Kyllä se vain niin oli, ettei miehestä irronnut enempää”, puoluejohtaja hiukan alistuneena toteaa. Niinistön voitosta Soini oli täysin varma alusta alkaen, joten tavoite oli ollut paikka toisella kierroksella. Toisin kävi. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja oli yllättänyt jopa politiikan ammattilaisen.

Haavisto-ilmiön ottaessa tulta ympäristöpuolueeseen alkoi tulvia uusia jäseniä. Kirjassa Soini kertoo säikähtäneensä, että Vihreät saisivat nyt ensimmäistä kertaa rekrytoitua kuntavaaliehdokkaita kaikkialla Suomessa. Ikkuna oli auki maakuntiin. Niin ei käy aivan joka päivä suomalaisessa puoluepolitiikassa. Keskustan yritys päästä suuriin kaupunkeihin on epäonnistunut joka kerta, mutta Perussuomalaisilla on iso valtuustoryhmä lähes kaikissa metropolialueen kunnissa.

Erityisen vaikeaa on helsinkiläispuolueen vallata alaa maaseudun pienissä kunnissa. Soini ottaa kunnian itselleen siitä, että Perussuomalaiset olivat edellisissä vaaleissa 2008 ensimmäistä kertaa murtaneet Keskustan hegemonian. Puoluejohtaja oli kerännyt listat täyteen ehdokkaita useilla toritapaamisilla ja jopa lehti-ilmoittelulla. Salon Perussuomalaisten Kalevi Satopää oli pistänyt omalla vastuullaan lehteen kutsun tulla ilmoittautumaan Timo Soinille ehdokkaaksi. Soini oli aluksi vastustanut ajatusta liian yksioikoisena jopa hänen standardeillaan. Sittemmin se osoittautui loistavaksi menestystarinaksi.

Välihuomiona on todettava, että vaikka Perussuomalaisten jäsen- ja ehdokashankinta ovat aina sujuneet, paluu arkeen on ollut vaikeampaa. Ei edes Soini pysty vahtimaan jokaista puolueosastoa. Kalevi Satopääkin loikkasi jo syksyllä 2010 Olavi Mäenpään äärioikeistolaiseen Vapauspuolueeseen – ja myöhemmin samaisesta Vapauspuolueesta Mäenpään mukana irronneeseen Sinivalkoiseen Rintamaan. Sattumalta näistä juonenkäänteistä Peruspomo vaikenee näyttävästi.

*

Soinille vaalit ovat olleet populistisen teorian kenttäkokeita. Vielä 2003 pakkaa sekoitti Tony Halme (kirjan kuvaus Halmeen hautajaisista on huomattavan riipaiseva), mutta viimeistään presidentinvaaleista 2006 Perussuomalaiset ovat nousseet siivilleen Soinin hahmottelemalla tavalla.

Pienin variaatioin Soinin kehittelemää kaavaa toistellaan pitkin poikin kirjaa. Kohua luodaan ärsytyskynnyksen ylittävillä blogeilla, Facebook ja lehdistö pitävät sitä yllä. Lopulta tullaan itse paikan päälle hakemaan nimet papereihin.

Syystä tai toisesta – todennäköisin peruste on rahojen täydellinen loppuminen – Vihreät eivät kyenneet Haavisto-kampanjassa toistamaan Soinin ja Perussuomalaisten läpimurtoa. Tekstistä voi lukea jopa pientä sääliä. Perussuomalaiset menettivät pitkäaikaisen ja omalla tavallaan mieluisan vastapelurin Vihreiden jäädessä kannatuksessa liian kauas jälkeen. Asiaa ei sanota ääneen, mutta kirjoituksesta huokuu huoli perussuomalaisista, jotka ilman luonnollisia vihollisia ovat vaarassa hylätä paimenensa ja karata metsään.

*

Onneksi vaalivoittajalla on muutakin työtä kuin puolueensa kellokkaiden rikoslain vastaisten vihakirjoitusten kommentointi. Vaalikauden alussa Soini valittiin aivan oikeutetusti eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi. Pesti on tärkeä ja näyttävä, mutta ennen kaikkea se vie impivaaralaispuolueen ainoan kosmopoliitin takaisin paikkoihin, joissa ihmisten kanssa voi keskustella tai kinastella Jumalan olemassaolosta kaikessa yhteisymmärryksessä.

Jyrki Lehtolan syyskuussa 2010 laatima kolumni osoittautui lopulta todeksi.

Mitähän Timo Soini tekee, kun se saa riisua Soinin Timon roolinsa? Hirveästi toivoisi, ettei se sanoisi kenellekään ”Pyrsseli”, vaan: ”Ah! Brie de Meaux! Kuninkaiden juusto, tän kanssa maistuu Grand Enclos du Château de Cérons.”


Timo Soini: Peruspomo. WSOY, Helsinki 2014.

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

  1. Omasta mielestäni Soinin kirjan mielenkiintoisin kohta – myönnettäköön etten ole kirjaa tosin kannesta kanteen lukenut – on lopussa, jossa Soini pohtii, mitä tekisi sen jälkeen kun jättää politiikan Suomessa. Soini kirjoittaa, että voisi lähteä USA:han republikaanien vaalistrategiksi.

    Soini on ”plokissaan” aiemminkin tuonut ilmi sympatiansa varsinkin republikaanien oikeistopopulistista siipeä kohtaan. Silti on melko yllättävää, että hän nostaa näin avoimesti esiin sielunveljeyden republikaaneja kohtaan, vaikka jopa kokoomuslaiset (puolueen nuorisojärjestöä lukuunottamatta) puhuvat yleensä tästä veljespuolueestaan hieman häpeillen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *