Kaasuputki

Avainsana: sanoma

  • Talvivaara Digital

    Aivan aluksi voidaan tarkastella lukua.

    500 598 000 €.

    Se ei ole Yleisradion budjetti. Se on Suomen valtion vuonna 2011 maksama suora yritystuki. Siis veronmaksajien rahaa yksityisille yrityksille. Sitä ei koskaan saada takaisin, sillä se ei ole lainaa.

    Toinen luku voisi olla tämä:

    18 540.

    Se on keskoskaappien määrä, jonka tuolla puolella miljardilla joka vuosi saisi, mikäli valtiovalta ei sponsoroisi markkinataloutta, vaan keskittyisi vauvojen hengen pelastamiseen.

    Kolmaskin luku on:

    500.

    Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin lähes 4000 keskosvauvaa, joista noin 500 on vakavimmin avun tarpeessa olevia pikkukeskosia, toisin sanoen alle puolitoistakiloisia tai syntyneet ennen 32. raskausviikkoa.

    Eikö olisikin uskomattoman räikeää populismia väittää, että mikäli valtio ei lapioisi vastikkeetonta tukea kapitalistille, kaikilla pienillä keskosillamme olisi kaappinsa ja jokaisella vielä 36 ylimääräistä varalla?

    Pelkästä populismista puheenvuoro muuttuisi rikolliseksi tyhmyydeksi tai väärentämättömäksi kusipäisyydeksi, jos samalla kaavalla perusteltaisiin jotain aivan muuta epäkohtaa. Vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

    Talvi Digital Oy ja yhtiön perustaja, Pekka ”Peko” Korpela, saivat 11.4. niin sanotun paskahalvauksen, kun molemmat oivalsivat salatun yhteyden Yleisradion rahoituksen ja Suomen holtittoman lapsikuolleisuuden välillä. Talvi Digitalin kauhuksi Yleisradio osteleekin amerikkalaisen HBO:n tuotantoja eikä keskoskaappeja.

    Yhtiö julkaisi Facebook-sivullaan asiaa käsittelevän valokuvan.

    Myöhemmin konserni oivalsi, että Helsingin Suomalaisen Klubin kokoamalta Arvo Ylppö -kunnianosoitussivulta luvatta poimittu 1980-luvun keskoskuva ei ainakaan lisää asiakkaiden luottamusta yrityksen ammattitaitoon. Kuva katosi.

    ”Näköjään tosiasioiden tunnustaminen on meille kaikille niin kovin vaikeaa”, yritys ilmoitti epäanteeksipyynnössään. Joka myös katosi hetkeä myöhemmin. Jäljelle jäivät vain hallituksen puheenjohtajan omat blogimerkinnät Uuden Suomen Puheenvuorossa:

    Korpelan ja Talvi Digitalin järjettömän kampanjan takana on maltillisesti ilmaistuna omintakeinen päättelyketju: jos Yleisradio ei ostaisi Game of Thrones -sarjaa Yhdysvalloista, jostakin taikalähteestä vapautuisi kolmisenkymmentätuhatta euroa per peruttu lähetys HUS:n käyttöön.

    No, tämä ei tietenkään ole totta. Yhden Game of Thrones -lähetyksen hinta ei ole 30 000 € ja – huom! – Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei ole pelastaa vauvoja kätkytkuolemalta. Korpelakin tietää asian jollain tasolla ja siksi hän tunnustaa Voiman Fifi-verkkolehden haastattelussa tehneensä järjettömän rinnastuksensa vain nostaakseen esille toisen, hänen omaa tuotantoyhtiötään lähemmin liippaavan puheenaiheen.

    Viis vauvoista, mutta kun jengi ei striimaa.

    Talvi Digitalin perustajan viestin pohjalla, hapenpuutteeseen menehtyneiden keskosten mätänevien ruumiiden alla, on viimeinen looginen umpisolmu: Yleisradio tuhoaa vapaan kilpailun tarjoamalla viihdeohjelmia. Ratkaisuksi Korpela vaatii, että Yleisradiolta poistetaan kaikki viestintätoiminta, joka ei ole ehdottoman välttämätöntä. Tai, kuten hän sen yhdessä tuhannesta samaa asiaa jankkaavassa blogimerkinnässään muotoilee:

    Omassa arvomaailmassani antaisin YLE:lle 200.000.000,00 eur vuosittain journalistisesti korkeatasoiseen tuotantoon yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamiseksi.

