Adventtiajan ensimmäiset arkipäivät ovat takana, joten mikäpä mukavampaa kuin tarkastella, miten perjantai 4. joulukuuta sujui pitkin poikin suloista Suomenmaata. Tässäpä otsikoita.
Finnish noir: ”Mies työnsi kätensä reiästä asuntoon ja huitoi naista olutpakkauksella. Miehen yllätykseksi nainen haki kirveen, jolla löi miestä käteen.” | Mies rusikoi oveen reiän – nainen löi kirveellä (Keskisuomalainen)
Finnish noir, osa 2: ”Miehen epäillään lyöneen toista miestä nyrkillä kasvoihin torstaina iltapäivällä kerrostalon pihalla Koskenkujalla.” | Mies löi nyrkillä (Loimaan Lehti)
Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia ja pääpiirteissään maat ovat täsmälleen samanlaiset, mutta viimeiset pari vuosisataa erilläänoloa on tuonut pienet eronsa. Siitä hetkestä, kun sijaishallitsija, ranskalainen marsalkka Bernadotte laskeutui hevosensa selästä Oslossa ja otti vastaan norjalaisten uskollisuudenvalat, ei Ruotsi ole kokenut sodan kauhuja, vaan vaurastunut rauhassa.
Pohjanlahden itäpuolella kehitys oli ensimmäiset sata vuotta lähes identtinen entisen emämaan kanssa. Etenkin 1860- ja 1870-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunta otti melkoisia harppauksia modernisaatiossa. Maahan virtasi ulkomaisia sijoituksia ja edullinen idänkauppa suosi suomalaista teollisuutta. Uskonnonvapauslain kaltaisissa kysymyksissä tsaarille alamainen Itämaa meni jopa Ruotsin edelle.
Silti suomalaisten ikuinen osa on ollut jakaa keskenään niukkuutta, siinä missä Ruotsin arki on jatkuvaa nissepolkkaa milloin joulukuusen, milloin juhannussalon ympäri. Syytkin ovat selvät: viimeistään itsenäistymisen jälkeen Suomessa valtiovalta on aina halunnut pitää julkisen talouden ja yksityisen kulutuksen mahdollisimman pienenä. Lakipykälät ovat pilkulleen samat kuin Ruotsissa, mutta tulkinta on täysin toisenlainen.
Hyvä esimerkki on ”skandinaavinen muotoilu”, joka tarkoittaa useimmille samaa. Se on äärimmilleen pelkistettyä ja selkeäpiirteistä designia, jossa on vahva painotus käytettävyydellä. Harvempi ajattelee, että Suomessa pelkistys on kroonisen pääomavajeen, heikon ostovoiman ja uskonnollisesti motivoituneen kulutuskritiikin vuoksi ainoa mahdollinen vaihtoehto, kun taas Ruotsissa kyseessä on pullean keski- ja yläluokan kannalta pelkkä makuasia, estetiikka, kevytmielinen valinta vaihtoehtojen loputtomasta runsaudesta.
Eräs kaunopuheisimmista tavoista osoittaa Suomen ja Ruotsin identtisten järjestelmien eriseuraisuus on tutkia joulukuun alun kalenteria. Kumpikin maa ja kansa järjestää viikon sisällä suuren banketin. Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuraa Ruotsin kuninkaan isännöimä Nobel-illallinen. Vuonna 2013 toista näistä tapahtumista ei järjestetty kasarikaakelilla verhoillussa uimahallimiljöössä.
Ja sitten on tämä prinsessavauvajuttu.
Voisiko tasavaltalainen jouluvideo näyttää koskaan yhtä hellyttävältä?
Tänä vuonna on kulunut vasta 160 vuotta Suomen alueellista koskemattomuutta äärimmäisen vakavasti loukanneen sodan alusta.
Osmanien valtakunta julisti Venäjälle sodan 4. lokakuuta 1853. Tästä alkanut tapahtumasarja tunnetaan Krimin sodan nimellä. Turkkilaiset saivat rinnalleen Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – sellainenkin oli joskus. Vuoteen 1856 venyneen niin kutsutun itämaisen sodan yksi syrjähyppy oli Oolannin sotana tunnettu järjestelmällinen hyökkäys köyhän Suomen satamiin. Kahden vuoden ajan brittiläinen laivasto-osasto tuhosi, poltti ja raiskasi monivuotisessa rauhassaan uinuneen suuriruhtinaskunnan herkkiä rannikkoalueita.
