Mannerheim kirkonpenkissä

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Juhlajumalanpalvelus, joka pidettiin tuomiokirkossa Tampereen valtauksen jälkeen oli tunnelmallinen ja harras. Varsinkin ihana laulu oli saanut kuulijat herkkään vireeseen. Mutta saarna tuntui sotureista kuitenkin vähän liian pitkältä. Sitä mieltä lienee ollut eräs keskikäytävällä etumaisena seisonut sotamieskin. Hän oli usean kerran vilkaissut syrjäsilmällä ylipäällikköä ja huomannut tällöin, ettei tämä kokonaan täyttänyt paikkaansa, vaan oli jättänyt käyttämättä parin kämmenen leveydeltä penkkiä käytävän puolella. Äkkiä sotamies teki päätöksensä ja istuutui – ylipäällikön viereen. Tämä tuntui hieman hämmästyvän, mutta hänhän on tottunut siihen, ettei hämmenny missään tilanteessa, joten hän nytkin antoi tilaa.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Makkaranmuotoista politiikkaa

Kyllä olisi tässä hotellissa kelvannut korruptoida kansanedustajia! Kuva: Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston lehdistökuvat

Helsingin Katajanokan design-hotellin kaavahanke kaatui valtuustossa. Kaupunginvaltuutetut olivat arvatenkin huolissaan, että valtakunnan paraatipaikalle ängetty ristinmuotoinen olisi kokenut saman kohtalon kuin Oulun yliopistollinen sairaala – parempi olla varmuuden vuoksi kokonaan rakentamatta. Sitä paitsi Helsingissä on jo design-Kela, minkä luulisi tyydyttävän laman runtelemia esteetikkoja sekä aistillisesti että sisällöllisesti.

* * *

Mutta mitäpä arkkitehtuurista, homojen hommaa sellainen.

Heteromiehen – sitävastoin – tunnistaa siitä, että hän vihaa naisia eikä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä.

Miesliike on vähän niin kuin suomalainen kateus. Tunnemme tapauksen: kun naapuri tekee saunaremontin, se ei saa perussuomalaista kilpailemaan hänen kanssaan ja investoimaan uusiin lauteisiin omissa märkätiloissaan, vaan toivomaan, että naapurin sauna palaisi.

Aivan samalla tavalla miesasiamiehet ovat lähteneet siitä, että tärkeintä ei ole miehen vapauttaminen ahdistavasta mieskuvasta, vaan sota naisia vastaan. Viimeksi tätä alaluokilla opittua tyttöbakteerikammoa on hehkuttanut eräs lystikäs ukkeli peräti kahdessa julkaisussa.

Mutta kenties mielenkiintoisinta tässä avauksessa ei ole sen kiimainen misogynia, vaan eräs taloustieteen paradigman haastava väite: työ onkin sitä tehokkaampaa, mitä enemmän siihen käytetään aikaa!

Naiset eivät tätä tietenkään ymmärrä, vaan ovat valmiita jopa lakkoon voidakseen tehdä vast’edeskin kymmenen tunnin työt kahdeksassa.

(Toki, SEL ry on vain hentoisesti naisvaltainen. Kaksilahkeisia on likimain 40 % jäsenistöstä. Sikäli tämän vitsin kärki meni kokonaan ohi.)

* * *

Maineikkain työaikaansa vähennellyt suomalaisnainen on Marja Tiura, joka päätti pienentää käyttämäänsä tuntimäärää valtakunnan hallitsemisessa. Vapautuneen aikansa hän on omistanut Arto Merisalon kanssa luomalleen käsitetaiteelle.

Tiuran ja Merisalon tapaus lienee niitä harvoja, missä sponsoroinnin kohde kannustaa mesenaattiaan julkaisemaan taideteoksia sen sijaan, että käyttäisi saamiaan tukiaisia omaan tuotantoonsa. Valitettavasti kohutaiteilija Merisalon kokeelliset ääninauhat ovat vaarassa tuhoutua ylikehittyneen itsekritiikin alla.

Kansanedustajaa tämä tilanne pännii niin kuin se pännisi ketä tahansa, joka on jäänyt kiinni jostakin epämääräisestä, joka ei ole mitenkään rehellistä toimintaa, muttei oikein poliisiasiakaan. Luottamus meni yhtä hyvin kuin se olisi mennyt miljoonakavalluksesta tai vakoilusta.

Harminsa Tiura purki mediaan ja liikekumppaniinsa lyömällä pöytään naiskortin. Mikä oli virhe, koska ei planeetan suosituinta pirkanmaalaispoliitikkoa ole kivesten puuttumisen takia jahdattu, vaan vilpistelystä kiinnijäämisen. Mutta tämän Kaarina Hazard sanoo paremmin kuin kukaan muu, joten: voilà!