    Pirukaan ei tiedä, mitä Pekka Korpela asialla tarkoittaa – etenkin kun hänen oma firmansa tekee töitä myös Yleisradion viihdetuotannoille – mutta selvästi herraa korpeaa eniten se, että jossakin hänen yksityisessä maailmankaikkeudessaan on liuta kuluttajia, jotka eivät halua ostaa maksullisia nettipalveluita:

    Nykyisillä populistisilla Mannerheim-elokuva, ”Pakko Tanssia”, muilla ”huuhaa” sisällöillä ja amerikkalisille Time Warnerille maksamalla Game fo Thrones sarjalla YLE vain kosii kansaa ja hidastaa vapaiden markkinoiden, digitaalisten maksupalvelujen ja viestinnän kehittymistä.

    Tässä on ajatusharha, jonka voisi sallia 1980-luvun keskoskaapissa kuoliaaksi kituvalle vauvalle, muttei oikein mediatuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Korpela vaikuttaa kuvittelevan, että mikäli Yleisradio ei lähettäisi viihdeohjelmia, ihmiset ryntäisivät sankoin joukoin tilaamaan Satuhäänsä, tamperelaiset maalaiskomediansa ynnä Uutisvuotonsa Talvi Digitalin yhteistyökumppanilta, Elisa Viihteeltä.

    Ajatus on samanlainen kuin Jarkko Tontilla, joka vajaat vuosi sitten herätti kohua väittämällä kirjastojen aiheuttavan ”ilmaisuuden kulttuuria, jossa kirjaa ei arvosteta”.

    Homma saattaa oikeasti olla jopa aivan päinvastoin. Julkinen eli näennäisesti maksuton viihdetarjonta ei ikinä kata kaikkea tarvetta. Se herättää ruokahalun, lisää kysyntää. Tätä väitettä sopii testata vierailemalla ahkerien kirjastonkäyttäjien luona ja tutkimalla heidän kirjahyllyjään. Kovimmat lukutoukat myös ostavat eniten kirjoja.

    Audiovisuaalisten kuluttajatuotteiden markkinoissa toistuu samansuuntainen mekanismi.

    Suomeen on tullut lyhyessä ajassa iso nippu erilaisia mediapalveluita. HBO avasi oman nettistriimaussivunsa, mutta samalla apajalla ovat myös Netflix, kaikki laajakaistaoperaattorit ja kaupalliset tv-kanavat. Ne ovat avanneet kukin oman maksupalvelunsa suomalaisille tietäen vallan hyvin, että maassa on myös yleisradiotoimintaa.

    Ne tietävät, että kuluttajat ovat valmiit maksamaan näistä palveluista, vaikka Yle-vero astuikin voimaan.

    Itse asiassa ajoitus on hyvin tarkka. Juuri nyt on hyvä astua markkinoille, kun lupamaksusysteemi väistyy historiaan. Tv-maksu saattoi oikeastikin jarruttaa kulutusta, sillä se piti maksamalla maksaa. Se oli maksutavasta riippuen 50–200 euroa suoraan pankkitililtä. Sen jälkeen tahtoa – tai aina rahaakaan – lehden tai nettipalvelun tilaamiseen ei välttämättä enää ollut.

    Sen sijaan veromuotoinen maksu ei kirpaise millään tavalla, ei oikeasti. Se katoaa muiden verojen joukkoon eikä näy menoeränä kukkarossa. Se siis jättää psykologisesti katsottuna enemmän tuhlausvaraa.

    HBO:n Game of Thrones ja True Blood ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Näyttämällä näitä sarjoja Yleisradio luo kaupallisille palveluille uusia yleisöjä. Asetelma hyödyttää kaikkia osapuolia. Julkinen palvelu väistää suosiolla. Se antaa maksukanaville ja nettijakelijoille etuajo-oikeuden eikä tarjoa on demand -muotoista palvelua. Jopa Ylen Areena-palvelussa näkyvät viihdeohjelmat ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tilaus tai ostaa dvd-boksi.

    Musiikkibisneksessä ollaan siinäkin jälleen askeleen muuta alaa edellä.

    Mikäli Talvi Digitalin perustajaa kuunneltaisiin, Radio Suomi pitäisi lakkauttaa. Hän ei kirjoita niin blogissaan, mutta sitähän hän tarkoittaa. Jos televisiossa ei saa Korpelan mukaan näyttää viihdettä, miksi radiossa saisi soittaa iskelmiä? Entisten nuorten sävellahja aivan varmasti estää kehittämästä Spotifyn tapaisia viihderatkaisuja. Arvatenkin jokainen kesämökin paristokäyttöisessä matkaradiossa soinut hittibiisi on myös ”yksi keskoskaappi vähemmän”.

    Jostain syystä kuitenkin poppia striimataan yhä enemmän ja aivan laillisesti. Eikö Ylex:n riemukas aamutiimi onnistunutkaan tappamaan vauvojen ohessa suomalaista musiikkiteollisuutta?

