Avainsana: matti putkonen

  • Perussuomalaiset: Pelkäämme puoluekokouksemme aiheuttavan haittaa sivullisille

    putkonen-1

    Hallituspuolue Perussuomalaiset järjestää 20-vuotisjuhlakokouksensa Turussa 8.–9. elokuuta. Viimeaikaisten tapahtumien valossa puolue on kuitenkin päättänyt ottaa matalamman profiilin. Puolueen ainoan työmiehen, Matti Putkosen, nimissä annettu tiedote toteaa:

    Perussuomalaiset ovat tehneet menestyksekästä politiikkaa ja kansalaiset ovat äänestämällä antaneet meille luottamuksensa. Meidän menestyksemme on joillekin liian kova pala purtavaksi. Tämä aiheuttaa lieveilmiöitä. Rähinöintiäkin.

    Tekstissään Putkonen viittaa ilmeisesti muutamiin viimeaikaisiin välikohtauksiin, joista taannoinen kostopahoinpitely Jyväskylässä on vain jäävuoren huippu. Perussuomalaisten vahvasti ulkomaalaisvastainen maahanmuutto- ja kehitysyhteistyöpolitiikka ovat houkutelleet ennen kaikkea Suomen Sisun välityksellä väkivaltaisia ääriliikkeitä läheisiin väleihin puolueen kanssa.

    Ymmärrettävästi puolue onkin siksi päättänyt perua puoluekokouksen yhteyteen kaavaillun toritapahtuman. Vaara Jyväskylässä aloitettujen pahoinpitelyiden jatkumisesta Turussa on ilmeinen. Äärioikeistolaisia taistelijoita on ilmoittautunut mukaan Imatralta asti.

    Puoluekokouksen mahdollinen eskaloituminen täydeksi natsimellakaksi oli siis lopulta liikaa jopa kovaksikeitetylle Putkoselle.

    Suojelupoliisin mukaan vaara ei kuitenkaan olisi ollut aivan niin suuri kuin väitetään.

    – Sivullisten on turha pelätä kadulla kävelyä. Nämä Suomessa tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset ovat kohdistuneet poliittisiin vastustajiin ja vähemmistöihin. Mitään oikeutusta se ei teoille tietenkään anna, koska ovathan vähemmistöt ja poliittiset vastustajat myös sivullisia, suojelupoliisin viestintäpäällikkö Jyri Rantala toteaa Iltalehdessä.

    Tuskin siis Perussuomalaistenkaan toritapahtumassa olisi hakattu muita kuin kilpailevien puolueiden tai järjestöjen edustajia. Mutta vara on viisautta!

  • Työmies on palkkansa ansainnut

    putkonen

    Dosentti Teppo Eskelinen esitteli klassikoksi muodostuneessa Fifi-blogimerkinnässään vuodelta 2012 suurten eduskunta- ja kuntapuolueiden SDP:n ja Keskustan ”likaisten temppujen osastot”, joiden tehtävänä on keinolla millä hyvänsä tukea tai kasvattaa oman puolueen valta-asemaa ja heikentää kilpailevia puolueita.

    Likaisten temppujen osastot eivät ole demareiden ja kepulaisten yksinoikeutta. Luultavasti kaikilla paitsi vihreillä ja perussuomalaisilla sellaiset on. Viimeksi mainituille tätä osastoa on yritetty rakentaa esimerkiksi headhunttaamalla puolueen operatiiviseen yksikköön demaritaustainen ”työmies” Matti Putkonen.

    Eräs politiikan sisäpiiriläinen aikoinaan kuiskutteli kapakassa tietävänsä, miksi Putkonen otettiin Perussuomalaisten palkkalistoille. Puheet ”demariäijien” houkuttelemisesta olivat vain savuverho. Varsinainen syy on persujen rahasäiliö: tarvittiin joku, joka osaa jemmata puolueen miljoonat säätiöön, pois poliitikkojen ulottuvilta. Ja sen Putkonen vanhana työväenliikkeen veteraanina taitaa.

    Ammattilaispiireissä ymmärretään, että likaisten temppujen osastoa ei saisi päästää puolueen ja äänestäjien rajapintaan kuin tarkan harkinnan jälkeen, jos silloinkaan. Putkonen ei tee poikkeusta. Umpisovinistinen arvomaailma, alatyylinen kielenkäyttö ja messiaskompleksi eivät ole edes populistille toivottavia ominaisuuksia, mikäli kaikki esiintyvät samassa henkilössä.

