Avainsana: neuvostoliitto

  • Hetkinen, tässä peilissä on nyt jotain vialla

    Suomen Kuvalehti julkaisi pitkähkön artikkelin laillisuuden rajamailla häärivistä nettikirjoittelijoista, joiden sisällöntuotannon polttopiste on vihapuheessa.

    Tavanomaisten heteromarssijoiden ja lehteriheilaajien sijaan juttuun oli kaivettu kolme suurelle yleisölle tuntematonta tyyppiä. Yksi on Late, pahoinpitelyistä tuomittu antijihadisti, toinen vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä antifeministitrolli Antti ja kolmas muuten vain Muutos 2011:n eduskuntavaaliehdokas. Esimerkkitapauksia ja vihakirjoittelun ongelmallista lainvalvontaa laajemminkin artikkelissa kommentoi kokoomuslainen nettipoliisi Marko Forss, tuo sosiaalisen median Jaakko Hämeen-Anttila.

    Ammattinsa osaavien toimittajien kirjoitustyyli on verkkaisen toteava. Artikkeli on sisältöönsä nähden oudonkin asiallinen. Harva kynäniekka malttaisi kuvata väkivaltaista rasistinarkomaania yhtä viileästi:

    On vain vähän tutkittua tietoa siitä, millaisia netin vihakirjoittajat ovat. Mummoikäisiä naisiakin löytyy, mutta enemmistö on miehiä. Late lienee silti poikkeus: netti ei ole hänelle paikka, jossa päteä, esittää jotain, mitä ei oikeasti ole. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että nettiminä on kalpea kuva todellisesta Latesta. Tai ainakin siitä, mitä hän oli.

    Late on elänyt suuren osan aikuiselämästään aseiden, tappelujen ja murhien keskellä, usein sekaisin amfetamiinista, Subutexista ja lääkkeistä. Nyt hän sanoo rauhoittuneensa. Hän käyttää enää pilveä, sieniä ja alkoholia.

    Kolmen melko erilaisen tapauksen jokseenkin arkinen esittely oli kuitenkin liikaa yhdelle verkkoyhteisölle. Ulkomaalaisvastainen Hommaforum kehitti keskuudessaan sekopäisen narratiivin, jota kannattaa tässä tutkia, sillä se kertoo näin vaalikeväänä poliitikoille ja toimittajille hyvin tarkasti, miksi niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei voi edes yrittää vuoropuhelua.

    Lyhyt keskusteluketju sisältää edustavan valikoiman äärioikeiston patologisista vainoharhoista.

    Hompanssin maailmassa mikään ei ole koskaan sattumaa ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat täynnä merkityksiä. Tunnettuja tapauksia ovat professorit Vesa Puuronen ja Martin Scheinin, joiden tutkimustyötä yksikään ”maahanmuuttokriitikko” ei kykene hyväksymään siitä syystä, että näillä henkilöillä on tieteellisen toimintansa lisäksi ollut poliittisia harrastuksia. Jostain syystä hompanssille ei silti tuota minkäänlaisia vaikeuksia syleillä perussuomalaisten tai esimerkiksi Suomen Sisuun kuuluvien tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen mielipiteitä aukottomasti todistettuina faktoina.

    Suomen Kuvalehden artikkelin kirjoittajien uskottavuutta syö Homma-aktivistien mukaan etenkin se, että he ovat saaneet työhönsä Koneen Säätiön apurahan. Omituista ad hominemia ei selitetä, mutta arvatenkin jotain epäilyttävää Herlinien sukuomaisuudessa on.

    (Kuvan saa avattua isommaksi klikkaamalla.) 

    01-koneensaatio

    Tulkoon silti mainituksi, että toki yksityisten rahastojen myöntämät apurahat joskus aivan oikeasti menevät epämääräisille mokuttajille kaikenlaisten vieraskielisten sanakirjojen laatimiseen. Vieläpä niin, että koko työ menee lopulta maahanmuuttajalle. Mitäpä siinä kantasuomalainen voi muuta kuin ryhtyä ulkomaalaisvastaiseksi kansanedustajaksi?