Oulun, Raahen ja Kokkolan laivojen, tervavarastojen ja satamarakennelmien lisäksi britit pommittivat Suomenlahden merilinnoituksia: Viapori ja Svartholma kärsivät vahinkoja, Kotkan liepeillä sijainnut Ruotsinsalmen linnoitus tuhottiin täysin. Ahvenanmaalla britit valtasivat yhdessä ranskalaisten kanssa Bomarsundin linnoituksen. Tämä myös räjäytettiin sodan aikana. Tiukimpaan käsikähmään sodan aikana ajauduttiin Kokkolan Halkokarilla, jossa suomalaiset voittivat maihinnousua yrittäneet engelsmannit.
Sivuseikkana mainittakoon, että jokainen Volter Kilpensä lukenut muistaa, miten Oolannin sodan aikana kustavilaiset talonpoikaiskipparit harhauttivat kauppasaartoa vahtineita englantilaislaivoja ja kaupan päälle onnistuivat petkuttamaan Venäjän tullia arvokkaine sokerilasteineen.
Suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella ei maanmiehillämme ollut yhtään rauhallisempaa: Suomen kaarti lähetettiin aluksi Pietariin ja kahinoiden yltyessä turvaamaan keisarikunnan länsirajaa muun muassa Valko-Venäjälle.
Sotatoimet loppuivat 30.3.1856. Hävityn sodan jälkipyykki johti laajassa Venäjän keisarikunnassa lukemattomiin uudistuksiin alkaen maaorjalaitoksen lakkauttamisesta aina Suomen suuriruhtinaskunnan herättämiseen valtionyöstään. Sekä tietenkin siihen, että vielä tänäkään päivänä ahvenanmaalaisnuorukaiset eivät suorita varusmiespalvelusta. Vaikka näet Suomi on julistanut jokseenkin kaikkien vanhojen rauhansopimuksiensa rajoituspykälät kumoutuneiksi, Krimin sodan voittajien määräämä Ahvenanmaan demilitarisointi on pysynyt voimassa.
Mutta kaikesta tästä Suomen historiaan syvästi vaikuttaneesta toimeliaisuudesta ja rannikkojamme sekä emämaamme loittoja rajoja puolustaneiden urhojen vuotamasta verestä huolimatta yksikään tämän päivän nuori ei enää muista Krimin sodan sankareita. Englantilaisten upottamien alusten nimiä ei päntätä päähän, Suomen kaartin komentavia upseereita ei muisteta Suomi-marssia kuorossa laulaen. Ikään kuin he olisivat… historiaa.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Uusi Kurvi -sivustolla 4.5.2008. Tekstiä on korjattu.
1994. Kuka muistaa? Kikka äänitti albuminsa Ota vaatteet pois. Suomen työttömyysaste oli Eurostatin mukaan 16,6 %. Työllisyysaste oli 62,4 %. Vuoden hahmoja olivat ilmatorjuntarykmentistä karannut murhamies Mika Muranen ja poliisin piirittämä, niin ikään murhaaja, Ilpo Larha. Sekä ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti, Martti Ahtisaari, joka voitti Elisabeth Rehnin kahdesta syystä: oli mies ja uskovainen.
Ihmiset hakivat Virosta halpaa kinkkua suuhunpantavaksi sanan kaikissa merkityksissä. Kansallistunnetta rakennettiin vertaamalla köyhää Suomea vieläkin köyhempiin etelä- ja itänaapureihin. Vauras Ahvenanmaa yritti kasvattaa itsenäisyyttään omalla rahayksiköllä, taalerilla.
Mutta laman selkä taittui. Kaikki kävi lyhyessä ajassa. Työllisyys kasvoi, EU-jäsenyys toteutui ja sitten tapahtui jotain suurta.
Keväällä 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti mestaruuden.
Voitonjuhlia ja siihen liittynyttä suursuomalaista uhoa on sittemmin pidetty mauttomuuden huippuna. Talvisodan 105 kunnian päivää, Adolf Ehrnrooth ja Tarton rauhan rajat olivat kaikkien huulilla yhdessä J. KarjalaisenSankarilaulun kanssa.