    Työnsä Putkonen toki osaa. Ennen nykyistä pestiään Putkonen työskenteli Metallityöväen liiton viestintäpäällikkönä – lobbarina – asemassa, jossa hän saattoi vapaasti jaella hyväntahdoneleitä toimittajille ja poliitikoille sekä tarpeen vaatiessa ottaa niitä vastaan itsekin. Kaikki tulivat ravituiksi kuin Jeesuksen seuraajat Betsaidan porteilla.

    Viestintäpäällikkö oli jo vuonna 1993 oli järjestämässä Paavo Lipposen valintaa SDP:n johtoon. Uuden puheenjohtajan kanssa demarit kehittivät poliittisesti tarkoituksenmukaisen ja sangen henkilöönkäyvän vastakkainasettelun Keskustan kanssa. Esko Ahon porvarihallituksen säikäyttämät duunarit ottivat viholliskuvan vastaan koko sydämestään ja seuraavat kymmenen vuotta olivat demareiden ja Putkosen suurta juhlaa.

    Vastapuolen demonisoimisessa Putkonen on taitava. Hänen vahvin perintönsä on lause, joka kreditoidaan alun perin toimittaja Aimo Kairamolle: ”Kepu pettää aina.”

    Nykyisessä toimessaan Perussuomalaisissa Matti Putkonen on koko puolueensa tavoin keskittynyt taistelemaan Vihreitä – De Gröna vastaan. Kohde on onnettomasti valittu: se on niin pieni, että se vetää persujakin alaspäin. Vanha sotaratsu alkaa jo luutua.

    Suosittu hokema on, että äänestäjällä on lyhyt muisti. Se ei pidä paikkaansa. Äänestäjä muistaa kymmenien vuosien takaisia kupruja niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tämän takia Matti Putkosen suuri elämäntyö keskustalaisten mustamaalaamiseksi on kääntynyt tarkoitustaan vastaan sixpack-hallituksen riitelyn aikana. SDP on heikko. Kokoomuksesta ei ota pirukaan selvää. Perussuomalaiset – no, kinastelkoot he homoseksuaalisuudesta punavihreiden täipuolueiden kanssa. Rajan takana Venäjä tulee hulluksi, talous sakkaa. Keskellä kaaosta ihmiset kääntyvät siltarumpupoliitikkojen puoleen.

    Keskustapoliitikot kähmivät. Se on viesti, jonka äänestäjä haluaakin kuulla. Yhä useampi muistaa Putkosen viisauden.  Kepu pettää aina. Siihen voi luottaa.

  • Surkeiden ihmisten puolue

    Viimeaikaisesta vaalikuvakeskustelusta voidaan tehdä se johtopäätös, etteivät perussuomalaiset ole ainakaan kansalliskiihkoilijoita tai natseja. Sen verran pontevasti he ovat tuoneet esiin häpeän, jota he tuntevat omiaan kohtaan. Kelpo natsi olisi miettimättä todennut Per Looks -kuvien esittävän uljaita ja rotupuhtaita arjalaisia tai väittänyt koko kuvasarjaa väärennökseksi.

    Ulkopuolisen tarkkailijan kannalta ehkä järkyttävintä on ollut lukea Matti Putkosen – mikä piru hänenkin asemansa puolueessa on? – ja kansanedustaja Reijo Tossavaisen kammottavasta epäuskosta omiin ehdokkaisiinsa. Ilkeyden määrää paisuttaa entisestään se, että miesten inhoreaktiot ovat itse asiassa vastaus erään vihreän helsinkiläispoliitikon blogimerkinnälle.

    Kun Erkki Perälä aloitti bloginsa laatimalla aivan tietoisen olkinuken omista puoluetovereistaan ja sitten tuomitsemalla sen – siis kärjistetyn hipsteriajattelun ”meistä” ja ”heistä” – sekä Putkonen että Tossavainen riensivät kilvan inttämään vastaan. Heille Perälän luoma kauhuvisio on kristallinkirkas totuus heidän omasta puolueestaan. Heitä loukkaa se, että Perälä sanoi sen ääneen.

    Kaiken aikaa Perussuomalaisia lähellä oleva Hommaforum kirkuu omaa paheksuntaansa taustalla.

    Koko kuvio on käsittämätön, ellei persuanalyysissä tehdä erästä täyskäännöstä.

    Yleisesti tiedetään, että Perussuomalaiset ovat herravihapuolue, jossa kaiken pahan alku ja juuri nähdään pääkaupunkia hallitsevassa eliitissä. Mutta edustavatko persut itse ”valkoisen heteromiehen” tai alemman keskiluokan emansipaatiota – vallan palauttamista herroilta kansamme vähäväkisille?