    Nettikeskusteluiden nuoruudessa kehitettiin ”Godwinin laki” eli keskustelun venyessä yhä todennäköisemmin eteen tuleva natsivertaus. Tämän lain nykysovellus on Venäjä-kortti. Suomen Kuvalehden vihakirjoitusta koskevassa Homma-debatissa Vladimir Putin lätkäistään pöytään jo ensimmäisellä sivulla. Hauskinta on, että kommentoija itse väittää Venäjä-assosiaationsa jälkeen artikkelin syyllistyvän guilt by association -virheeseen.

    02-putin

    Kun Venäjä on kerran mainittu, se ilmestyy kaikkialle. Mitä ikinä Suomen Kuvalehti tai koko valtavirtamedia mistään väittääkin, se on valetta, koska Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

    03-venaja

    Luonnollisesti Venäjästä seuraa aina Neuvostoliitto, koska oikeistolaisessa tajunnantilassa nämä kaksi maata ovat täsmälleen sama asia. Yhtäkkiä puolueeton lehtiartikkeli on jo todiste neuvostomallisesta toisinajattelijoiden vainoamisesta.

    07-neuvostoliitto

    Kun vähän pinnistellään, saadaan kokoon täydellinen maailmanlaajuinen perussuomalaisvastainen salaliitto, jonka takana ovat Neuvostoliitto, Suomen valtio, vasemmisto, vihreät ja ”pääomapiirit”. Pienellä kannustamisella saattaisi pinnalle pulpahdella jo vapaamuurareita, temppeliherroja ja juutalaisiakin, mutta on hommatodellisuus tällaisenaankin melko hapokas tila.

    08-neuvostoliitto-ja-koneensaatio-ja-salaliitto

    Eräs tyypillisimmistä Hommalla harrastetuista vastaväitteiden muodoista on vetoaminen johonkin täysin muuhun epäkohtaan, joka ei liity puheensa olleeseen kysymykseen suoraan, jos ollenkaan, ja joka yleensä on vieläpä vahvasti mielikuvituksellinen. Jos suomalainen rasismitutkija toteaa vaikkapa maassamme harrastettavan muslimien syrjintää, hompanssin vastaus on, että Iranissa syrjitään vielä enemmän kristittyjä, miksi tutkija siitä vaikenee?

    04-maahanmuutto

    Eli miksi Suomen Kuvalehden toimittajat eivät mieluummin kirjoittaisi ”hallitsemattoman maahanmuuton” ongelmista?

    Omat aiheensa itsenäisesti valitsevalle toimittajalle kysymys on paitsi ammatillisesti loukkaava, myös täysin järjetön. Suomalaisessa reaalitodellisuudessa elävä vähänkin kunnianhimoinen journalisti ei tuhoaisi uskottavuuttaan hourailemalla ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Kyseessä on ilmiö, joka on olemassa vain hommalaisessa fantasiassa.

    Vai olisiko sittenkin syynä ilmatiivis salaliitto? Kyllä! Eihän voi olla mitään muuta syytä sille, miksi suomalaistoimittajat niin sinnikkäästi vaikenevat islamisaation runtelemien maiden no-go-alueista.

    06-salaliittoteoria

    Kirkkaaksi lopuksi Homma-keskustelijat tulevat siihen johtopäätökseen, että Suomen Kuvalehden kommunistitoimittajien Koneen Säätiön varoilla tuottama artikkeli on kauttaaltaan valetta. ”Maahanmuuttokriitikot” kykenevät silmää räpäyttämättä uskomaan villit teoriat maanosaamme uhkaavasta islamisoitumisesta kaikkine monimutkaisine seurauksineen, mutta lehtijuttu netin vihakirjoittajista on liikaa.

    09-propaganda

    Eikä vain lehtijuttu, vaan kaikki sen taustamateriaalikin.