Silti – ketä voidaan syyttää huonosta mausta, kun ihmiset alennustilassaan tarttuvat mihin tahansa oljenkorteen saadakseen jotain aihetta omanarvontuntoon? Viisivuotisen alamäen, rakennetyöttömyydeksi vaihtuneen suhdannetyöttömyyden ja velkavankeuden jälkeen heikoinkin signaali kelpaa herättämään toiveikkuutta.
Vieläkin tärkeämpää on huomata, että ne, joita lama ei koskaan omassa elämässään koskettanut, olivat heti – ja ovat yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin – kärkkäimmin kritisoimassa lätkäkullan juhlintaa. Kun sosiaali- ja työvoimaviranomaisten uhkailujen alla vuosikausia eläneet syrjityt syöksyvät kadulle laulamaan Den glider iniä, nämä viranomaiset itse tuhahtelevat, lapsineen ja naapureineen, hyvinhoidettuihin nokkiinsa. Voiko kansakunta enää kaunopuheisemmin jakaantua rahvaaseen ja eliittiin?
1994 on laman ankarin ja viimeinen vuosi. A-virus iskee syksyllä ja kaataa kansaa petiin. Kaamos ja talviviima peittävät tyhjentyneet tissibaarit ja kirpputorit. Tautia itselääkitään venäläisellä metanolilla, kimpassa vuokratun lähiökaksion nurkassa, kaljakorista ja trukkilavasta tehdyn pöydän ääressä. Itku pyrkii ulos pirtun ja tulehduksen runtelemasta kurkusta. Ja sitten tulee kevät! Se ensimmäinen laman jälkeinen auringonnousu vuonna 1995. Työpaikkoja tarjotaan varovaisesti palveluissa ja teollisuudessa. Matkapuhelimia, tietokoneita ja nettiyhteyksiä alkaa ilmaantua keskiluokkaan. Pilvet väistyvät, talouden trendit kääntyvät nousuun ja korot laskuun. Televisiot laitetaan päälle ja katseet kohdistuvat Globeniin.
Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut nimittäin pidetään Ruotsissa, polkkapossujen ja piparkakkujen maassa. Suomi lähettää kisoihin nuoren joukkueen, jolta ei odoteta liikoja. Se on kuin Suomi itse. Onhan 90-luku ja suurten ikäluokkien lapset kasvavat juuri nyt aikuisuuteen. Enemmänkin. Joukkue on Suomi sellaisena kuin Suomi oikeasti on. Sen nälkäisimmät nuoret ovat vasta täysi-ikäistyneitä Turun Palloseuran pelaajia suoraan venäläisen Vladimir Jurzinovin kiekkoakatemiasta. Kun päävalmentaja on ruotsalainen Curt Lindström, joukkuetta voidaan pitää positiivisena Suomena, joka on Ruotsin ja Venäjän fuusio, ei jakojäännös. Kaikesta nationalistisesta möykästä huolimatta lätkäkulta 1995 tuo suomalaisten tietoon sen tosiasian, että tämä maa nojaa hyvässä ja pahassa molempiin suuriin naapureihinsa.
Jääkiekon MM-voitto osuu täsmällisesti siihen nousuun, joka on juuri alkanut. Se vahvistaa sitä ja vahvistuu itsekin. Kun surkeat suomalaiset juhlivat lätkäkultaa, he juhlivat omaa voittoaan talouslamasta. Siinä ei voi olla mitään pahaa.
Suomen tasavalta osallistui tahtomattaan ja suurvaltapoliittisten virtauksien pakottamana ajopuuna toiseen maailmansotaan. Itsenäisyytensä vain hiukan yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin taistellut pohjoinen valtiomme oli joutunut rakentamaan hyvinvointinsa perustukset keskellä historian syvintä maailmantalouden lamaa. Euroopan valtojen sapelinkalistelun alla käynnistynyt nousukausi ei ennättänyt ajoissa muuttua materiaaliseksi runsaudeksi, ja niinpä Suomi-neidon oli turvaaminen yksin Kaitselmukseen sekä kansallishengen elähdyttämään nuorisoonsa, kun idän paholainen aloitti provosoimattoman aggressionsa marraskuussa 1939.
Katkeran veljessodan rikki repimä kansakunta hitsautui yhdeksi talvisodan jäähelvetissä: 105 kunnian päivää piirrettiin aikakirjoihin Pohjolan Thermopylaina. Alivoimainen, heikosti varustettu armeijamme löi uudenaikaisen ja motorisoidun bolševikkihyökkääjän takaisin.