* * *

Ilman Marja Tiuraakin naisasia on taas hiukan horjahtanut palliltaan. Naisethan ovat tunnetusti kasvissyöjiä – oraanpurijoita ja viherpiipertäjiä – siinä, missä miehiset miehet sentään tavataan asettelemassa huuliaan rehellisen lenkkimakkaran ympärille. Kettutyttöjen epäonneksi heidän luomutuotettu superfoodinsa ei ainoastaan ole tosi huono estämään syöpää, se jopa aiheuttaa tuota tautia itseään. Siispä, naiset, hampparin käyrää popsimaan! Ajatelkaa terveyttänne.

Siis jos vain lakko ei tyhjennä kaikkea makkaraa kaupasta.

Miesten ruoassa ovat muodot kohdallaan.
Kuvassa makkara. Tiedossa ei ole, verrattiinko juuri tätä herkkupalaa Marja Tiuraan.

UPDATE (9.4.): ”Kiimainen misogynia” Googleen syötettynä antaa lystikkään tuloksen.

ADWORDS FAIL

Marja Tiura sihisi hississä

Pääsiäinen on lusittu. Mämmit on syöty, munat maalattu. Vaan uutisotsikoilta ei ole voitu pyhimpienkään pyhien aikoina välttyä:

Mannerheimin ironia

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Marskin huumorinsuoni ei ollut vuolaasti pulppuileva, hän pikemminkin tiputti leikillisyyttään pisaroittain. Välistä ne pisarat saattoivat olla varsin polttavia ja syövyttäviä, mutta niitä oli aina juuri täsmälleen tarpeeksi.

Nuorena upseerina chevalierkaartissa ollessaan Mannerheim otti vuosittain osaa esteratsastuskilpailuihin ja voitti lukuisia palkintoja. Tavallisiin ratakilpailuihin hän sitä vastoin otti harvoin osaa; kuitenkin on sellaisista säilynyt seuraava kasku. Hän oli ostanut Pariisista itselleen täysiverisen, jonka hän sai kovin halvalla (600 tai 800 frangia), koska sitä ei enää voitu käyttää sikäläisillä radoilla. Tällä hevosella hän otti osaa eräisiin Tsarskojen ratsastuskilpailuihin, joissa hänen pahimpana kilpailijanaan oli eräs rykmenttitoveri. Tämä oli ostanut muutaman sadantuhannen ruplan täysiverisen (suunnaton hinta siihen aikaan). Loppukirissä Mannerheim ratsastaa hänen ohitseen, tervehtii kohteliaasti ja huudahtaa: – Onnittelen toisesta palkinnosta!

Tämäntapaista rakastettavaa ironiaa Marski viljeli mielellään.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Mitä, onko Tony Halme kuollut?

Risto Uimonen johtaa joutavanpäiväistä journalistista keskustelukerhoaJUL-KI-SEN SA-NAN NEU-VOS-TO on tehnyt päätöksen, jonka mukaan tästedes sisältö tulee tuottaa henkiseltä suorituskyvyltään maksimissaan viisivuotiaan tasolla oleville kansalaisille. Itse asiassa on parempi olla aivan hiljaa mistään. JSN:n filosofisen kannanoton mukaan metatasoa näet ei ole olemassa – jokainen kertomus ilmaisee kirjaimellisen totuuden.

Tai ainakin, jos journalistisessa kirjoituksessa käsitellään kertomusta edesmenneestä showpainijasta.

Kaarina Hazardin kolumni teevee-tutun Tony Halme -nimisen miehen elämästä ja kuolemasta johti vertaansa vailla olevaan ruumiinhäpäisyyn. Sadat ja tuhannet naiskammoiset miehet pääsivät tyydyttämään itseään kopeloimalla vastikään menehtyneen sankarinsa kylmenevää kalmoa kaikkialla netissä ja tekstaripalstoilla.

Muistetaanapa tämäkin: Tony Halmeen postuumi kunnia ei olisi edes voinut kiinnostaa näitä möykkääjiä. Suurin osa huutoon osallistuneista ei ollut koskaan tavannut herra Halmetta, saati tuntenut tätä niin hyvin, että voisi ottaa kantaa mihinkään näistä:

  1. Onko media fyysisesti kohdellut Tony Halmetta kaltoin?
  2. Onko median antama kuva Tony Halmeesta sillä tavalla ristiriidassa lihallisen Tony Halmeen kanssa, että se on aiheuttanut vaikeuksia todelliselle Tony Halmeelle?
  3. Kertooko Kaarina Hazardin kolumni vahingossa jotain todellisesta Tony Halmeesta?
  4. Onko Kaarina Hazardin kolumni mediassa käydystä Tony Halme -keskustelusta todellista Tony Halmetta henkilökohtaisesti loukkaava?