    10-falseflag

    Ei ihme, että yksi keskustelijoista vihjaa ohimennen aikovansa jonakin päivänä tarttua aseeseen. Hän pehmentää uhkaustaan ystävällisellä silmäniskuhymiöllä, mikä epäilemättä rauhoittaa kaikkia osapuolia.

    05-uhkaus

  • Guggenheimo


    Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

    Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

    Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

    Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

    Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

    Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

    Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:

  • Voi voittajia!

    Ihmiset asuivat routaisilla uudistiloilla Pähkinäsaaren rauhan rajan surkeammalla puolella ja söivät pettua. Kansakouluun oli viidentoista kilometrin matka. Talvet olivat pidempiä ja kylmempiä kuin nykyään, joten mäystimiä alettiin sovitella lapikkaisiin jo syyskuun puolivälissä. Lukuvuosi kesti elokuun alusta kesäkuun loppuun, lauantaisinkin päntättiin kertotauluja. Muuten koulusta sai vapaata vain perunannostoa ja vanhempien hautajaisia varten. Jos myöhästyi, siitä sai heti käytöksenalennuksen ja jälki-istuntoa, kotona sitten piiskaa. Umpihangessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa sivakoiva yksinäinen lapsiparka saattoi vain toivoa, että kintereillä jolkottelevat hukat kylliksi siivittäisivät taivalta.

    Ja sitten olivat ne, joilla meni todella huonosti.

    Veteraanien lapsilla on trauma siitä, etteivät he koskaan päässeet kuolemaan isänmaansa puolesta. Heille tarjoiltiin pula-ajan niukkuuden keskellä niin leveä elämä kuin sotainvalidien selkänahasta oli mahdollista kiskoa. Aikuistuttuaan he saivat kultalautasella hyvinvointia.

    Heistä tuli todellinen pullamössösukupolvi. Ansiotta saamansa runsauden he kostivat omille lapsilleen.

    Pohjalainen, tietenkin

    Harvoin yksi ainoa kolumni pystyy yhtä hyvin tiivistämään kaikki harhakuvitelmat, joita eläkeputkessa hiihtävillä kansalaisilla on lapsistaan ja parhaimmillaan lastenlapsistaan.

    Onneksi on Pohjalainen.

    Oppineeksi ihmiseksi melkoisen matalaotsaisessa töräyksessään ”Opiskelijoita on turha säälitellä” (31.12.2010, Pohjalainen) kasvatustieteen emeritusprofessori, suurten ikäluokkien primus inter pares Kari Uusikylä opastaa kädestä pitäen, mitä sukupolvien välisellä kuilulla tarkoitetaan.

    Onnen kyynel silmäkulmassaan Uusikylä kirjoittaa:

    Opiskelemaan pääsy oli ikäpolvelleni suuri etuoikeus ja ilon aihe.

    … Kiitos 1939–45.

    Pääsin lainan turvin kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun. Suurilla ikäluokilla ei ollut opintotukia eikä opiskelija-asuntoja, oli alivuokralaishuone ja velka ilman valtion takausta. Kun sain vuonna 1965 Vaasan kaupungin stipendin, 500 markkaa, tunsin itseni melkein varkaaksi. Stipendin ojensi kaupungintalolla itse kaupunginjohtaja Kaunis-Lauri Järventaka.

    Kiitos myös Kaunis-Lauri, mutta niin mieluusti kuin hemmotellut nykynuoret haluaisivatkin seurata Uusikylän esimerkkiä, se opintie on heiltä suljettu. ”Kaksivuotisia opettajakorkeakouluja” ei ole olemassa. Opettajan ammatti edellyttää nykyään aina maisterintutkintoa, juurikin Kari Uusikylän tapaisten kasvatustieteen asiantuntijoiden vaatimuksesta.

    Minulla ei ollut varaa mennä opettajakorkeakoulun vuosijuhlaan, koska se maksoi 20 markkaa. Äiti lupasi hankkia rahan myymällä lippuja VPS:n peleissä. Hän kertoi samassa kirjeessä, että pian Helsinkiin lähtee sukat ja pitkät kalsarit, myöhemmin ruokapaketti. Naurattaako? Naurakaa pois!

