Trickle down. Se on englantia ja tarkoittaa valumista tai ehkä kuvaavammin norumista. Ilmiötä on seurattu etenkin kuluttajatutkimuksessa. Pähkinänkuoressa kyseessä on teoria siitä, miten ilmiöt valuvat ylhäältä alaspäin, rikkailta köyhille. Kulutustrendien pitkäaikainen tutkiminen tukee valumahypoteesia jossain mitassa, mutta systeemissä on melkoisesti vaihtelua ja ulkoisten tekijöiden aiheuttamaa ennustamattomuutta, kuten Tilastokeskuksen artikkeli asiasta toteaa.
Valumaefektiä on myös pyritty soveltamaan kansantalouden hoidossa. Verohuojennuksin ja bonusjärjestelyin on keskitetty vaurautta jo entuudestaan rikkaimmille kansanosille, jotta nämä, teorian mukaan, alkaisivat henkilökohtaisen kulutuksen, työpaikkojen ja investointien muodossa tihkua talouskasvua allaan kärkkyvälle keskiluokalle. Keskiluokalle valuneen uuden ostovoiman myötä hyvinvointi lopulta noruisi myös köyhimmille. Samalla vähäväkisimmät voisivat turvata toimeentulonsa tilanteessa, jossa sosiaalietuuksista on jouduttu edellä mainittujen veronkevennysten takia leikkaamaan.
Trickle downin parempi suomennos olisi siis kusetus.
Kulttuuripolitiikassa trickle downilla tarkoitetaan Kokoomuksen ja Vihreiden sekä taistolaistraumojaan tuulettavien toimittajien ja satunnaisten osinkomiljonäärien tavoitetta siirtää huomattavia summia yksityistä ja etenkin julkista pääomaa pois valitettavan tehottomasta ynnä omapäisestä ”kivijalkataiteesta” ja satsata satojamiljoonia yhteen taide- tai oikeastaan muotoilu- ja arkkitehtuurimuseoon, jonka tuotemerkin amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö omistaisi.
Guggenheim-museota perustellaan sekä työpaikkojen luomisella että maagisella taidesäteilyllä, jota kulttuurimonumentti hehkuisi ympäristöönsä. Hankkeessa yhdistyvät siis sekä talouden valumateoria että uusi kulttuuriparadgima. Jos joku kerettiläinen ehdottaisi samankokoista jättipanostusta taiteeseen itseensä, se tuomittaisiin Kansallisessa Kokoomuksessa järjettömänä tuhlauksena.
Kaupankäynti on ihmiskunnan historian vanhin vuorovaikutuksen muoto seksin ja tappelun jälkeen. Se on myös hyvin intiimi suoritus, jossa osapuolten tulee noudattaa mitä hienostuneimpia käytös- ja kunniakoodeja. Huonot kaupankäyntitavat johtavat nopeasti siihen, että sopimuksia ei allekirjoiteta tai ne perutaan ja kaltoin kohdeltu osapuoli varoittaa myös muita käymästä kauppaa huijarin kanssa.
Toki kaikki kaupanhierontatilanteet historian saatossa eivät ole samanlaisia. Silti Helsingin kaupunginjohdon käytös ostajan roolissa on hämmentävää. Kaksi vuotta sitten tuotettaan kaupitellut myyjäosapuoli jäi kiinni yrityksestään narrata asiakas allekirjoittamaan vuosisadan puhallus. Nyt sama käärmeöljykauppias otetaan taas vastaan kuin kaivattu arvovieras.
Kukaan ei osaa sanoa, mistä kaupunginjohtajan ja kaupunginhallituksen sinivihreän blokin pohjaton luottamus Guggenheimiin kumpuaa. Asenteen tajuaisi, jos myytävä tuote olisi ehdottoman välttämätön, ja myyjällä siihen yksinoikeus. Mutta amerikkalainen taidemuseo-franchise ei ole Helsingin kaupungille mikään pakkohankinta. Eihän se ei ollut ostoslistalla alun alkaenkaan.