Median edustajille JSN:n päätös sopi mainiosti; olihan Hazardin kritiikin kärki heissä itsessään. Kolumnisti oli oikein osoittanut, että Tony Halme oli eläessään kaikenlaisten tahojen toivottu ja saatu keppihevonen.

Akateemiselle eliitille, toimittajille ja ruutukaava-alueen vauraalle asujaimistolle  Halme oli pelle, Itä-Helsingin naurettava ääni, tuo surullisen kuuluisa ”muodoton möykky”.

Perussuomalaisille Halme oli ääniharava, jonka ilmeinen päihdeongelma ja henkilökohtaisen elämän kriisit lakkasivat kiinnostamasta ketään – kunnes hän kuoli ja muuttui marttyyriksi.

Kuluttajille Halme oli jotain, josta puhua työpaikan aamukahvilla.

Halmeen kuoltua kaikki tunkivat kantamaan arkkua. Kun Kaarina Hazard yritti huomauttaa, että jotain olisi voinut tehdä jo miehen eläessäkin, syyllisyydentuntoiset massat aloittivat älämölön, joka ei lopu koskaan.

Kaarina Hazardin vastauksessa Julkisen sanan neuvostolle on kerrottu koko asia…

http://www.jsn.fi/Pdf/il_kolumnistin_kommentti.pdf

LUDVIG BORGA

Jo otsikko kertoo, etten kirjoita ihmisestä, vaan ilmiöstä

Entinen kansanedustaja ja nyrkkeilymestari Tony Halme löydettiin sunnuntaina kuolleena kotoaan. Mies oli huumeisiin ja laittomiin aseisiin uponnut sekakäyttäjä, joka oli saanut pysyvän aivovamman. Iso ukko, joka surkeana ja säälittävänä katkokäveli ja sammalsi viimeiset elinvuotensa, jotka päättyivät lehtitietojen mukaan oman käden kautta. Miten julkisuus tähän suhtautui? Ihaillen.

Kerron faktat, jotka median kautta on meille tutuiksi tulleet ja näytän sen kuvan, jonka media on meille Halmeesta piirtänyt

Kappaleen lopuksi ilmoitan siirtyväni käsittelemään julkisuuden suhdetta Halmeeseen

Iltapäivälehdet kiirehtivät julkaisemaan väräjävällä äänellä muisteloita miehestä, ja hyvä ettei kättä lippaan vedetty.

Oma tulkinta edellispäivien uutisoinnista

”Räväkkä”. Tähän asti sitä on luultu, että räväkkä on keski-ikäinen nainen, jolla on tukassaan useaa eri väriä. Mutta ei. Räväkkä tarkoittaakin exit-only -tatuoinnilla varustetun sikaniskan sekoilua kännissä pyssyn kanssa. Ja mitä ovat steroidit, viina ja huumeet? ”Rankkaa taistelua terveyden kanssa”.

Sikaniska ei ole haukkumasana, vaan City-lehden joku vuosi sitten Halmeesta tekemän haastattelun otsikko (löytyy googlaamalla)

Halmeella oli exit only –tatuointi, jota hän esitteli kuvissa mielellään

Sekoilu kännissä pyssyn kanssa, steroidit, viina ja huumeet olivat kaikki yleistä tietoa, joka meille viestimissä on kerrottu, ja joka nyt kuoleman jälkeen muuttuu yhtäkkiä joksikin toiseksi, ”rankaksi taisteluksi terveyden kanssa” – arvostelen tätä

Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä.

Oma tulkinta muistokirjoitusten sävystä. Väitän, että muistokirjoituksissa ei kunnioitettu miestä, vaan tehtiin mielummin tarinaa – moitin tässä siis viestimiä, en miestä

Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla.

Ristiriitaisesta Halmeesta tuli kuoltuaan yhdessä yössä koko kansan sankari

Luusereiksi leimatut: viittaan siihen keskusteluun, jota julkisesti käytiin silloin kun Halme valittiin eduskuntaan; hänen arveltiin päässeen sinne itähelsinkiläisten luuserien äänillä, en kerro omaa mielipidettäni, vaan mediasta välittyneen kuvan

Väitän, ettei Halmeen äänestäjiksi kuviteltujen ääntä kuulla edelleenkään

Sillä näidenhän merkkinä Halme huojuskeli siellä Arkadianmäellä niin, että Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat hetken tunsivat että hei, toihan on ihan kuin mä itse olisin siellä! Mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin ja hyvin sopi sinne muiden viihdetaiteilijoiden sekaan. Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut.