    Eivät. Perussuomalaiset edustavat ehdotonta ja näyttävää antautumista Helsingin yliopiston sukupuolentutkijoille. Alistuminen on koko puolueen raison d’être.

    Timo Soinin puolue on ehkä kopioinut retoriikkansa Lapuan liikkeeltä, mutta se ei koskaan järjestäytyisi talonpoikaismarssiksi.

    Vertailun vuoksi tarkkailtakoon vaikkapa Suomen Keskustaa, joka on Perussuomalaisten pääkilpailija. Agraaripuolueessa nostetaan johtotehtäviin häikäilemättömiä pikkukekkosia, jotka ansaitsevat äänestäjiensä arvostuksen siirtämällä valtaa ja rahaa Helsingistä vaalipiireihinsä – sekä omiin taskuihinsa. Perussuomalaiset sen sijaan eivät menestyisi edes Miss Isoäiti -äänestyksessä, elleivät he lakkaamatta pitäisi yllä ja suorastaan ruokkisi omiensa alemmuuskompleksia. Tähän sisältyy kaikenlaisen edunvalvonnan välttely ja vauraan puoluejohdon teeskennelty rahvaanomaisuus.

    Selkeimmin Perussuomalaisten strateginen voimattomuus poikkeaa vanhassa työväenliikkeessä opitusta joukkovoimasta. Vielä hävityn sisällissodankin jälkeen vasemmistossa korostettiin puolueen ja ammattiyhdistyksen vahvaa neuvotteluasemaa, ”miljoonia olkapäitä”. Herroja ei pelätty, vaan heidän metkuistaan otettiin selvää: kouluttamattomassa työväenluokassa ylistettiin oppimista, mikä tuottikin liikkeelle lukuisia itseoppineita ideologeja. Vasemmistojohtajat Karl-August Fagerholmista Tarja Haloseen, Emil Skogista Mauno Koivistoon rakensivat poliittiset ja akateemiset uransa käytännössä omin käsin.

    Palkansaajat, köyhät ja syrjityt äänestävät yhä SDP:n ja Vasemmistoliiton ehdokkaita siksi, että vanhat vasemmistopuolueet edustavat puutteistaan huolimatta vallan ja kunnioituksen siirtoa sortajilta sorretuille.

    Perussuomalaisia äänestetään, jotta puolue pitäisi yllä illuusiota avuttomuudesta.

    Tällä hetkellä jopa nuoret ja menestyneet perussuomalaistohtorit kieriskelevät maassa valittamassa sitä, kuinka voimattomia he ovat kuviteltujen ja todellistenkin vastuksien edessä. Jytkyvoitto oli puolueelle šokki, mutta hartiavoimin työskentelemällä persukellokkaat onnistuivat lopulta vakuuttamaan äänestäjänsä siitä, että isollakaan eduskuntaryhmällä ja miljoonien puoluetuella he eivät mahda mitään. Kellekään.

    Mutta miksi?

    Gallupien mukaan kuudesosa suomalaisista aikoo äänestää puoluetta, joka ei edes suostu ajamaan kenenkään asiaa. Syyksi on vaikea keksiä mitään muuta kuin halu ulkoistaa vastuu omasta itsestä salaliitoille. On vapauttavaa olla uhri. Ei tarvitse ottaa selvää mistään, koska sehän olisi ihan turhaa: herrathan ne näistä kuitenkin päättävät.

    Sanottua:

  • Kesäperjantain uutisjytky

    Kuuman alkukesän iloksi on korkea aika luoda katsaus menneen viikon pääotsikoihin.

    Avaruusuutiset

    Illuminati ei ole tyytynyt lepäämään laakereillaan, vaan juutalaisten kansainvälinen salaliitto on jyrännyt jälleen. Onneksi media on ollut valppaana ja paljastanut soin… sionistien juonet.

    Perus-Suomen uutiset

    Politiikka kehittyy salaliittoteorioista huolimatta. Etenkin äärioikeistossa on säpinää. Kansallissosialistisen työväenpuolueen überlupsakat keulafiguurit saivat naamansa hetkeksi otsikoihin, mutta lopulta Sauli Niinistön vahva viriliteetti pyyhkäisi mediakentän yli tsunamin lailla.

    Supisuomalainen savufauna ja muita eläintarinoita

    Kuuman kesän eläinuutiset kuuluvat suveen kuin Markus Mustajärvi Perussuomalaisiin.