    Naurakaamme. Onhan tuo tavaton uhraus äidiltä, mutta onneksi hyvästä syystä. Vuosijuhla on vuosijuhla. Se muuten tekee 32,69 euroa. Sen verran vuoden -65 kaksikymppinen on nykyrahassa.

    Vertailun vuoksi Peduca ry:n eli Helsingin yliopiston kasvatustieteen ja luokanopettajalinjan opiskelijoiden vuosijuhlat maksoivat viimeksi 60 euroa. Kaikesta päätellen Kari Uusikylän äiti olisi joutunut menemään päivätöihin, jos poikaparka olisi epäonnekseen joutunut aloittamaan opintonsa nyt.

    ”En ole sankari, mutta…”

    Professori Uusikylä on eläkepäivillään alkanut harrastaa teeskennellyn nöyryyden ohella toistakin jaloa taitoa, olkinukkejen askartelua. Niitä onkin mukava ilkkua omassa kuplassa, jonka sisällä on ikuinen vuosi 1965.

    En ollut köyhä sankari. Olin suurten ikäluokkien tavallinen opiskelija. Meidän oli vastattava itse elämästämme heti, kun koulu jäi taakse. Aikuisuus oli portti vapauteen, ei pelon aihe, kuten niin monille nykyään.

    Kapakoissa notkuivat juopot, harvoin opiskelijat. Lauantainakin oli opetusta, illalla mentiin rippipuvussa osakuntatansseihin.

    Kapakoissa notkuvat juopot myös vuonna 2010. Osa juopoista on opiskelijoita. Niin kuin vuonna 1965, jolloin legendan mukaan ei muuta tehtykään kuin ryypättiin. Osakuntatansseista on sentään sittemmin päästy eroon.

    Uusikylän omat irtiotot opiskelijaelämän raskaasta puurtamisesta rippipuvussa ja etenkin -puvutta joka tapauksessa kantoivat hedelmää. Hän sai. Koska siihen aikaan ei perhesuunnitteluun uskottu ja homouttakaan ei ollut vielä keksitty, raappahousujen riisuminen johti vääjäämättömästi laajan lapsikatraan ilmestymiseen:

    Olin tavattoman onnellinen, kun pääsin 22-vuotiaana perheenisänä yliopistoon jatkamaan opintoja, työn ohella. Kaikki piti aloittaa alusta. Hiekkalaatikon reunalla oli helppo lukea, taaperot pysyivät loorassa.

    22 ja taaperot? Uusikylä puhuu arvoituksin. Nyt on pakko vetää henkeä ja pohtia muutamia asioita:

    1960-luvun lopulla MTK piti huolen tuottajahintojen ja SAK palkkojen noususta. Työnantajaliitot puolestaan tilasivat säännöllisin väliajoin devalvaation. Viisivuotissuunnitelmiin ankkuroitu kiinteähintainen idänkauppa tasasi suhdannevaihteluita. Kouluttamaton väki muutti tekemään kuulalaakereita Ruotsiin, valkokaulustyöntekijöistä oli puolestaan pulaa kotimaassakin.

    Tässä työelämään astuu Kari Uusikylä. Hän on saanut vain kahden vuoden opinnoilla ilmeisen vakaan työpaikan omalta alaltaan. Lisäksi hän on nainut mies, joka jollakin keinolla pystyy kasvattamaan lapsensa, opiskelemaan yliopistolla ja käymään töissä. Olisiko pikkurouva ollut kotona vai riittikö opettajan palkka tuolloin yksityisen perhepäivähoitajan liksoihin?

    Yhtälö on ollut käytännössä ratkaisematon koskaan sen jälkeen.

    Ja silti, kaiken tuon materiaalisen ynnä henkisen hyvinvoinnin päälle professorilla on varaa olla katkera siitä, että nykynuoret eivät enää käy luennoilla lauantaisin. (Se olisi mahdotonta, sillä opetusta ei ensinkään järjestetä viikonloppuisin ja toisaalta nykyisin ei ole varaa pitää luentoja aina edes viikolla. Valtion rahat on käytettävä Kari Uusikylän ja hänen kollegoidensa säätämien lakien nojalla heidän omiin eläkkeisiinsä.)

