Hetkinen, tässä peilissä on nyt jotain vialla

Suomen Kuvalehti julkaisi pitkähkön artikkelin laillisuuden rajamailla häärivistä nettikirjoittelijoista, joiden sisällöntuotannon polttopiste on vihapuheessa.

Tavanomaisten heteromarssijoiden ja lehteriheilaajien sijaan juttuun oli kaivettu kolme suurelle yleisölle tuntematonta tyyppiä. Yksi on Late, pahoinpitelyistä tuomittu antijihadisti, toinen vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä antifeministitrolli Antti ja kolmas muuten vain Muutos 2011:n eduskuntavaaliehdokas. Esimerkkitapauksia ja vihakirjoittelun ongelmallista lainvalvontaa laajemminkin artikkelissa kommentoi kokoomuslainen nettipoliisi Marko Forss, tuo sosiaalisen median Jaakko Hämeen-Anttila.

Ammattinsa osaavien toimittajien kirjoitustyyli on verkkaisen toteava. Artikkeli on sisältöönsä nähden oudonkin asiallinen. Harva kynäniekka malttaisi kuvata väkivaltaista rasistinarkomaania yhtä viileästi:

On vain vähän tutkittua tietoa siitä, millaisia netin vihakirjoittajat ovat. Mummoikäisiä naisiakin löytyy, mutta enemmistö on miehiä. Late lienee silti poikkeus: netti ei ole hänelle paikka, jossa päteä, esittää jotain, mitä ei oikeasti ole. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että nettiminä on kalpea kuva todellisesta Latesta. Tai ainakin siitä, mitä hän oli.

Late on elänyt suuren osan aikuiselämästään aseiden, tappelujen ja murhien keskellä, usein sekaisin amfetamiinista, Subutexista ja lääkkeistä. Nyt hän sanoo rauhoittuneensa. Hän käyttää enää pilveä, sieniä ja alkoholia.

Kolmen melko erilaisen tapauksen jokseenkin arkinen esittely oli kuitenkin liikaa yhdelle verkkoyhteisölle. Ulkomaalaisvastainen Hommaforum kehitti keskuudessaan sekopäisen narratiivin, jota kannattaa tässä tutkia, sillä se kertoo näin vaalikeväänä poliitikoille ja toimittajille hyvin tarkasti, miksi niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei voi edes yrittää vuoropuhelua.

Lyhyt keskusteluketju sisältää edustavan valikoiman äärioikeiston patologisista vainoharhoista.

Hompanssin maailmassa mikään ei ole koskaan sattumaa ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat täynnä merkityksiä. Tunnettuja tapauksia ovat professorit Vesa Puuronen ja Martin Scheinin, joiden tutkimustyötä yksikään ”maahanmuuttokriitikko” ei kykene hyväksymään siitä syystä, että näillä henkilöillä on tieteellisen toimintansa lisäksi ollut poliittisia harrastuksia. Jostain syystä hompanssille ei silti tuota minkäänlaisia vaikeuksia syleillä perussuomalaisten tai esimerkiksi Suomen Sisuun kuuluvien tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen mielipiteitä aukottomasti todistettuina faktoina.

Suomen Kuvalehden artikkelin kirjoittajien uskottavuutta syö Homma-aktivistien mukaan etenkin se, että he ovat saaneet työhönsä Koneen Säätiön apurahan. Omituista ad hominemia ei selitetä, mutta arvatenkin jotain epäilyttävää Herlinien sukuomaisuudessa on.

(Kuvan saa avattua isommaksi klikkaamalla.) 

Tulkoon silti mainituksi, että toki yksityisten rahastojen myöntämät apurahat joskus aivan oikeasti menevät epämääräisille mokuttajille kaikenlaisten vieraskielisten sanakirjojen laatimiseen. Vieläpä niin, että koko työ menee lopulta maahanmuuttajalle. Mitäpä siinä kantasuomalainen voi muuta kuin ryhtyä ulkomaalaisvastaiseksi kansanedustajaksi?