Museohanke pulpahti esiin tyhjästä kolme vuotta sitten, tammikuussa 2011, jolloin Helsingin kaupunginhallitus kenenkään pyytämättä osti Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin kanssa Guggenheim-säätiöltä ”selvityksen” – paksun printtipumaskan erilaisia konditionaaleja siitä, miten edullista ja tuottavaa kaikki voisi olla, jos vain jokainen samppanjakännissä keksitty johtopäätös sattuisi menemään kivasti seuraavat 30 vuotta.
Temppu herätti närää ja ihmettelyä. Vaikka kyseessä voi hyvinkin olla mannermailla suosittu uutuuskäytäntö, harva kansalainen on omassa elämässään joutunut aivan rahalla ostamaan mainoksia. Etenkään kahdella miljoonalla eurolla.
Yleisön hapan reaktio koko prosessiin kuitattiin joukkoviestimissä kulttuurivihamielisyytenä, umpimielisenä kansallismielisyytenä, juutalaisvastaisuutena, taistolaisuutena ja ravintola Kosmoksessa 1970-luvulla punaviiniä litkivien kulttuurivasemmistolaisten muutosvastarintana. Pyrrhoksen voitto, murahteli Helsingin Sanomain vimmaisin guggenheimilainen, pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield, kun hanke viimein ammuttiin alas äärimmäisen epäsuosittuna.
Helsingin johtajia mennen tullen vedättänyt Guggenheim-säätiö muuttui kansalaisten silmissä arvostetusta taideinstituutiosta rosvojoukoksi, jonka ahneudelle vetää vertoja vain sen ylimielisyys. Museota hehkuttaneet suomalaiset saivat maanmiehiltään osakseen pelkkää ivaa ja halveksuntaa. Meemihahmoksi taantunut museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén otti hatkat ja siirtyi tykkänään rapakon taakse.
Guggenheim tuli siis takaisin. Ei hattu kourassa ja pahoitellen aiemman tarjouksensa hävyttömyyttä, vaan viattomasti kuin känninen baarilähentelijä, joka on unohtanut yrittäneensä kouria samaa daamia vasta puoli tuntia sitten.
Uusi ehostettu tarjous sentään tupsahti kaupunginisille maksutta. Ehkä Janne Sirén konsultoi pro bono, kun matkakulut Buffalosta osavaltion kaakkoislaidan miljoonakaupunkiin ovat huomattavasti pienemmät kuin aikoinaan Helsingistä.
Tarjous, jonka voi jokainen käydä vakoilemassa täältä, on tietenkin saanut osakseen kritiikkiä. Vihreiden Lilja Tamminen, jota kukaan ei pahimmissa huumehoureissaankaan kehtaisi väittää taistolaiseksi, on muuttanut säätiön tarjoaman sanahelinän numeroiksi, jotka ovat tylyt. Hanke ei ole kannattavaa bisnestä Guggenheimin omienkaan laskelmien mukaan, saati reaalitodellisuudessa.
Rakennuskulut otettaisiin suoraan kaupungin ja valtion kukkarosta – eikä edes Sauna-Timo voi olla niin löylynlyömä, että kuvittelisi alustavan kustannusarvion olevan lähelläkään lopullista. Ei, vaikka viimeinenkin rakennusmies palkattaisiin pimeästi Romaniasta.
Rakennuskustannusten jälkeen putiikin pitäisi korukielisten mainospuheiden mukaan pyöriä lahjoitusvaroin ja lippu- sekä myyntituloin vuodesta toiseen. Budjettiin jäisi vain aivan pikkiriikkinen viiden miljoonan euron ”nettokustannus”, jonka Helsingin kaupunki pistouvaisi.
Ainoa poikkeus valtiolle ja kaupungille osoitettuun maksuvaatimuslistaan on Guggenheimin lisenssimaksu, 30 miljoonaa euroa, jolle olisi jälleen halukkaita lahjoittajamesenaatteja jonoksi asti. Yhtään nimeä listalla tietenkään ei vielä näy, sillä osinkoruhtinaat yhä odottavat hallituksen myöntävän taidemuseolahjoitukselle verovähennysoikeuden. Eihän se näet käy laatuun, että lahjoitetaan miljoonia Guggenheimille ja silti pitäisi vielä ylläpitää hyvinvointivaltiota.