    Pekka Korpelan into nostaa kuolevia pikkukeskosia tikunnokkaan on monella tavalla iljettävä. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on täydellisesti puppua. Suomessa ei kuole keskosvauvoja siihen, että välineitä näiden hoitoon ei olisi saatavilla tai että Yleisradio veisi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rahoja. Pienten keskosvauvojen ennuste on aina epävarma eikä asiaan täysin syyttömän osapuolen osoittelu palauta kenenkään lasta elävien kirjoihin.

    Toinen juttu on peruspalveluiden rahoitusvajeen todellisten syyllisten etsiminen. Jos Suomella yhtäkkiä ei olisikaan varaa vastasyntyneiden hoitoon tai uuteen lastensairaalaan, Pekka Korpela ei voisi kuin katsoa yrittäjätovereineen peiliin. Hallitus antoi heille budjettikehysriihessä mojovat veronalennukset, kahden Yleisradiollisen verran vuodessa. Miksi tämä ei lainkaan haittaa lapsirakasta johtajaa?

    Eräässä läpeensä kahjoista US-blogauksistaan Korpela nostaa esiin vielä yhden vääryyden. Hän huomaa aivan oikein, että sosiaali- ja terveysministeriöltä on kehysriihessä nipsaistu pois 30 miljoonaa euroa tutkimusrahoitusta. Se merkitsee melkoista romahdusta muiden muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimustyössä.

    Vääristyneellä logiikallaan Korpela tietenkin selittää, että pienentämällä Yleisradion rahoitusta voitaisiin  THL:ltä riistetyt tutkimusmäärärahat palauttaa. Räyhätessään Yleisradiosta Korpela ei kuitenkaan huomaa, että summaa itse asiassa ei ole leikattu. Se on vain siirretty toiselle momentille, Jyrki Kataisen henkilökohtaiseksi karkkirahaksi.

    Eikö tämän tulisi olla päällimmäisenä keskostemme hoidosta huolestuneen yritysjohtajan puheenvuorossa?

    No, kaikeksi onneksi Perkka Korpelan ja Talvi Digitalin ei tarvitse aivan yksin tarpoa pohjattoman typeryyden suolla. Sanoma Osakeyhtiö on aivan kintereillä sukeltamassa lähimpään suonsilmäkkeeseen.

    10.4. Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa lehti valjasti sokean kehitysvammaisen naisen ajamaan asiaansa eli Yleisradion rahoittamisen alasajamista. Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen aivan oikein kutsui tuota  ”päiväksi, jolloin Yle-raivo meni yli”.

    Nelosen ja Helsingin Sanomain yhteisesti tuottama niljakas sosiaaliporno oli tähdätty osoittamaan, miten kauhean epäreilu tämä uusi Yle-vero on. Sitä joutuu maksamaan jopa henkilö, joka ei voi käyttää Ylen palveluita.

    Työnantajalleen sokeasti uskollinen Susanna Reinboth ei sekuntiakaan vaivaa päätään sillä, että kaikki suomalaiset veronmaksajat ovat samassa veneessä. Jopa täysin tulottomat kansalaiset joutuvat osallistumaan Suomen rahoittamiseen. Arvonlisävero ei katso kuluttajan ikää tai vamma-astetta ja kiinteistövero koskettaa kaikkia, joilla asunto on. Eikä Yleisradiolla ole niiden maksamiseen osaa eli arpaa.

    Artikkeli on tietyssä mielessä jopa halpamaisempi kuin Korpelan keskoskaappihölmöily. Se edustaa avuttoman ihmisen härskiä hyväksikäyttöä ja poikkeuksellisen paksua ahneutta. Sanoma-konserni omistaa yli puolet suomalaisesta mediasta ja on liikevaihdoltaan viisi kertaa Yleisradion kokoinen, mutta loputtomasta itkemisestä päätellen sekään ei riitä. Mikael Pentikäinen haluaa istua seitsemän kuningaskunnan Rautavaltaistuimella.

    * * *

    Amerikkalainen HBO on muuten itse halunnut suosia eurooppalaisessa jakelussa yleisradioyhtiöitä. Syyt ovat taiteelliset: draamasarjojen pitkät jaksot on kuvattu ehjinä kokonaisuuksina, joita ei saisi pilkkoa mainostauoilla. Vapaassa markkinataloudessa näinkin voidaan menetellä.

  • Ruhtinaalle ja isänmaalle

    Ruotsiin syntyi helmikuussa kruununperillinen, Estelle Silvia Ewa Mary, Itä-Göötanmaan herttuatar. Iloinen perhetapaus sai kansalaiset jopa svealaisvaltakunnan entisissä itäisissä maakunnissa riemuitsemaan vanhan emämaan mukana. Prinsessakakkua! Skumppaa!