Näin media kuvaili Halmetta kun hän oli kansanedustaja, osoitellen ja epäkunnioittavasti; eristyneenä, ikään kuin väärään paikkaan eksyneenä, ja näin tahdottiin osoittaa, ettei hän kuulu Arkadianmäelle eikä siellä osaa toimia – väitän tässä siis, että toimittajien asenne Halmeeseen oli vähättelevä, en vähättele Halmetta itseään

Väitän edelleen (”Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat”) että asenne Halmeen (kuviteltuja) äänestäjiä kohtaan oli niinikään vähättelevä ja se näkyi tavoissa, joilla kansanedustaja Halmetta kuvattiin ja kuvailtiin

Itse asiassa Halme teki kansanedustajana hallaa äänestäjilleen: kun tuommoinen niskamakkara siellä orpona istui, kaikki voivat osoittaa häntä ja sanoa että kattokaa, on täällä niillä toisillakin edustus, ei vain meillä keskipullealla väestöllä, vaikka se oli silkka valhe. Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.

Toistelen pointtiani: Halme toimi mainiona tekosyynä poliitikoille olla välittämättä protestiäänistä

Niskamakkara-kuvista tuli Halmeen kohdalla tavaramerkki, sekä hänen omasta halustaan että myöhemmin ehkä silkan tavan tähden, eräänlainen Halme-konventio

Toistan samaa pointtia: Halmeesta tuli etninen maskotti (järkäle Itä-Helsingistä), hän ei saanut puheoikeutta kansalaisena, heidän edustajanaan tai vakavasti otettavana miehenä

Tämän surkuhupaisan kansanedustajuuden tosikuvan tahtoo lujimmin unohtaa Timo Soini, jonka Halmeen kuolemaan liittyvien kommenttien epäinhimillisyys on ollut vertaansa vailla. Sekakäytöllä hankittua pysyvää aivovammaa Soini kutsuu ”nukahtamiseksi”. ”Olisin toivonut toisenlaista tarinaa tähän lopuksi” hän lausui ja totta tosiaan tuli sanoneeksi enemmän kuin tarkoitti.

Se, että Soini kutsui Halmeen elämää tarinaksi, paljasti sen tavan, jolla perussuomalaiset Halmetta käyttivät hyväkseen; hän nimenomaan oli hyvä tarina, ja se on minun mielestäni epäinhimillistä, samoin sievistelevä puhe ”nukahtamisesta”

Halmeen kohdalla tarina ja kuva ovat siis tärkeämpiä kuin totuus

Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen.

Viimeistään tässä kohtaa lukijan on pakko tajuta, kenen ja minkä puolella olen. Puolustan yksiselitteisesti Halmetta ja jos jotakin arvostelen, tekopyhää poliittista järjestelmää ja sitä laiskasti kuvaavaa mediaa

Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni.

Palaan mediaan ja väitän asiaa arvostellen, että Halme oli käyttökelpoinen medialle loppun asti ja on vielä kuolemansa jälkeen hyväksikäytettävissä

Mulli ja elukka eivät ole minun kuvailujani Halmeesta, vaan väitteitäni siitä, miten media Halmetta kuvaili – sitä paitsi nimityksiä, jotka Halme itse varmasti olisi hanakasti itsestään hyväksynyt

Meni oikealla hetkellä. Ymmärsi mennä. Kuten Elvis oksennukseensa tai Marilyn lääkkeisiin. Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroidilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty.

Kuvailen sitä mielentilaa, johon media meidät tarinallistamisellaan saattaa; tahdomme pikemminkin muotopuhtaan tarinan kuin inhimillistä, epädramaattista realismia

Viitteet Elvikseen ja Marilyniin tarkoittavat sitä, että Halmetta jäätiin suremaan kuin populaarifiguuria, ei niin kuin ihmistä, jota joku rakasti

Halme oli rakentanut itsensä mieheksi, kuvaksi, ja tämä olento kelpasi medialle hyvin – ja tätä asiaintilaa tässä arvostelen

Huomautan epäinhimillisyydestämme, joka jatkuu yhä: Seuraamme Matti Nykästä kuin sarjakuvahahmoa, emmekä edes osaa kauhistua omaa itseämme

… mutta, pliis, nainen vaietkoon seurakunnassa.