Hitsautua-verbi onkin osuva, sillä hiukan myöhemmin koetun jatkosodan ja rauhansopimuksen ehtoihin kuuluneen Lapin sodan jälkeen demokratiansa ja vapautensa kovalla hinnalla lunastanut Suomi joutui hautaamaan aseensa ja tarttumaan hitsipilliin. Länsivaltojen kanssa liittoutunut Stalin kiristi rauhan lunnaiksi äärettömän raskaat sotakorvaukset, jotka viimeisetkin veripisaransa Karjalan kankaille vuodattanut kansakunta määrättiin toimittamaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle metalli- ja konepajateollisuuden hienostuneina lopputuotteina.
Suomalaiset puhalsivat kirjaimellisesti yhteen hiileen: ahjot hehkuivat kaikkialla vanhoilla ja uusilla teollisuuspaikkakunnilla, kun terästä alettiin valaa ja valssata laivojen, vetureiden sekä kehittyneiden sähköteknisten laitteiden, kuten generaattoreiden, sähkömoottorien ja kokonaisten voimalaitosten raaka-aineiksi.
Onkin täysin kiistämätön totuus, että Suomen metalli- ja konepajateollisuuden kivijalka valettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa. Kun viimeinen sotakorvausjuna olympiavuonna 1952 ylitti Vainikkalan raja-aseman, tiedettiin jo, että itäostajan koviin laatuvaatimuksiin sopeutuneet tehtaat saisivat jatkaa toimintaansa täydellä höyryllä normaalien kauppasopimusten puitteissa.
Erityisesti tämä koski suomalaistelakoita: vaikka sotakorvausten ehtoja huojennettiin useaan otteeseen vuosina 1944–1952, laivoista ei tingitty niittiäkään. Stalin halusi suomalaisia aluksia ja sai ne täysmääräisesti. Wärtsilä-konserniin kuuluneet telakat Helsingin Hietalahdessa ja Aurajoen suulla Turussa vastasivat haasteeseen vikkelimmin, mikä takasi niille täydet tilauskirjat jo sotakorvauskaudella.
Sodasta palanneet miehet eivät jääneet tyhjän päälle. He pääsivät rakentamaan poltetulle ja poljetulle Suomelle uutta tulevaisuutta raskaan työn ja uurastuksen merkeissä. Uupumattomat rautakourat olivat maanpuolustuksemme viimeinen linja. Heidän ansiostaan Suomi säilytti maineensa maana, joka aina maksaa velkansa. Heidän työlleen perustui koko myöhempi hyvinvointimme, Nokian ja Angry Birdsin ihme.
Siksi jokaisen isänmaallisen suomalaisen tulisi tehdä kunniaa maamme telakkateollisuudelle vaatimalla korealaiselle STX-konepajakonsernille vaikka poikkeuslakiteitse ylimääräiset tuotantotuet ilman hintakattoa. Hallituksen tulisi myös välittömästi selvittää, onko mahdollista joko ottaa telakkateollisuus valtion haltuun tai käynnistää maataloustuotannon tapainen teknologiateollisuuden tukijärjestelmä, jossa tuotantotuen ohella maksettaisiin esimerkiksi eräänlaista kesannointitukea – ylituotannon hillitsemiseksi teollisuuslaitokset toisin sanoen ”pantaisiin pakettiin”. Näin teollisuusyritykset voisivat toimia kansainvälisistä suhdanteista riippumatta täydellä miehityksellä ja maksaa työehtosopimuksen mukaista palkkaa työntekijöille.
Vapaudellemme ei voi määrätä hintalappua: jokainen menetetty laivatilaus merkitsee virtsaamista sankarivainajien kunnian seppelöimille haudoille.
Hyvää Lucian päivää kaikille! Obskuurit skandinaaviperinteemme ovat taas saaneet jatkoa. Lucia-neito on valittu jokaisessa koulussa, muutamilla työpaikoilla ja ainakin kahdessa valtiossa: ruotsalaisten Lucia on 23-vuotias Amanda Carlshamre, Suomessa puolestaan kynttiläkruunua käyttelee 18-kesäinen Julia Hanhikoski.