    Päivitys (1.7.2011, 12.30)

    Sosiaalinen media lähestyi Kaasuputki-blogia edustajansa välityksellä ja huomautti, että uutinen homopingviinien munista on ikivanha eikä siis teknisesti ottaen enää uutinen kellekään muulle kuin havupäiselle blogistille.

    Tämän kunniaksi muodostettakoon blogiin uusi segmentti nimeltä ”Pingviiniuutiset 3 vuotta sitten”:

  • Voi voittajia!

    Ihmiset asuivat routaisilla uudistiloilla Pähkinäsaaren rauhan rajan surkeammalla puolella ja söivät pettua. Kansakouluun oli viidentoista kilometrin matka. Talvet olivat pidempiä ja kylmempiä kuin nykyään, joten mäystimiä alettiin sovitella lapikkaisiin jo syyskuun puolivälissä. Lukuvuosi kesti elokuun alusta kesäkuun loppuun, lauantaisinkin päntättiin kertotauluja. Muuten koulusta sai vapaata vain perunannostoa ja vanhempien hautajaisia varten. Jos myöhästyi, siitä sai heti käytöksenalennuksen ja jälki-istuntoa, kotona sitten piiskaa. Umpihangessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa sivakoiva yksinäinen lapsiparka saattoi vain toivoa, että kintereillä jolkottelevat hukat kylliksi siivittäisivät taivalta.

    Ja sitten olivat ne, joilla meni todella huonosti.

    Veteraanien lapsilla on trauma siitä, etteivät he koskaan päässeet kuolemaan isänmaansa puolesta. Heille tarjoiltiin pula-ajan niukkuuden keskellä niin leveä elämä kuin sotainvalidien selkänahasta oli mahdollista kiskoa. Aikuistuttuaan he saivat kultalautasella hyvinvointia.

    Heistä tuli todellinen pullamössösukupolvi. Ansiotta saamansa runsauden he kostivat omille lapsilleen.

    Pohjalainen, tietenkin

    Harvoin yksi ainoa kolumni pystyy yhtä hyvin tiivistämään kaikki harhakuvitelmat, joita eläkeputkessa hiihtävillä kansalaisilla on lapsistaan ja parhaimmillaan lastenlapsistaan.

    Onneksi on Pohjalainen.

    Oppineeksi ihmiseksi melkoisen matalaotsaisessa töräyksessään ”Opiskelijoita on turha säälitellä” (31.12.2010, Pohjalainen) kasvatustieteen emeritusprofessori, suurten ikäluokkien primus inter pares Kari Uusikylä opastaa kädestä pitäen, mitä sukupolvien välisellä kuilulla tarkoitetaan.

    Onnen kyynel silmäkulmassaan Uusikylä kirjoittaa:

    Opiskelemaan pääsy oli ikäpolvelleni suuri etuoikeus ja ilon aihe.

    … Kiitos 1939–45.

    Pääsin lainan turvin kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun. Suurilla ikäluokilla ei ollut opintotukia eikä opiskelija-asuntoja, oli alivuokralaishuone ja velka ilman valtion takausta. Kun sain vuonna 1965 Vaasan kaupungin stipendin, 500 markkaa, tunsin itseni melkein varkaaksi. Stipendin ojensi kaupungintalolla itse kaupunginjohtaja Kaunis-Lauri Järventaka.

    Kiitos myös Kaunis-Lauri, mutta niin mieluusti kuin hemmotellut nykynuoret haluaisivatkin seurata Uusikylän esimerkkiä, se opintie on heiltä suljettu. ”Kaksivuotisia opettajakorkeakouluja” ei ole olemassa. Opettajan ammatti edellyttää nykyään aina maisterintutkintoa, juurikin Kari Uusikylän tapaisten kasvatustieteen asiantuntijoiden vaatimuksesta.

    Minulla ei ollut varaa mennä opettajakorkeakoulun vuosijuhlaan, koska se maksoi 20 markkaa. Äiti lupasi hankkia rahan myymällä lippuja VPS:n peleissä. Hän kertoi samassa kirjeessä, että pian Helsinkiin lähtee sukat ja pitkät kalsarit, myöhemmin ruokapaketti. Naurattaako? Naurakaa pois!

    Naurakaamme. Onhan tuo tavaton uhraus äidiltä, mutta onneksi hyvästä syystä. Vuosijuhla on vuosijuhla. Se muuten tekee 32,69 euroa. Sen verran vuoden -65 kaksikymppinen on nykyrahassa.