    Nykyajan nuoret

    Niin, muinoin kaikki oli kaikki niin selvää, mutta sitten jokin meni pieleen. Lapsista kasvoi kiittämättömiä lurjuksia.

    Nyt aikuisia opiskelijoita holhotaan korkeakouluissa melkein kuin taaperoita. Suorituksissakin joustetaan usein, ettei opiskelijalle vain tule paha mieli.

    Ei ennen pyydelty vaihtoehtoista tentin suoritustapaa ”kun kirja on niin paksu ja vieraskielinen”, tai tentin aikaan on Kanarian reissu. Professori olisi heittänyt ulos. Luennot alkoivat aamulla ja nimilista kiersi salissa.

    Uusikylä juksaa hiukan. Jos koskaan suorituksissa joustetaan, se tehdään siksi, että korkeakoulut saisivat opiskelijansa nopeasti ulos maisteritehtaalta. Juuri Kari Uusikylän ikä- ja aatetoverit julkishallinnossa ja työnantajaleirissä lakkaamatta suoltavat vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä. Keinolla millä hyvänsä.

    Emerituksen rakkaudella kyhäämän olkinukkeopiskelijan hahmo on jo saanut eeppiset mittasuhteet. Laiska ja omahyväinen nuorisorikollinen on tietenkin silkkaa pahuuttaan tehnyt kirjatentin ja kieltäytynyt suorittamasta kurssiaan luentopäiväkirjaa täyttämällä. Opintorahatkin (298 €/kk, miinus verot) käytetään kaikista maailman asioista juuri löhölomaan rantakohteessa – eihän viikko Kanarialla maksa kuin kolmen kuukauden opintorahat tai vuoden opintolainat. Uusikylän universumissa opiskelijahipsterin tunnistaa ennen kaikkea ranteessa kimmeltävästä, Lanzarotelta ostetusta rantarolexista.

    Kukahan ne on ruokkinut?

    Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta:

    Muuan opiskelija vaatii lehtikirjoituksessa Kelaa perustelemaan, miksi hänen pitäisi alentaa opiskeluaikanaan elintasoaan!

    Lapsuuden yltäkylläisyys on vienyt monelta nuorelta suhteellisuuden tajun. On oikein, että opiskelijoita tuetaan taloudellisesti. On kuitenkin pöyristyttävää, että opiskelemalla vain 18 opintopistettä vuodessa saa opintotukea. Nämä pisteet vaativat noin kymmenen viikon tehokasta opiskelua vuodessa!

    Itse asiassa tuo nimetön lehteen kirjoittanut henkilö, jonka emeritus laajan oppineisuutensa ja korkean ikänsä suomalla etuoikeudella monistaa kattamaan kaikki korkeakouluopiskelijat, kysyy aivan oikean kysymyksen. Miksi 1940–50-luvulla syntyneet ovat ottaneet kaiken ja jättäneet lapsensa tyhjän päälle?

    1990-luvulta alkaen aikuistunet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan ahtaammin ja pienemmillä tuloilla. BKT:n kasvu on jatkunut taantumista ja suhdannekuopista huolimatta, mutta nuoremmissa ikäluokissa tulojen kasvu ei näy.

    ”Lapsuuden yltäkylläisyys”, josta Kari Uusikylä syyttää viattomia nuoria, on näet hänen omaa yltäkylläisyyttään. Eivät opiskelijat ole vastuussa vanhempiensa pröystäilystä.

    Valitettavin merkki professorivanhuksen vääjäämättömästä valppaustason alenemisesta on silti huutomerkillä koristeltu väittämä, että opiskelemalla kymmenen viikkoa vuodessa saisi opintorahansa. Kela vaatii ilman mitään selittelyitä opintosuorituksia 4,8 opintopistettä per kuukausi. Se on sama kuin 116 tuntia töitä kuukaudessa, noin 30 tuntia opintoja viikossa.