Legendan mukaan Lucia oli nuori roomalaissukuinen nainen, joka kääntyi kristinuskoon ja antoi neitsytlupauksen. Asiasta seurasi monenlaista hakausta etenkin sulhaskandidaatin taholta, mikä lopulta johti oikeudenkäyntiin ja innovatiiviseen marttyyrikuolemaan.
Lucian ympärille rakennettiin rovio, ja häntä valeltiin palavalla piellä ja kiehuvalla öljyllä. Tuli ei kuitenkaan pystynyt vahingoittamaan Pyhän Hengen täyttämää Luciaa.
Valitettavasti Gävlen olkipukkia ei ollut täytetty samalla materiaalilla kuin Lucia-neitoa: pukkiparka tapettiin viime yönä. Viimeisiksi sanoikseen viaton eläinparka – todellinen syntipukki – twiittasi tämän:
Sista timmen är slagen! Jag är ledsen att behöva lämna er nu.Tack mina vänner för i år! Jag önskar er alla en God jul och ett gott nytt år!
Aftonbladet kysyi tihutyöstä suivaantuneiden ruotsalaisjulkkisten kommentteja. Toimittaja-kirjailija Täppas Fogelberg jäi pohtimaan asiaa siltä kantilta, että pukin on itse asiassa tarkoituskin palaa. Se on Gävlelle kekseliäs mainostemppu, ”markkinoijan märkä uni”. Ehkä pyromaani on lähempänä kuin arvataankaan:
Jag har ingen aning om vem som tuttat på, men jag skulle inte bli förvånad om någon från köpmannaföreningen har ett finger med i spelet.
Oli miten oli, Kaasuputki-blogi ei hyväksy olkipukin tuhoamista ja toivoo, että syylliset saatetaan edesvastuuseen.
Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.
Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.
Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.
Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.
Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.
Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.
Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:
DDR-Revue-lehden päätoimittaja kritisoi gallenkallelasirénmäistä reaalikapitalismia. | Seksivau mikä museo! (Image)
”Jos päästään edes pieneen osaan siitä, mitä Bilbaossa on saavutettu, niin tämä kannattaa”, sanoo vihreä eminenssi, ja jatkaa: ”Hehetshhh!” | Mitä tavallinen helsinkiläinen saa Guggenheimista? (Vihreä Lanka)
Heinäkuun helteillä eräs dosentti kirjoitti Helsingin Sanomiin arvelmansa muutaman pohjoisen maatiaisrodun sukupuuttouhasta:
Kuitenkin jo pelkkä kantasuomalaisia ja islamilaisia tarkasteleva ennuste osoittaa, että jos ainutlaatuinen suomalainen kulttuuri halutaan turvata ja säilyttää, maahanmuuttopolitiikkaan tarvitaan muutoksia.
Muutos 2011 -puoluetta edustava ja sen mukaan tiedettään tulkitseva dosentti Kyösti Tarvainen on lannistunut, suomalaisvastainen mies. Hän uskoo ja julistaa uskoansa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti, moraalisesti ja kulttuurillisesti kelvoton kansakunta, joka on tuomittu häviämään maan kamaralta muutamassa vuosikymmenessä.
Suomalaiset eivät kestä minkäänlaista kilpailua.
Tarvainen on tutkinut asiaa ja päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan suomalaiset ovat erillinen ihmislaji. Kuin neandertalilaiset, jotka vetäytyvät kohti Pohjolan perimmäisiä nurkkia yhä pienempinä ryhminä, kunnes päätyvät itseään etevämpien eteläisten tulokkaiden syrjäyttämiksi. Näitä maahantunkeutujia, 2000-luvun cromagnoneita, dosentti kutsuu ”muslimeiksi”. Hänen mukaansa nuo ihmiset ovat ajattelun notkeudessa, kätten taidoissa, sosiaalisissa suhteissa ja näiden kykyjen tehokkaassa hyödyntämisessä kaikin puolin ylivertaisia debiileihin suomalaisiin verrattuna. Kauas on tultu äärioikeistossakin 1930-luvun aatemaailmasta.
Pehmeäsydämisenä kukkahattutätinä Tarvainen näyttääkin vaativan, että Suomen valtio säätäisi lakeja, joiden avulla tätä evoluutioteorian umpikujaksi osoittautunutta ”Suomen kansaa” varjeltaisiin sukupuutolta. Ehkä ei olekaan sattumaa, että Tarvaisen tohtoriskollega Jussi Halla-aho on hakenut tuntumaa poliittiseen toimintaan kaupunginvaltuuston ohella Korkeasaaren eläintarhan johtokunnassa. Maahanmuuttokriitikkojen tavoitteena on aivan ilmeisesti aidata Suomesta ”ainutkertaisen suomalaisen kulttuurin” luonnonsuojelualue. Kirjaimellisesti kansallispuisto.