    Joitakin suomalaisia juhlinta ärsytti tavattomasti. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, hohhoijaa”, he kommentoivat jokaista prinsessauutista jokaisessa mediassa osoittaen täten olevansa monarkiasta kiinnostuneempia kuin Rita Tainola koskaan.

    Monarkian vastustaminen yhdistää natseja ja feministejä, taistolaisia ja piraatteja, maalaisliittolaisia ja demareita. Tunne on täysin vaistonvarainen, eihän kellään ole kokemusta itsevaltiuden ajan sääty-yhteiskunnasta. Se melkein riittääkin. Kuvio on kuin antiikin Roomassa: kaikki nykyiset vallankäytön julmuudet oikeutetaan sillä, että myyttisessä menneisyydessä hallinneet kuninkaat olivat vieläkin pahempia. Niin verenhimoista kansallisbolševikkia ei ole nähtykään, etteikö hän kehtaisi väittää Stalinin vain suojelleen ukrainalaisia maanviljelijöitä Romanoveilta.

    Objektiivisesti tarkasteltuna monarkia tarjoaa vallankäyttäjille samanlaiset välineet vallan väärinkäyttöön kuin kaikissa muutkin valtiomuodot.

    Ajatellaanpa pahinta yksilöön kohdistettua yhteiskunnallista mielivaltaa, vapauden riistämistä. Rapakon takana Yhdysvaltain kaikkeindemokraattisin tasavaltalainen valtiomuoto ei mitenkään estänyt orjatalouden syntyä. Sen sijaan prinsessa Estellen kotimaa, Ruotsi, kielsi orjuuden jo vuonna 1335. Kommunistien ja libertaarien vihaama tsaari onnistui puolestaan lopettamaan orjuuden Venäjällä pari vuotta ennen kuin Abraham Lincoln pääsi toteuttamaan saman Amerikassa.

    Tai, aivan suoraan: onko monarkistinen Ruotsi kansalaisoikeuksiensa puolesta huonompi paikka asua kuin Sierra Leonen tasavalta?

    Valtio-oppineen keskiluokan ärtymys perintökuninkuutta kohtaan on luonteeltaan akateemista ja sangen periaatteellista. Syystäkin, onhan varjonyrkkeily kuvitteellista sortajaa vastaan kivempaa kuin oikeiden yhteiskunnallisten ongelmien kampittaminen. Mikään ei hivele lommoutunutta itsetuntoa ihanammin kuin hämmästyttävän menestyksellinen taistelu monarkian leviämisen ehkäisemiseksi – samaan aikaan kuin hyvinvointivaltiota mitä tasavaltalaisimmin tuhotaan ympärillä.

    Alemmissa yhteiskuntaluokissa monarkia kaivelee kenties enemmän ja syvemmältä. Ei siksi, että kansakoulupohjalta ponnistavassa työväestössä harjoitettaisiin tavallista laadukkaampaa valta-analyysiä, vaan koska kyseessä on populaarikulttuurista ja etenkin televisiosta tuttu ilmiö. Siis päinvastoin kuin akateemisilla antimonarkisteilla, jotka tunnetusti kieltäytyvät omistamasta mokomaa mölytoosaa.

    Viihteessä kuninkaalliset näyttäytyvät jonkinlaisena saippuaoopperana eikä etenkään matalimman koulutustason väestössä vaikuta riittävän välineitä, joilla porvariston ja aristokratian välille voitaisiin luoda distinktioita. Rahvas sekoittaa huolettomasti puurot ja vellit. Kaikki herrojen elkeet ja rikkaiden kotkotukset – filosofiset pohdinnat, porvarilliset käytöstavat ja kosmopoliittinen asenne – koetaan yhdeksi torjuntaa herättäväksi vierausmössöksi. Kansallismieliseen juurevuuteensa tai proletaariseen bon sauvage -identiteettinsä takertuvia kirveskommunisteja ja lähiöperussuomalaisia pelottaa tasa-arvoisesti kaikki yläluokkainen.

    Hiukan jalostuneempi kuningasvihan muoto riivaa niitä hyvätuloisia palkansaajia ja ensimmäisen polven yrittäjiä, joilla on asemansa puolesta mahdollisuus itsekin vaurastua ja kohota arvostettuun porvariluokkaan. Kuvitellun uhriasemansa ja vanhemmilta perityn alemmuudentuntonsa siivittämänä heitä risoo kuninkaallisista synneistä pahin, joutilaisuus. Suomalaisen maailmankuva ei kestä ansiotta saatua vaurautta ja hyvinvointia.

    Tämä ei tietenkään koske perintöomaisuutta. Omalle jälkikasvulleen haluaa keskiluokkakin jättää kaiken mammonan, minkä on onnistunut toisilta riistämään.