    Vertailun vuoksi Peduca ry:n eli Helsingin yliopiston kasvatustieteen ja luokanopettajalinjan opiskelijoiden vuosijuhlat maksoivat viimeksi 60 euroa. Kaikesta päätellen Kari Uusikylän äiti olisi joutunut menemään päivätöihin, jos poikaparka olisi epäonnekseen joutunut aloittamaan opintonsa nyt.

    ”En ole sankari, mutta…”

    Professori Uusikylä on eläkepäivillään alkanut harrastaa teeskennellyn nöyryyden ohella toistakin jaloa taitoa, olkinukkejen askartelua. Niitä onkin mukava ilkkua omassa kuplassa, jonka sisällä on ikuinen vuosi 1965.

    En ollut köyhä sankari. Olin suurten ikäluokkien tavallinen opiskelija. Meidän oli vastattava itse elämästämme heti, kun koulu jäi taakse. Aikuisuus oli portti vapauteen, ei pelon aihe, kuten niin monille nykyään.

    Kapakoissa notkuivat juopot, harvoin opiskelijat. Lauantainakin oli opetusta, illalla mentiin rippipuvussa osakuntatansseihin.

    Kapakoissa notkuvat juopot myös vuonna 2010. Osa juopoista on opiskelijoita. Niin kuin vuonna 1965, jolloin legendan mukaan ei muuta tehtykään kuin ryypättiin. Osakuntatansseista on sentään sittemmin päästy eroon.

    Uusikylän omat irtiotot opiskelijaelämän raskaasta puurtamisesta rippipuvussa ja etenkin -puvutta joka tapauksessa kantoivat hedelmää. Hän sai. Koska siihen aikaan ei perhesuunnitteluun uskottu ja homouttakaan ei ollut vielä keksitty, raappahousujen riisuminen johti vääjäämättömästi laajan lapsikatraan ilmestymiseen:

    Olin tavattoman onnellinen, kun pääsin 22-vuotiaana perheenisänä yliopistoon jatkamaan opintoja, työn ohella. Kaikki piti aloittaa alusta. Hiekkalaatikon reunalla oli helppo lukea, taaperot pysyivät loorassa.

    22 ja taaperot? Uusikylä puhuu arvoituksin. Nyt on pakko vetää henkeä ja pohtia muutamia asioita:

    1960-luvun lopulla MTK piti huolen tuottajahintojen ja SAK palkkojen noususta. Työnantajaliitot puolestaan tilasivat säännöllisin väliajoin devalvaation. Viisivuotissuunnitelmiin ankkuroitu kiinteähintainen idänkauppa tasasi suhdannevaihteluita. Kouluttamaton väki muutti tekemään kuulalaakereita Ruotsiin, valkokaulustyöntekijöistä oli puolestaan pulaa kotimaassakin.

    Tässä työelämään astuu Kari Uusikylä. Hän on saanut vain kahden vuoden opinnoilla ilmeisen vakaan työpaikan omalta alaltaan. Lisäksi hän on nainut mies, joka jollakin keinolla pystyy kasvattamaan lapsensa, opiskelemaan yliopistolla ja käymään töissä. Olisiko pikkurouva ollut kotona vai riittikö opettajan palkka tuolloin yksityisen perhepäivähoitajan liksoihin?

    Yhtälö on ollut käytännössä ratkaisematon koskaan sen jälkeen.

    Ja silti, kaiken tuon materiaalisen ynnä henkisen hyvinvoinnin päälle professorilla on varaa olla katkera siitä, että nykynuoret eivät enää käy luennoilla lauantaisin. (Se olisi mahdotonta, sillä opetusta ei ensinkään järjestetä viikonloppuisin ja toisaalta nykyisin ei ole varaa pitää luentoja aina edes viikolla. Valtion rahat on käytettävä Kari Uusikylän ja hänen kollegoidensa säätämien lakien nojalla heidän omiin eläkkeisiinsä.)

    Nykyajan nuoret

    Niin, muinoin kaikki oli kaikki niin selvää, mutta sitten jokin meni pieleen. Lapsista kasvoi kiittämättömiä lurjuksia.

    Nyt aikuisia opiskelijoita holhotaan korkeakouluissa melkein kuin taaperoita. Suorituksissakin joustetaan usein, ettei opiskelijalle vain tule paha mieli.