Vaan miten suomalaiset sitten tuhoutuvat? Jäämällä jalkoihin. Systeemianalyytikko Tarvainen on laskeskellut ugrilaisessa kallossaan, että tarunomaiset muslimit synnyttävät jälkeläisiä moninkertaisesti enemmän kuin suomalaiset. Se on heillä geeneissään. Tullessaan Suomeen asumaan he jatkavat sikiämistä, mutta koska muslimit ja suomalaiset ovat kaksi eri eläinlajia, Suomessa syntyvät muslimien jälkeläiset eivät ikinä muutu suomalaisiksi, vaan säilyvät polvesta polveen vieraina. Tämä on ikävä uutinen Vihreiden Husein Muhammedille ja toki myös kokoomusehdokas Fatbardhe Hetemajlle.
Finis Finlandiae! Vuoden 2170 Suomessa mämmiä eivät enää lusikoi suomalaiset, vaan peräti kuudennen polven maahanmuuttajat. Runebergintortut katoavat Suvivirsiä ja Hoosianna-hymnejä kailottaviin, etäisesti muslimitaustaisiin kurkkuihin.
Mutta – aina jossakin on mutta.
Kun dosentti Tarvainen aprikoi eri ihmislajien sikiävyysaste-eroja, pitäisikö hänen muistaa, että Suomessa on eräs porukka, joka tarjoaa jopa tunnustuksellisimpiin muslimeihin verrattuna muhkeita syntyvyyslukuja – nimittäin lestadiolaiset? Onhan heillä tunnetusti yli toistakymmentähenkisiä perheitä.
Suomessa on ollut lestadiolaisia ja muslimeja yhtä kauan, 1800-luvun puolivälistä. Niinpä vertailu on paitsi helppo, myös mielekäs. Mikäpä todistaisi Tarvaisen kuolettavan muslimihypoteesin voimakkaammin kuin juuri se, miten Suomi ja vallankin Pohjanmaa suorastaan tulvii islaminuskoisia tataareja siinä, missä lestadiolaisia koko maassa on vain kourallinen.
Miksi siis dosentti ei ole pukahtanut sanaakaan tataareista tai lestadiolaisista lukuisissa kirjoituksissaan? Olisiko rotutohtori sittenkin tarkoittanut muslimilla jotain muuta kuin ketä tahansa islaminuskoa tunnustavaa tai tunnustamatonta koraaninselaajaa? Voisiko hänen kulttuurirasisminsa olla – sittenkin! – ihonvärirasismia?
* * *
Vaikka kulttuuri on tunnetusti muuttumaton monoliitti, ihminen sentään voi taipua tuulen mukana. Edes FT Kyösti Tarvainen ei ole aina ollut pelkkä rasistidosentti. Villissä nuoruudessaan hän taisteli tiedemiehiä vastaan puolustamalla astrologiaa. Näin ainakin, jos on luottaminen Skepsis ry:n Skeptikko-lehdessä vuonna 1991 julkaistuun artikkeliin, jossa kuvaillaan erään ”dosentti Kyösti Tarvaisen” palavaa rakkautta tähdistä ennustamiseen:
Tarvaisen yritys antaa astrologialle kokemusperäisyyden leima vetoamalla tutkijoihin, jotka ovat osoittaneet astrologisten väitteiden olevan perättömiä, on psykologisesti mielenkiintoinen ja tuntuu vahvistavan sitä, että ”totuuden” omaava ihminen pystyy tulkitsemaan kielteisimmätkin havainnot oman vakaumuksensa tueksi. Lisäksi Tarvainen (1990) on muualla selvästi näyttänyt, että hän astrologian ”kokemusperäisyydellä” pikemmin tarkoittaa eräänlaisen subjektiivisen vakuuttuneisuuden saavuttamista kuin varsinaista empiiristä näyttöä.
”Kohtaat tumman muukalaisen”, sanoo Tarvaisen horoskooppi. Tehdäänpä ajatuskoe. Korvataan yllä olevasta skeptikkolainauksesta sana ”astrologia” sanalla ”maahanmuuttokriittisyys”.