    Ja tässä tullaan asian ytimeen: Millä tavalla muodollinen valta-asema poikkeaa käytännön vallasta?

    Paraatiesimerkki siitä käsitehämäryydestä, joka vallitsee yksityisen ja feodaalisen omistusoikeuden ja tähän omaisuuteen kohdistuvan vallankäytön ympärillä, voisi olla Belgian Kongo – siirtomaa, jonka valtaamisen kuningas Leopold II yksityisenä, jos kohta erittäin vauraana, yrittäjänä pani alulle käyttämällä bulvaaninaan perustamaansa L’Association internationale du Congo -järjestöä ja häikäilemätöntä amerikkalaista tutkimusretkeilijä Henry Stanleytä.

    Kuninkaan rahoilla AIC ja Stanley haalivat vaikutusvaltansa piiriin suunnattomia maa-alueita Kongo-joen yläjuoksulla. Järjestön asema Kongon laillisena haltijana tunnustettiin kansainvälisessä Berliinin konferenssissa vuonna 1884. Erityisesti Yhdysvaltain sana painoi vaa’assa. Vain kaksi vuosikymmentä orjuuden lakkauttaneen sisällissodan jälkeen liittotasavallan huolellisesti lobatut poliitikot antoivat perustaa keskiseen Afrikkaan yhden maailmanhistorian kammottavimmista orjatalouksista, Kongon vapaavaltion.

    On huomattava, että Leopold II ei hallinnut siirtomaataan kuninkaana, vaan itsevaltaisena kapitalistisena toimitusjohtajana. Juuri sellaisena patruunana, jollaisista tämän päivän konservatiivit sekä vasemmalla että oikealla haaveilevat.

    Suomen kuningas

    Maassa, jossa kaikki toiminta lopulta perustuu markkinatalouteen, maksajaa kuunnellaan herkällä korvalla. Suomalaisen Sanoma Osakeyhtiön tapainen yhtiö käyttää usealla tasolla vaikutusvaltaa, joka ylittää kevyesti liki minkä tahansa kuningashuoneen vallan.

    Tämän kulttuurisen ja taloudellisen vaikutusvallan on alusta asti omistanut pitkälti yksi ainoa perhe. Silti emme kutsu mainittua viestintäkonsernia monarkiaksi.

    Useimmat kansalaiset sekä monet demokratian ja vapauden filosofit näkevät omistuksen ja vallan keskittymisessä yhdelle yhtiölle, saati perheelle, vakavan ongelman, mutta eivät sentään rakenteellista vääryyttä. Erilaisten näkyvien ja näkymättömien oikeuksien kasautuminen jollekin porvarissuvulle on vain valistuneen vapautemme sivutuote. Ja eiväthän Erkotkaan mahda mitään raha- ja valtaperinnölleen, eiväthän?

    (Mikä poru siitä nousisi, jos mediaimperiumin omistajaperheen sukunimi olisi Bernadotte!)

    Sanoman suurimmalla omistajalla, Aatos Erkolla, ei ole lapsia, mutta hänen edesmenneellä sisarellaan oli kaksikin. Esikoinen, vapaaherra Robin Langenskiöld (s. 1946) peri isältään, Lars Langenskiöldiltä, paikan aateliskalenterissa. Äidiltään Patricia Seppälältä, os. Erkko, hän sai osakesalkun, joka tuotti pelkästään osinkoina 7 364 023 euron tulot. Salkun arvoksi arvioidaan reilu neljännesmiljardi euroa.

    Kun monarkkeja moititaan siitä, että he ”loisivat verorahoilla”, unohdetaan pari asiaa. Samalla tavalla kansan kukkarolla on keulakuvapresidenttikin. Ja aivan erityisesti perintörikkaat, jotka eivät ole vaurautensa eteen tehneet mitään muuta kuin suvainneet jäädä syntyessään henkiin.

    Porvariston äveriäin murto-osa on maamme hyysätyin väkijoukko. Yksin Robin Langenskiöldin tulonmuodostusta Suomen kansa tukee usealla miljoonalla vuosittain. Ensinnäkin alamaiset suovat vapaaherralle edellä mainituista osingoista 30 % puhtaana käteen; pääomavero kannetaan pörssiyhtiön osinkotuloista 70 prosentin mukaan. Jäljellejäävästä summasta pidätetään ensimmäisten 50 000 euron osalta 30 %, lopuista 32 % veroa. Efektiivinen veroprosentti on pyöristettynä 23.

    Rahasta ei mene senttiäkään kuntapalveluiden tuottamiseen Langenskiöldin kotikaupungissa Helsingissä.