    Ei ennen pyydelty vaihtoehtoista tentin suoritustapaa ”kun kirja on niin paksu ja vieraskielinen”, tai tentin aikaan on Kanarian reissu. Professori olisi heittänyt ulos. Luennot alkoivat aamulla ja nimilista kiersi salissa.

    Uusikylä juksaa hiukan. Jos koskaan suorituksissa joustetaan, se tehdään siksi, että korkeakoulut saisivat opiskelijansa nopeasti ulos maisteritehtaalta. Juuri Kari Uusikylän ikä- ja aatetoverit julkishallinnossa ja työnantajaleirissä lakkaamatta suoltavat vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä. Keinolla millä hyvänsä.

    Emerituksen rakkaudella kyhäämän olkinukkeopiskelijan hahmo on jo saanut eeppiset mittasuhteet. Laiska ja omahyväinen nuorisorikollinen on tietenkin silkkaa pahuuttaan tehnyt kirjatentin ja kieltäytynyt suorittamasta kurssiaan luentopäiväkirjaa täyttämällä. Opintorahatkin (298 €/kk, miinus verot) käytetään kaikista maailman asioista juuri löhölomaan rantakohteessa – eihän viikko Kanarialla maksa kuin kolmen kuukauden opintorahat tai vuoden opintolainat. Uusikylän universumissa opiskelijahipsterin tunnistaa ennen kaikkea ranteessa kimmeltävästä, Lanzarotelta ostetusta rantarolexista.

    Kukahan ne on ruokkinut?

    Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta:

    Muuan opiskelija vaatii lehtikirjoituksessa Kelaa perustelemaan, miksi hänen pitäisi alentaa opiskeluaikanaan elintasoaan!

    Lapsuuden yltäkylläisyys on vienyt monelta nuorelta suhteellisuuden tajun. On oikein, että opiskelijoita tuetaan taloudellisesti. On kuitenkin pöyristyttävää, että opiskelemalla vain 18 opintopistettä vuodessa saa opintotukea. Nämä pisteet vaativat noin kymmenen viikon tehokasta opiskelua vuodessa!

    Itse asiassa tuo nimetön lehteen kirjoittanut henkilö, jonka emeritus laajan oppineisuutensa ja korkean ikänsä suomalla etuoikeudella monistaa kattamaan kaikki korkeakouluopiskelijat, kysyy aivan oikean kysymyksen. Miksi 1940–50-luvulla syntyneet ovat ottaneet kaiken ja jättäneet lapsensa tyhjän päälle?

    1990-luvulta alkaen aikuistunet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan ahtaammin ja pienemmillä tuloilla. BKT:n kasvu on jatkunut taantumista ja suhdannekuopista huolimatta, mutta nuoremmissa ikäluokissa tulojen kasvu ei näy.

    ”Lapsuuden yltäkylläisyys”, josta Kari Uusikylä syyttää viattomia nuoria, on näet hänen omaa yltäkylläisyyttään. Eivät opiskelijat ole vastuussa vanhempiensa pröystäilystä.

    Valitettavin merkki professorivanhuksen vääjäämättömästä valppaustason alenemisesta on silti huutomerkillä koristeltu väittämä, että opiskelemalla kymmenen viikkoa vuodessa saisi opintorahansa. Kela vaatii ilman mitään selittelyitä opintosuorituksia 4,8 opintopistettä per kuukausi. Se on sama kuin 116 tuntia töitä kuukaudessa, noin 30 tuntia opintoja viikossa.

    Opiskelijan ”tuntipalkka” on siis suunnilleen kaksi ja puoli euroa. Ylitöitä ei korvata.

    Opiskelijatutorit ohjaavat tulokkaita opintoihin haalari päällään, isot kaljapakkaukset kummassakin kädessä. Ryyppäämisen peruskurssilla aloitetaan ja moni etenee nopeasti alalla laudatur-tasolle.

    Juopottelukin on taitolaji.

    ”Miksi nykynuoret eivät enää vie jäänmurtajia Neuvostoliittoon?”

    ”On pakko olla töissä”, kuulen kiukkuisen huudon. Ei ole, ellei pelkää pikku velkaa.

    Pikku velka on suhteellinen käsite. Tai olisi, jos professori Uusikylän maailmankuvassa olisi mitään muuta kuin absoluutteja. 1965-vuoden Suomessa korot ja vuokrat oli säännelty, palkkojen ja hintojen kilpajuoksu piti inflaatioprosentin ilmassa. Vuosikaudet valtiovalta hyvitti lainanottajia tarjoamalla oikeuden vähentää korot verotuksessa.