Ilta-Sanomilla on kolme päätoimittajaa ja oletettavasti yhdessä kolmasosassa tästä Kerberoksesta välähti ajatus, jonka mukaan lehti voisi vielä kerran tarttua leijonariipusmiehiä nänneistä (tai mistä ruumiinosasta nyt milloinkin) ja lypsää ahdistavalla monokulturismilla mainostuloja.
Suomalaisissa kouluissa ja päiväkodeissa vietetään näinä päivinä joulujuhlia. Tutut laulut ja esitykset on kuitenkin yhä useammasta paikasta karsittu: jouluevankeliumia ei esitetä, eikä Enkeli taivaan -virttä kuulla.
Monessa koulussa ja päiväkodissa on tehty päätös, että uskonnollisista ohjelmanumeroista luovutaan aikojen ja ympäristön muuttumisen vuoksi. Kenenkään vakaumusta ei tietenkään saa loukata. On tärkeää, että koulun ja päiväkodin joulujuhlasta jäisi hyvä mieli kaikille.
Mutta ovatko jouluevankeliumi ja tutut laulut uskonnollista käännyttämistä vai kulttuuriperinnön säilyttämistä? Täytyykö sukupolvien välinen ketju katkaista?
Hyvät päättäjät, me allekirjoittaneet toivomme, ettei suomalaisista jouluperinteistä tarvitsisi luopua kokonaan.
Me toivomme kouluilta ja päiväkodeilta joustavuutta: sallikaa lasten laulaa uusien laulujen lisäksi myös samoja lauluja kuin heidän isovanhempansakin ovat aikoinaan laulaneet.
Sallikaa perinteiden siirtyminen eteenpäin. Myös vanhan ajan joulu on suvaitsevaisuutta.
Ilta-Sanomain enkelin otsalla keikkuva pentagrammi sai myös huolestuneita lukijakommentteja osakseen.
Vips vain, yhdellä iskulla Suomi on jälleen niputettu nätiksi seimikuvaelmien saaristoksi, jossa sata prosenttia pikku pellavapäistä – eikä haittaa, vaikka sekaan lurahtaisi muutama tummakiharaisempikin – veisaa paimeniksi pukeutuneina Heinillä härkien kaukalon.
He eivät esitä virttä siksi, että se on lupsakka kansallisperinne, vaan koska heidän on pakko.
Päinvastoin kuin Ilta-Sanomat kuvittelee kristillisimmissäkään pikku pirpanoissa ei ole sisäsyntyistä evankeliumirauhasta, joka alkaa erittää kuusijuhlahormonia joka marraskuu. Edes taipumusta sellaiseen ei ole havaittu suomalaisessa dna:ssa. Vaikka tämä pohjoinen kansakunta on historiallisten sota- ja katovuosien sekä luonnonesteiden syystä jokseenkin sukurutsainen, evankelis-luterilaista joulugeeniä sille ei ole kehittynyt.
Mitä halpamaisimmin Ilta-Sanomat vetoaa nimettömiin, lukumäärältään arvattavasti mittaviin ihmisjoukkoihin, jotka ovat menettäneet yöunensa, koska joku on väittänyt netissä joskus, että jossakin on ollut kerran päiväkoti, jossa ei sinä jouluna ollutkaan Joosefia, Mariaa ja Jeesus-lasta:
Monet vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä Ilta-Sanomiin ja kertoneet huolensa joulun kauniiden, vuosisatoja kestäneiden tapojen katkeamisesta.
Riippumatta siitä, onko opetusministerillä jostain syystä haluja sympatisoida adressia, se on muotoilultaan liian epämääräinen. Mitä ihmettä ovat nämä perinteet, jotka nyt ovat siksi suuressa vaarassa kadota, että maan suurin iltapäivälehti on katsonut asiakseen kirjelmöidä asiasta valtioneuvostolle?
Viittaavatko huolestuneet vanhemmat vaatimuksineen Ruotsin suurvalta-ajan jouluperinteisiin, jolloin savupirteissään asuneet suomalaiset lähinnä pohtivat, kuinka olla kuolematta nälkään? Vai autonomian aikana maahantuotuihin uusiin saksalaisiin muotivirtauksiin, kuten korkeakoulutettujen elitistien harrastamiin joulukuusiin? Punanuttuinen Coca-Cola-pukkikin lie vasta kuusissakymmenissään.