Toisaalta Guggenheim on tullut aiempaan verrattuna hiukan vastaan. Uudessa tarjouksessa on kihautettu kävijämääräennustetta kaksin käsin, sehän ei maksa mitään. Nyt museoon siis aikoo purjehtia jo 550 000 Guggenheim-turistia vuosittain. Toinen iso myönnytys on uusi paikka. Vielä 2011 Guggenheim-säätiö ilmoitti, ettei käy sille muu tontti kuin Katajanokka, mutta pari vuotta myöhemmin Etelärantakin alkoi kiinnostaa. Aivan käsittämättömän höveliydenpuuskan vallassa Guggenheim-säätiö jopa lupautui maksamaan itse arkkitehtikilpailun, jotta saataisiin selville, millaisen talon helsinkiläiset pääsevät säätiölle lahjoittamaan.
Nämä valtavat huojennukset aiempiin sopimusehtoihin ja kauniit muistot edelliseltä neuvottelukierrokselta saivat kokoomuslaiset, ruotsalaiset ja vihreät heittäytymään hempeämielisiksi. Kaupunginhallitus päätti, että tokihan tontti annetaan. Onhan nyt melkein luvattu, että kaikki tai ainakin osa on monin paikoin ilmaista.
Siinä missä kaupunginhallituksen laitaporvaristo hyväksyi julkisen rahankäytön tuhlaamisen ilman mitään varaumia, Vihreät – De Gröna ilmoittivat asettaneensa museohankkeelle ”tiukat reunaehdot”. He laativat korskean tiedotteen, jossa vaadittiin jämerästi lukuisia asioita, jotka sinänsä lienevät tulkintakysymyksiä: Arkkitehtuurikilpailu ei saa merkitä ostopäätöstä, arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin, kaupungin pitää teettää oma selvit… Hetkinen! Otetaanpa pakkia. Arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin. Lukiko siellä niin?
Kyllä. Siksi on melko ymmärrettävää, että jopa muutamien viherkonkareiden keskuudessa otettiin hiukan ällistyneinä vastaan tieto valtion yllätystuesta hankkeelle.
https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=552556288174589&id=323160917780795
Kokoomuslaiset olivat näet keskenään sekä Guggenheim-säätiön kanssa varmistaneet hyvissä ajoin, että työ- ja elinkeinoministeriö voi rahoittaa arkkitehtuurikilpailua. Rahahanat avaava pykälä bongattiin jo edelliskierroksella puurakentamisohjelma-nimisestä maabrändihuijauksesta, mutta useimmat olivat jo ehtineet unohtaa asian.
Mitään Puu-Guggenheimia ei tietenkään olla rakentamassa, mutta lattialistat saattavat olla koivua, mikäli kehittämispäällikkö Markku Karjalaisen Ilta-Sanomille antamaan lausuntoon on luottaminen:
Se riittää, että suunnittelussa ilmennetään kestävällä tavalla puun käyttömahdollisuuksia tulevaisuuden rakennusmateriaalina. Se, kuinka paljon puuta käytetään, on suunnittelijoiden tehtävä miettiä,
Petkutetut viherpoliitikot ilmoittivat pienen nettidebatin jälkeen yhteisenä kantanaan, etteivät voi tukea hanketta, jos se kompastuu heti ensimmäiseen reunaehtoonsa. Guggenheim-säätiö otti onkeensa ja ilmoitti vetäneensä raha-anomuksensa pois valtiolta. Sen jälkeen oletettavasti kaikki synnit olikin jälleen annettu anteeksi ja Vihreiden rajaton luotto taidemuseokauppiaisiin palasi kuin taikaiskusta.
Kokoomuslaiset olivat aluksi juonenkäänteistä näreissään. Kykypuolueen elinkeinoministeriä harmitti vietävästi, kun amerikkalaisvieraat ei suostuneetkaan tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. Kaikeksi onneksi Kokoomuksen viestintänerot saivat ujutettua joukkoviestimiin Guggenheim-uskossaan horjumattoman Lasse Männistön tiedotteen, jonka mukaan puolue on aivan onnensa kukkuloilla säätiön suunnanmuutoksesta.