    Sama summa puhtaana ansiotulona olisi saanut Verohallinnon laskurin perusteella prosentikseen 47,5 %, mikäli oletamme Robin Langenskiöldin olevan evankelis-luterilaisen kirkon kuuliainen jäsen ja maksavan kunnallisveronsa asuinkaupunkiinsa.

    Työväenliikkeessä on toki aika ajoin esiintynyt pienehköä halua tasata perinnöllisiä luokkaeroja esimerkiksi varallisuus-, perintö- ja lahjaverojen avulla, mutta SDP:nkin vahtivuorolla Suomeen on luotu veroista vapautettua yhteiskuntaluokkaa. Varallisuusvero katosi ensin, sen jälkeen sukufirmoilta yritettiin poistaa perintövero. Jälkimmäinen tavoite on yhä käynnissä.

    Vaatimattomana eleenä luokka-aseman periytymisen loiventamiseksi Jyrki Kataisen tulenpunainen bolševikkihallitus lisäsi perintö- ja lahjaveroihin uuden progressioasteen. Tosin lainsäätäjän tai paremminkin äänestäjän käsityskyvystä kertoo paljon se, että täysi 16 %:n vero napsaistaan jo 200 000 euron perinnöistä. Käytännössä siis tavoitteena on ollut ottaa täysi hyöty suurten ikäluokkien kokoamasta omaisuusmassasta, onhan jokaisella keski-ikää lähestyvällä kansalaisella odotettavissa vähintään tuonsuuruinen perintö. Pelkästään sataneliöinen omakotitalo Etelä-Suomessa riittää sysäämään kuolinpesän ylimpään veroluokkaan.

    Kevyellä 23 prosentin verotuksellaan diplomiekonomi Langenskiöld on tietyssä mielessä säästänyt 1 845 065 euroa siitä hyvästä, että sen sijaan, että olisi työskennellyt miljooniensa eteen, hän sattui syntymään rikkaan äidin pojaksi.

    Mikäli kadunmieheltä kysyttäisiin, häntä luultavasti ärsyttäisi Langenskiöldissä enemmän tämän ruotsinkielinen nimi ja siihen liittyvä aatelisarvo kuin konsanaan miljoonaomaisuus. Vaikka vapaaherraisältään Langenskiöld ei ole saanut perinnökseen edes ensiyön oikeutta.

    Todellista vaurautta ei voi verottaa

    Robin Langenskiöldin oma esikoispoika ja vapaaherrallisen tittelin perijä, Christoffer, pyörittää perintöä odotellessaan nippua omia yrityksiä. Eikä tässä ole mitään pahaa; hän työllistää liudan kansalaisia. Pääomia toiminnan tueksi on epäilemättä jo kertynyt pienemmistä perintöosuuksista ja lahjoista, mutta tärkein ominaisuus piilee kirjanpidon ulkopuolella. Tietä yrittäjyyteen kauniisti pohjustaa se käytännön tosiseikka, että Erkkojen perijän luottokelpoisuus on ilman muuta tahraton. Pankkiiri, joka ei luotottaisi Sanoma Oy:n pääperijää, olisi pian entinen pankkiiri.

    Langenskiöldien toiminnassa ei loukata kenenkään oikeuksia. Selvästikään ihmiset eivät mellakoi kaduilla perintöjä vastaan. Yleisesti ajatellaan, että onneksi Erkkojen jättiläismäinen omaisuus sattui osumaan näinkin hyviin käsiin. Ettei kukaan huithapeli törsännyt suvun vaurautta uhkapeleihin tai päihteisiin.

    Kuinka kävisi, jos Patricia Seppälän kuolinpesä olisi jaettu proletaareille? Mitä vuonna 1994 ansiosidonnaiselta peruspäivärahoille pudonnut vuosaarelaishitsari tekisi, jos hänelle ojennettaisiin yllättäen 260 miljoonan euron arvosta osakkeita? Jo Piia-Noora Kauppi aikanaan sen osoitti, että on kansantaloudenkin kannalta parempi antaa paljon rahaa rikkaalle kuin köyhälle. Vain se, joka on rikkauteen syntynyt, osaa suhtautua rikkauteen normaalina olotilana.

    Vauraus synnyttää säädyn, josta ei hevillä pois pudota. Mahdollisuus peritä valtavia omaisuusmassoja verraten pienellä – omaisuuden tuottoa pienemmällä – verolla saa aikaan sen, että maahan muodostuu pysyvä yläluokka, jolla on luovuttamattomat valtaoikeudet. Edes perustuslakivaliokunta ei voi vaikuttaa asiaan.