    Nämä yhdessä tarkoittivat yksinkertaisesti sitä, että isotkin lainat sulivat palkankorotusten ja rahan arvon laskemisen myötä nopeasti. Lainoilla oli negatiivinen reaalikorko. Uusikylän nuoruudessa lainat tosiaan olivat maksettavissa.

    ”Kaikille ei ole töitä!” kuuluu jatkohuuto. Asiassa voi olla perää, mutta tuskin kenenkään koulutetuista pitää nukkua roskalaatikoissa tai viemäreissä, kuten niin monen suomalaisen tulevanakin yönä.

    Kr-hm…

    Miksi muuten pari vuotta sitten valmistui 2.5 kertainen määrä maistereita? Siksi, että opiskelijat pakotettiin opiskelemaan ikivanhojen arvosanojen vanhenemisen uhalla.

    Opiskelijan tulisi opiskella eikä hortoilla aamuöisin kännipäissään torilla. Opintorahoja ei ole tarkoitettu ryyppäämiseen eikä taksiajeluun.

    Tässä ei enää puhu kasvatustieteilijä, vaan vanha, kateellinen mies, joka haaskasi nuoruutensa perustamalla perheen liian aikaisin.

    Pahoitinko jonkun mielen? Totuus voi joskus olla epämukava, mutta sitä ei voi paeta.

    Totuutta on näemmä aika helppo paeta. Tarvitsee vain uskotella itselleen, että ajat eivät ole muuttuneet sitten Kekkosen päivien.

    Melkein sankarivainajia

    Kari Uusikylä ei ole ainoa kuudetkymmenet täyttänyt kynäniekka, jonka elämää ravistelee silmitön kateus rahattomia 20–30-vuotiaita kohtaan. Suuria ikäluokkia ei suotta sanota suuriksi, heillä riittää katkeruutta vaikka muille jakaa:

    • Timo T. A. Mikkonen tietää, että koska hänen sukupolvensa kasvatti lapsistaan pelkkiä vätyksiä, Neuvostoliitto miehittää Suomen. | KOHTI BB-SAAPUMISERIÄ (Seiska)
    • ”Ilmastonsuojelu-uskonto, feminismiuskonto, vihreä uskonto, kasvissyöntiuskonto”… Aarno Laitinen ei koskaan ole päättänyt, vihaako hän enemmän nuoria vai naisia. | Uudet uskonnot (Iltalehti)
    • ”Minulle on välittynyt kuva, että 90-luvun talouskriisi asuu opiskelijoiden takaraivossa. Se on jättänyt tällaisia atavistisia pelkoja, kuten ylimitoitettu pelko työttömyydestä.” | Raimo Sailas (Wikisitaatit)
    • Suomalainen ympäristöpuolue tappaa ja kiduttaa ihmisiä globaalisti, uskoo Matti Putkonen. | Annin ja Osaman yhteensopivuus (Turkulainen)
  • Metalliliitto on tsoukki

    Matti Putkonen ja MAAILMAN PARAS ARGUMENTTI
    Metallityöväen Liiton entinen viestintäpäällikkö, nykyinen pätkätyöläinen Matti Putkonen jää eläkkeelle. Mutta ei hätää, taisteleva työväenliike aikoo yhä jatkaa kamppailuaan työnantajien puolesta.

    * * *

    Vasemmistoliiton äänellä puhuva Metallin sihteeri Matti Mäkelä kertoo iloisesti Kansan Uutisissa, että hänen edustamansa ammattiliitto sekä sen vasemmistoryhmä – Metallin Vaikuttajat – haluavat täyttää Suomen maankamaran ydinvoimaloilla ja kallioperän jokusen satatuhatta vuotta syöpää, hedelmättömyyttä, epämuodostumia ja ihan yksinkertaisesti kuolemaa aiheuttavalla ydinjätteellä.

    Lehdessä asia ilmaistaan korulausein:

    Metalliliiton mukaan vain teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen voi turvata hyvinvointivaltion säilymisen ja kehittämisen. Teollisuus puolestaan tarvitsee energiaa ja Metalliliitto liputtaa edelleen ydinvoiman rakentamisen puolesta.

    – On selvää, että tarvitsemme lisää ydinvoimaa. Tätä tarvitsemme jo hillitäksemme jatkuvaa sähkön tuontia. mutta myös turvataksemme perusteollisuutemme ja sitä kautta palkansaajien tarpeet, painotti Metalliliiton liittosihteeri Matti Mäkelä (vas.)