Nettikeskusteluiden nuoruudessa kehitettiin ”Godwinin laki” eli keskustelun venyessä yhä todennäköisemmin eteen tuleva natsivertaus. Tämän lain nykysovellus on Venäjä-kortti. Suomen Kuvalehden vihakirjoitusta koskevassa Homma-debatissa Vladimir Putin lätkäistään pöytään jo ensimmäisellä sivulla. Hauskinta on, että kommentoija itse väittää Venäjä-assosiaationsa jälkeen artikkelin syyllistyvän guilt by association -virheeseen.

Kun Venäjä on kerran mainittu, se ilmestyy kaikkialle. Mitä ikinä Suomen Kuvalehti tai koko valtavirtamedia mistään väittääkin, se on valetta, koska Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Luonnollisesti Venäjästä seuraa aina Neuvostoliitto, koska oikeistolaisessa tajunnantilassa nämä kaksi maata ovat täsmälleen sama asia. Yhtäkkiä puolueeton lehtiartikkeli on jo todiste neuvostomallisesta toisinajattelijoiden vainoamisesta.

Kun vähän pinnistellään, saadaan kokoon täydellinen maailmanlaajuinen perussuomalaisvastainen salaliitto, jonka takana ovat Neuvostoliitto, Suomen valtio, vasemmisto, vihreät ja ”pääomapiirit”. Pienellä kannustamisella saattaisi pinnalle pulpahdella jo vapaamuurareita, temppeliherroja ja juutalaisiakin, mutta on hommatodellisuus tällaisenaankin melko hapokas tila.

Eräs tyypillisimmistä Hommalla harrastetuista vastaväitteiden muodoista on vetoaminen johonkin täysin muuhun epäkohtaan, joka ei liity puheensa olleeseen kysymykseen suoraan, jos ollenkaan, ja joka yleensä on vieläpä vahvasti mielikuvituksellinen. Jos suomalainen rasismitutkija toteaa vaikkapa maassamme harrastettavan muslimien syrjintää, hompanssin vastaus on, että Iranissa syrjitään vielä enemmän kristittyjä, miksi tutkija siitä vaikenee?

Eli miksi Suomen Kuvalehden toimittajat eivät mieluummin kirjoittaisi ”hallitsemattoman maahanmuuton” ongelmista?

Omat aiheensa itsenäisesti valitsevalle toimittajalle kysymys on paitsi ammatillisesti loukkaava, myös täysin järjetön. Suomalaisessa reaalitodellisuudessa elävä vähänkin kunnianhimoinen journalisti ei tuhoaisi uskottavuuttaan hourailemalla ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Kyseessä on ilmiö, joka on olemassa vain hommalaisessa fantasiassa.

Vai olisiko sittenkin syynä ilmatiivis salaliitto? Kyllä! Eihän voi olla mitään muuta syytä sille, miksi suomalaistoimittajat niin sinnikkäästi vaikenevat islamisaation runtelemien maiden no-go-alueista.

Kirkkaaksi lopuksi Homma-keskustelijat tulevat siihen johtopäätökseen, että Suomen Kuvalehden kommunistitoimittajien Koneen Säätiön varoilla tuottama artikkeli on kauttaaltaan valetta. ”Maahanmuuttokriitikot” kykenevät silmää räpäyttämättä uskomaan villit teoriat maanosaamme uhkaavasta islamisoitumisesta kaikkine monimutkaisine seurauksineen, mutta lehtijuttu netin vihakirjoittajista on liikaa.

Eikä vain lehtijuttu, vaan kaikki sen taustamateriaalikin.

Ei ihme, että yksi keskustelijoista vihjaa ohimennen aikovansa jonakin päivänä tarttua aseeseen. Hän pehmentää uhkaustaan ystävällisellä silmäniskuhymiöllä, mikä epäilemättä rauhoittaa kaikkia osapuolia.