    Aateluus velvoittaa, sanotaan, mutta vielä enemmän rikkaus. Vanhan rahan sukuperintöön kuuluu aina myös aineettomia osa-alueita. Kuten se, että lapset eivät juurikaan voi itse valita ammattejaan tai että jokainen suorittaa akateemisen loppututkinnon. Miespuoliset miljonäärit ovat lähes aina myös suorittaneet reserviupseerikoulun varusmiespalveluksensa aikana. Rikkaiden lapsista tulee yhtä takuuvarmasti johtajia kuin köyhien lapsista johdettavia.

    Toki vuosittain muutama miljoonaperijä saa erioikeuden ryhtyä tutkijafilosofiksi tai boheemiksi taiteilijaksi – molemmat ammatteja, joissa muhkeista osingoista ei todellakaan ole harmia. Kun pelko toimeentulon menettämisestä ei ole toiminnan esteenä, on helppo olla tuottelias myös näillä aloilla.

    Mahdollisuus ja velvollisuus ylempään koulutukseen sekä saavutuksiin noin yleensä parantaa luonnollisesti entisestään taloudellisesti riippumattoman yläluokan yhteiskunnallisia asemia. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään yksiselitteisesti nollasummapeli, jokainen syntymärikas myös jossain määrin estää uusien jäsenten pääsyn eliittikerhoon.

    Luokkajako on kaiken aikaa ollut pysyvää.

    Ruhtinaalle ja isänmaalle

    (Langenskiöldien tunnuslause)

    Ei, kukaan ei halua syyttää Langenskiöldin sukua yhtään mistään. Tai vahingoittaa millään tavalla Sanoma Oy:tä. Päinvastoin – työkeikkoja otetaan vastaan (yhteystiedot saa päätoimittajalta).

    Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtakuntia ansiokkaasti palvelleet Lankiset ovat olemassaolollaan tehneet tästä pohjoisesta maailmankolkasta aivan ilmeisesti paremman paikan elää meille kaikille. Vapaaherra Robin Langenskiöldin isoisä oli kirurgi, hänen isoisänsä johti Ruotsin valtionpankkia ja suku pursuaa monenlaista valtioneuvosta, kenraalia, senaattoria ja muuta ylintä virkamiehistöä. Suomen kansa on paljosta velkaa eteville lapsilleen.

    Tässä kysymys on monarkiasta.

    Suomen tasavalta on presidentinvirka poislukien perustuslaillinen monarkia. Säädyt, siis vallan periytyminen rahan ja luokka-aseman mukana, on hyväksytty jokseenkin kivuttomasti. Suomessa on jopa olemassa vahvat jäänteet kuningasvallan aikaisesta virka-aatelista kaikkine neuvoksineen. Maassa on Ritarihuone, korkeasti oppineita heraldikkoja ja sukututkijoita sekä Matti Klinge.

    Äskettäisissä presidentinvaaleissa otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa uusi perustuslaki, jossa valtionpäämiehen asemaa oli entisestäänkin heikennetty.

    Tasavallan presidentillä on edelleen hallussaan muutamia valtaoikeuksia, tärkeimpänä nimitysoikeus. Presidentti voi nimittää vastoin eduskunnan pankkivaltuuston esittelyä vaikka hevosensa Suomen Pankin pääjohtajaksi, mikäli humma sattuu täyttämään melko ylimalkaiset, jos kohta hiljattain täsmennetyt kelpoisuusvaatimukset.

    Mutta on olemassa laaja konsensus siitä, että näitä oikeuksia tulisi edelleen karsia. Ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimain ylipäällikkyys sekä loputkin ylimpien virkamiesten nimitysoikeuksista pitäisi jossain vaiheessa siirtää valtioneuvostolle tai eduskunnalle – ja jättää presidentille ehkä vain muodollinen asema näissä kysymyksissä, jos sitäkään.

    Laajoja valtaoikeuksia säästellen käyttänyt presidentti Mauno Koivisto harmitteli itse kesken vaaliväännön, ettei suora kansanvaali korkeine äänestysprosentteineen enää ole varsinaisesti suhteessa siihen, mistä vaaleissa äänestetään. Sauli Niinistö valittiin kaikkien aikojen suurimmalla äänimäärällä johtamaan kauppavaltuuskuntia ja myöntämään kunniamerkkejä.

    Iskevä keino ratkaista jatkuva vallanjako-ongelma on rohkein mielin lakkauttaa presidentin tehtävä tykkänään ja perustaa Suomeen monarkia. Ajatus ei ole niin etäinen kuin kuvitella saattaa, sillä asiaa on tietyssä mielessä jopa pohdittu. Valtionpään asema etenkin ulkopolitiikassa on nimittäin ongelmallinen kaikissa EU-jäsenmaissa.