    Opiskelijan ”tuntipalkka” on siis suunnilleen kaksi ja puoli euroa. Ylitöitä ei korvata.

    Opiskelijatutorit ohjaavat tulokkaita opintoihin haalari päällään, isot kaljapakkaukset kummassakin kädessä. Ryyppäämisen peruskurssilla aloitetaan ja moni etenee nopeasti alalla laudatur-tasolle.

    Juopottelukin on taitolaji.

    ”Miksi nykynuoret eivät enää vie jäänmurtajia Neuvostoliittoon?”

    ”On pakko olla töissä”, kuulen kiukkuisen huudon. Ei ole, ellei pelkää pikku velkaa.

    Pikku velka on suhteellinen käsite. Tai olisi, jos professori Uusikylän maailmankuvassa olisi mitään muuta kuin absoluutteja. 1965-vuoden Suomessa korot ja vuokrat oli säännelty, palkkojen ja hintojen kilpajuoksu piti inflaatioprosentin ilmassa. Vuosikaudet valtiovalta hyvitti lainanottajia tarjoamalla oikeuden vähentää korot verotuksessa.

    Nämä yhdessä tarkoittivat yksinkertaisesti sitä, että isotkin lainat sulivat palkankorotusten ja rahan arvon laskemisen myötä nopeasti. Lainoilla oli negatiivinen reaalikorko. Uusikylän nuoruudessa lainat tosiaan olivat maksettavissa.

    ”Kaikille ei ole töitä!” kuuluu jatkohuuto. Asiassa voi olla perää, mutta tuskin kenenkään koulutetuista pitää nukkua roskalaatikoissa tai viemäreissä, kuten niin monen suomalaisen tulevanakin yönä.

    Kr-hm…

    Miksi muuten pari vuotta sitten valmistui 2.5 kertainen määrä maistereita? Siksi, että opiskelijat pakotettiin opiskelemaan ikivanhojen arvosanojen vanhenemisen uhalla.

    Opiskelijan tulisi opiskella eikä hortoilla aamuöisin kännipäissään torilla. Opintorahoja ei ole tarkoitettu ryyppäämiseen eikä taksiajeluun.

    Tässä ei enää puhu kasvatustieteilijä, vaan vanha, kateellinen mies, joka haaskasi nuoruutensa perustamalla perheen liian aikaisin.

    Pahoitinko jonkun mielen? Totuus voi joskus olla epämukava, mutta sitä ei voi paeta.

    Totuutta on näemmä aika helppo paeta. Tarvitsee vain uskotella itselleen, että ajat eivät ole muuttuneet sitten Kekkosen päivien.

    Melkein sankarivainajia

    Kari Uusikylä ei ole ainoa kuudetkymmenet täyttänyt kynäniekka, jonka elämää ravistelee silmitön kateus rahattomia 20–30-vuotiaita kohtaan. Suuria ikäluokkia ei suotta sanota suuriksi, heillä riittää katkeruutta vaikka muille jakaa:

    • Timo T. A. Mikkonen tietää, että koska hänen sukupolvensa kasvatti lapsistaan pelkkiä vätyksiä, Neuvostoliitto miehittää Suomen. | KOHTI BB-SAAPUMISERIÄ (Seiska)
    • ”Ilmastonsuojelu-uskonto, feminismiuskonto, vihreä uskonto, kasvissyöntiuskonto”… Aarno Laitinen ei koskaan ole päättänyt, vihaako hän enemmän nuoria vai naisia. | Uudet uskonnot (Iltalehti)
    • ”Minulle on välittynyt kuva, että 90-luvun talouskriisi asuu opiskelijoiden takaraivossa. Se on jättänyt tällaisia atavistisia pelkoja, kuten ylimitoitettu pelko työttömyydestä.” | Raimo Sailas (Wikisitaatit)
    • Suomalainen ympäristöpuolue tappaa ja kiduttaa ihmisiä globaalisti, uskoo Matti Putkonen. | Annin ja Osaman yhteensopivuus (Turkulainen)