    Tapa koplata ”hyvinvointivaltio” ja pysyvät ympäristötuhot sekä Suomessa että uraanin alkuperämaassa – puhumattakaan kohonneesta suuronnettomuusriskistä – on entuudestaan tuttua. Mauri Pekkarinen ja Jyrki Katainen ovat toistelleet viestiä pitkään ja hartaasti.

    Oikeistojohtajien puheet ovat rehellisen härskiä luikuria. Heidän uskomisestaan saa syyttää vain itseään. Tunnetusti kokoomuslaisilla ei ole pienintäkään aikomusta pitää edes nykyistä sosiaaliturvan tasoa yllä eikä keskustassakaan sympatia pienituloisia tai työttömiä kohtaan kanna kuin oman turvesuon laitaan.

    Sen sijaan Mäkelän ja vasemmistoduunareiden suussa hyvinvointihokemalla on ilkeä sivumaku. Ovatko työväenliikkeen ydinvoimalobbarit kylmäverisiä valehtelijoita vai hyväuskoisia idiootteja? Luottamus suurten teollisuusyritysten jalomielisyyteen on kaunista, mutta Suomen viimeaikainen taloushistoria ei juuri anna sille perusteita.

    Ehkä asiasta kannattaisi laatia vedenpitävä sopimus ensin. Miten olisi? Ydinvoiman lisärakentamisen ehdoksi energiayhtiöt omistajineen saisivat sitoutua rahoittamaan hyvinvointivaltiota viidenkymmenen vuoden ajan. Yhtäkään paperi- tai teknologiateollisuuden yksikköä ei lakkautettaisi Suomessa sopimuksen voimassaoloaikana; vientiteollisuuden työntekijöille taattaisiin elinikäinen muutosturva. Mustaa valkoiselle, ay-johtajat!

    * * *

    Vasemmistoliitto – ystävien kesken vasemmisto – oli hallituksessa 1990-luvulla pienehkön vaalivoittonsa turvin, oikeistodemareiden luottomiehinä takaamassa perusturvan heikennyksiä. Nuori puolue sai kahdesta ministerinsalkustaan pysyvän perinnön. Se oppi kantamaan vastuuta.

    ”Vastuunkanto” on politiikan kieltä ja tarkoittaa, ettei puolue anna ideologisen perustansa tai ajankohtaisten tavoitteidensa estää sujuvaa yhteistyötä Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Kansallisen Kokoomuksen kanssa näiden ehdoilla.

    Tätä hallitusvastuun kultaista muistoa ei uskalleta tahrata, joten Vasemmiston strategia on selvä. Se pelaa ydinvoima-asiassa samanlaisella korttipakalla kuin vihreät: kaksinkertaisella.

    Vihreiden kannattajat vastustavat ydinvoimaa kynsin ja hampain, mutta puoluejohto katsoo Tsoukki-Pekkarisen touhuja läpi sormien. Vasemmistossa puolestaan johtoporras mainostaa ydinvoimavastaisuuttaan, muttei missään tapauksessa anna sen häiritä rakkaussuhdettaan ammattiliittoihin.

    Tai, kuten sen ilmaistaan lehdessä:

    Metalliliitossa on ydinvoimamyönteisellä linjalla vahva kannatus. Mäkelän mukaan sen takana on myös liiton vasemmistoliittolaisten selvä enemmistö Vasemmistoliiton vastustavasta kannasta huolimatta. Tämä on mitattu muun muassa liittokokouksen yhteydessä.

    Hyvät toverit, te voitte tietenkin kannattaa kaikkea, mitä Eteläranta 10:ssä vaaditaan. Te voitte lähteä peesaamaan milloin kokoomuslaisia, milloin perussuomalaisia. Te voitte vaatia Suomeen lisää ydinvoimaa, vähemmän ulkomaalaisia ja vaikka Naton hävittäjät partioimaan taivaallemme. Sitä kutsutaan järjestödemokratiaksi: kannanotot päätetään yksimielisesti hallituksen, valtuuston tai koko järjestön kokouksessa, joten pulinat pois.

    Mutta miettikääpä silti tovi tätä kysymystä:

    Jos valittavana on – sanokaamme – pieni- ja pätkätuloisia sortava, luontoa pysyvästi tuhoava, puolustuskyvyttömiä vähemmistöjä kyykyttävä, markkinatalouteen sokeasti uskova ”porvarihallitus” tai täsmälleen samoja asioita ajava ”vasemmisto-oppositio”, miksi kukaan vaivautuisi vaaliuurnille asti jälkimmäisen puolesta?