    Ruotsin kuningaskunnan tapaan valtion muodollinen päämies olisi perintöruhtinas, jonka rooli varsinaisissa johtotehtävissä olisi rajattu täysin seremonialliseksi. Monet presidentille nyt kuuluvat tehtävät ja oikeudet voisi siirtää luottamushenkilöille, jotka eivät muuten oikein keksi palkkiotaan vastaavaa tekemistä.

    Parhaimpana esimerkkinä eduskunnan puhemies, jolle on Paavo Lipposen ajoista asti yritetty luoda edes jonkintasoista arvovaltaa jopa panssaroidulla virka-autolla. Tässä olisi opin haun paikka Ruotsista: kun länsinaapurin valtiosääntöä uudistettiin 1970-luvulla, liuta kuninkaallisia tehtäviä – muiden muassa hallituksen muodostamisen johtaminen – siirrettiin puhemiehelle.

    Monarkki

    Kuten edellä on useaan otteeseen sanottu, muodollisen valta-aseman periytyminen ei poikkea millään tavalla jo nyt olemassa olevasta käytännöstä, jossa todellinen valta omaisuuden, perhesiteiden ja yläluokkaisen asenteen muodossa joka tapauksessa on perinnöllistä.

    Voidakseen vastustaa perinnöllistä kuninkuutta pitäisi vastustaa myös perinnöllistä rikkautta. Jos toinen kelpaa, miksei toinenkin?

    Itse asiassa kuningaskuntana Suomi olisi hiukan nykyistä toimivampi valtio, koska valtioelinten suhteet olisivat viimeinkin selvät. Nihkeily valtionpäämiehen, pääministerin ja eduskunnan ulkopoliittisista rooleista jäisi pois.

    Valtiolliset seremoniat, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto, saisivat astetta ylevämmän luonteen kruunupäineen. Monarkin vienninedistämismatkat olisivat huomattavasti näyttävämpiä kuin presidentin. Kuningas – tai kuningatar – kun on syntymästään asti tehtäväänsä koulutettu yksilö, jolle julkisuus ja siinä oleminen ovat luonnollinen olotila.

    Suomen talous kääntyisi välittömään nousuun, kun kaikki sadattuhannet Guggenheim-risteilyturistit tulvisivat Helsinkiin ihailemaan Kuninkaanlinnan vahdinvaihtoa tai räpsimään valokuvia seksikkäistä kruununperillisistä.

    Lisäksi kuningas voisi elvyttää Ritarihuoneen ja aloittaa brittiläiseen tyyliin ansioituneiden kansalaisten palkitsemisen ritarinarvoilla. Juorulehdet saisivat palstoilleen muitakin kuin Suurimpia pudottajia ja Miss isoäiti -finalisteja. Suhdejuorut maamme vanhasta ja nousukasaatelista täyttäisivät kokonaisia viikonvaihdejulkaisuja.

    Kuninkaan syntymäpäivä olisi kansallinen vapaapäivä.

    Ja kansanvallasta ei tingittäisi lainkaan – eihän poliittisten ryhmien tavoittelema vallaton keulakuvapresidentti nytkään millään muotoa edistäisi kansanvaltaisuutta, vaan pikemminkin sumuttaisi herkkäuskoisia äänestäjiä kuvittelemaan, että he elävät demokratiassa.

    Onhan kyseessä maa, jossa pääministeri on valittu pahimmillaan pikapäätöksellä Suomen Keskustan puoluehallituksessa.

    Enää jäljelle jää kysymys kuninkaan valinnasta. Aivan kuka tahansa tangomarkkinavoittaja kun tähän ei käy. Kuninkaan tulee olla kuninkaan jälkeläinen tai ainakin sellaiseksi adoptoitu – tai Jumalan valitsema, kuten voittamaton sotasankari tai harvinaisen häikäilemätön valehtelija.

    Tässä Ruotsi, Suomen entinen emämaa ja ikuisesti intiimein kumppani, voisi mielihyvin tulla avuksemme.

    Kruununprinsessa Victorian alaisuudessa voisivat kaksi pohjoismaata muodostaa personaaliunionin, mutta ottaen huomioon Suomen sotahullun historian on epätodennäköistä, että kukaan suostuisi tällaiseen järjestelyyn. Valitettavasti itsenäisyydestä on pidettävä kiinni vaikka kuinka nimellisesti, koska veteraanit.

    Vickanin sijaan kääntyköön katse siis pikkuveljeen. Prinssi Carl Philip on osoittautunut tunnolliseksi mieheksi, joka ottaa edustustehtävänsä vakavasti – päinvastoin kuin New Yorkissa liihotteleva bileprinsessa Madeleine. Suomen valtio voisi kutsua nuorukaisen hallitsijakseen aivan niin kuin Ruotsi hänen maineikkaan esi-isänsä, Ranskan marsalkka Jean Bernadotten.

    Suomen kuningas Carl Philip, miten olisi?