Onko joulukirkkoon mentävä hevosella? Pitääkö jouluruoka heittää menemään, jos kinkkuvalmisteessa on natriumglutamaattia?
Samalla logiikalla Ilta-Sanomat voisi saman tien vedota Henna Virkkuseen vaikkapa ruumiillisen kurituksen palauttamiseksi kouluihin. Vuosisatainen tapa sekin.
Perkele, palautetaan yksin häpein koko sääty-yhteiskunta. Ja otetaan nyt vaikka maaorjuus kaupan päälle.
Perinne, hyvät sanomalaispatriootit, on oikeasti jotain muuta kuin monoliitti. Sen idea on nimenomaan muutoksessa. Perinteen vastakohta ei ole edistys, vaan museo: se kaihtaa määritelmiä ja pakkoja, se muuttuu orgaanisesti ajan mukana. Jos nuuttipukit tänä jouluna yrittäisivät ahdistella naisia ja vaatia sahtia kaikista taloyhtiön huoneistoista, nostalgisinkaan kansalainen ei kauan tätä perinnettä poliisille soittamatta katsoisi.
Ilta-Sanomain ahdasmielinen vetoomus lähtee yksinomaan vääristä ja jokseenkin pelottavista olettamuksista: että jokin salaliitto on aikeissa maagisesti kieltää ihmisiä harjoittamasta omia perinteisiä joulumenojaan; että nämä mainitut joulumenot olisivat kaikilla samat; ja että opetusministerin ukaasilla nuo uhanalaiset jouluperinteet voitaisiin ”normalisoida”.
Onkohan Töölönlahden lasikuution ilmastoinnissa jotain vikaa?
Plaza.fin Ellit-julkaisu kysyi pari vuotta sitten lukijoiltaan, ymmärtävätkö he kunnioittaa kiveen hakattuja perinteitä. Vastaukset ovat Ilta-Sanomiin soittaneiden vanhempien kannalta huolestuttavia.
Mutta ei pidä ymmärtää väärin. Veisatkoot lapset virsiään, jos veisatuttaa. Tai tulipunaisten radikaali-isovanhempiensa taistolaislauluja. Perinteistä ovat huolissaan lähinnä hihhulit, sekä uskonnolliset että ateistit. Jouluvirsien laulaminen ei varsinaisesti ole kristillistä käännytystyötä – jos kohta niiden poisjättäminenkään ei ole mikään tae uskontoneutraalista kasvuympäristöstä.
Aatteet ja asenteet jylläävät kaikkialla ja lapset ynnä nuoret imevät vaikutteita ja ajatuksia kritiikittä. He ovat aitoja kulttuurirelativisteja, joille jeesukset ja puuhapetet ilmestyvät tasa-arvoisina mielipidevaikuttajina. Päiväkodissa voitaisiin juhlia (tai jättää juhlimatta) ramadanin päättymistä aivan yhtä hyvin kuin Jeesus-lapsen syntymää ilman, että lapset siitä olisivat moksiskaan.
Vuonna 1930, kahdeksankymmentä vuotta sitten, Suomessa kohistiin Lapuan liikkeen kyydityksistä – tai muilutuksista, kuten niitä pohjalaisen Muilun isännän mukaan kutsuttiin. Eräs varhaisista kulminaatiopisteistä oli vaasalaisen Työn Ääni -sanomalehden painon tuhoaminen ja sitä seurannut oikeudenkäynti. Kun tekijät eivät malttaneet olla postittamattaFacebook-profiileihinsakuvia painon sabotoinnista ja myöhemmin avaintodistajan pahoinpitelemisestä, monet muutkin kuin äärivasemmistolaiset ihmisoikeusaktivistit älähtivät.
Lapualaiset eivät vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi moisesta pienestä provokaatiosta piti niin paljon pitää melua.
Lapuanliike oli merkityksellinen kansanliike ja sitä tarvittiin silloin, kuten jo edelläkin vastasin. Keinot vain pikkasen menivät ulkoparlamentarismin puolelle. Kommunismin suhteen pitää olla aina varpaillaan.
Koska Kansallinen Kokoomus on aina antautunut oikeistolaisen, vaan ei ikinä vasemmistolaisen terrorin edessä, eduskunta päätti kieltää kommunistien toiminnan Suomessa vielä samana vuonna.