Ensimmäisen ehdon tultua täytetyksi rimaa hipoen jäljelle jää yhä pitkä lista vihreitä vaatimuksia.
Nämä ehdot eivät sinänsä vaadi mitään radikaaleja toimenpiteitä Guggenheim-säätiöltä, mikäli lisenssimaksu hoituu luvattuun tapaan yksityisin varoin tai valtion rahalla – kaipa tuota puurakennusrahoitusta voi tähänkin pistää. Sen sijaan ostajalle luetaan tiukat luvut.
Museon käyttövarat pitäisi kaupungin osalta hoitaa elinkeinorahoituksesta, jotta Helsingin omat taidehankkeet eivät joudu suoraan leikkauslistalle. Valtion suhteen ei vaatimuksia esitetä. Puolueelle sopii vallan mainiosti, että massit otetaan vaikka vasemmistoministerin vastuulla olevasta kulttuuribudjetista. Kuka tietää, ehkä samalla saataisiin nujerrettua kaupunkisuunnitteluvihreiden vihaama Museovirasto.
Guggenheimin rakennuskulut saa Vihreiden puolesta kernaasti ottaa sellaisenaan julkisista varoista. Edelleenkään valtion osuus rahoituksesta ei kuulu reunaehtojen piiriin. Riittää, kunhan se vain hoituu. Elinkeinoministeri ehättikin Helsingin Sanomissa jo kiistämään, että hänen ministeriönsä olisi käyttämässä omia rahojaan moiseen. Ehkä Vapaavuori on tässä edeltäjänsä linjoilla. Tokaisihan Jyri Häkämies ennen elinkeinoelämän lobbariksi ryhtymistään, että ”tämä on kulttuuriministeri Arhinmäen hanke, koska kyseessä on taidemuseo”.
Helsingin kaupungin osalta Guggenheim-miljoonien on Vihreiden mukaan mahduttava kymmenen vuoden investointihaarukkaan. Siksi puolueen päävaatimus Guggenheim-listalla liittyy yllättävästi Itä-Helsinkiin. Jotain on otettava pois, jotta uusi menoerä mahtuu sisään. Ja kuten viime Guggenheim-keskustelussa opittiin, Vihreitä ei mikään muu koko tunnetussa maailmankaikkeudessa ärsytä niin paljon kuin itähelsinkiläinen liikenneinfrastruktuuri.
Niinpä Vihreät vaativat, että kaupunki luopuu Kehä I:n monitasoliittymän rakentamisesta Itäkeskuksessa. Vain sillä ehdolla puolue suostuu avaamaan kaupungin rahahanat museolle, jota he ovat itse alusta asti kannattaneet. Asetelmaa voisi verrata tilanteeseen, jossa Kokoomus ei suostu yhteisöverojen alentamiseen, ellei teollisuuden päästönormeista tingitä.
Vihreillä – De Gröna ei ole äänestäjiä Kehä I:n varrella – saati ulkopuolella – joten vaatimus ei sisällä pienintäkään poliittista riskiä.
Mitä Kokoomukseen tulee, puolueen mukaan homma on nyt taputeltu. Arkkitehtikisa käydään säädetyssä järjestyksessä ja Guggenheim Helsingin rakennustyöt alkavat vuonna 2015. Muodollista päätöstä ei tarvinne edes antaa – onhan säätiö osoittanut tähän mennessä niin valloittavaa avoimuutta, että hankkeen jarruttelu kunnallisdemokratian varjolla olisi pikkumaista kiusantekoa. Jos kuitenkin tiukan paikan eteen joudutaan, Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n valtuustoryhmillä on hallussaan enemmistö, joka kestää jopa parit tyhjät äänet.
Enää pitäisi tietää, mitä helvettiä Helsingin kaupunki on Guggenheimille rakentamassa Eteläsatamaan. Tähän parhaimman vastauksen on antanut mielenkiintoisesti Marimekon toimitusjohtaja, joka sattuvasti vertaa taidemuseobrändiä suuriin amerikkalaisiin ketjuravintoloihin.
Ja hän on siis Guggenheimin kannattaja.
Kansallinen Kokoomus 