Kaasuputki

Avainsana: pietismi

  • Pietismejä

    Eero Lehden itsetietoisesti nimetyn Lehtiyhtymän ilmaisjakelutuotteita luotsaa julkaisujohtaja-päätoimittaja Antti-Pekka ”AP” Pietilä. Hän on paljon vartija, sillä konserni julkaisee roimaa nivaskaa mainoslehtiä pitkin Suomea.

    Journalistiliiton taulukkopalkkojen perään kitisevien avustajien vaimentamiseksi Pietilä onkin ottanut tavakseen kierrättää materiaalia lehdestä toiseen. Ennen kaikkea hän tekee tätä omien kolumniensa kanssa.

    Syntyy säästöä ja saadaan laatua.

    Erityisesti Pietilä on inspiroitunut kuluneen vuoden suurista homopuheenvuoroista. Näitä usein uskonnollisten kysymysten kanssa tangeeraavia avautumisia voitaneen kutsua vaikkapa pietismeiksi. Ne julkaistaan aina kaikissa Lehtiyhtymän kaupunkilehdissä.

    Helsingin Pride-kulkueen jälkimainingeissa elokuussa 2010 kirjoitettu ”Nyt on kysymys ääri-ilmiöiden ylivallasta” kysyi, miksi Suomi salli homomaahanmuuttajien julkisen masturbaation. Lokakuussa laadittu pietismi ”Piispat eivät osaa mediapeliä” tarttuu kirkkoa jäytävään ongelmaan, jossa häntä heiluttaakin koiraa – tässä tapauksessa Kristuksen ruumiin ollessa koira ja julkisen keskustelun näytellessä hännän vaativaa roolia.

    Trilogian kolmannessa osassa Pietilä luo synteesiä rietastelevien homoseksuaalien ja selkärangattomien pappien yhteistoiminnasta marssittamalla näyttämölle salaliiton. Kristillisdemokraattisen ostrakismoksen uhriksi joutuneen lehtori Jouko Pihon viiltävä analyysi Illuminatin konspiraatioista saa viimeinkin tukea establishmentin sisäpiireistä:

    Sukupuolineutraali avioliitto ja homoparien kirkollinen siunaaminen ovat olleet kirkon sisällä toimivan ryhmittymän tavoitteena jo kymmenen vuotta. Yhteys-liikkeen nimellä toimiva ryhmä oli aluksi salainen ja sen asiakirjat pidettiin luottamuksellisina.

    Ultraovelasti varjoissa vaaninut ”Yhteys” – jo nimikin viittaa avaruusolentoihin – on pitänyt kynttiläänsä niin visusti vakan alla, ettei yksikään ”iso media” ole oivaltanut heidän tarkoitusperiään. Vain salaisuuksiin vihkiytyneet saattoivat tietää, että yhteys.org-osoitteessa on julkaistu järjestön toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja vuodesta 2003. Ja absoluuttisesti yksikään ei taatusti ollut perillä kirkon uudistusta markkinoivasta Tulkaa kaikki -liikkeestä, jonka ehdokaslistat levisivät sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin.

    Liian myöhään, vasta vaalien jälkeen, saattoi Pietilä hyödyntää syväkurkkua, jonka oli yhyttänyt ties mistä Helsingin syntisestä homokapakasta:

    Tähän kirjoitukseen antoi aiheen Yhteys-liikkeen pappi. Hän ilkkui, että ”salaisena alkanut hankkeemme on maalissa, kun heterot seurakuntalaiset äänestävät (seurakuntavaaleissa) tietämättään meidän ehdokkaitamme, jotka muuttavat koko kirkon”

    Antti-Pekka Pietilän vuoratessa pipoaan alumiinifoliolla muut kuluttaja-kansalaiset voivat pohtia, olisiko parempi, jos hän ottaisi mallia kollegastaan, vahvasti heteroseksuaalisesta toimittaja Aleksi Valavuoresta, ja hankkisi nipun homokavereita. Sellaisia saa melkein minkä tahansa media- tai kustannusyhtiön juhlista.

    Poislukien tietenkin siis Lehtiyhtymän bileet.

  • Haudassa on aikaa keskustella

    Kuva: KT/Henna Aaltonen

    Jarkko Tontti pohtii Vihreän Langan blogissaan, voisiko Suomi kasvaa kahvilakulttuuristaan kuuluisaksi sekulaariksi kansalaisyhteiskunnaksi. No, miksipä ei. Ja jos ei koko Suomi, niin Mikonkadun ja Aleksanterinkadun risteys nyt ainakin.

    Siis jos Luoja suo.

    Sallittakoon nyt teologiselle diletantillekin oikeus pohtia samaa kysymystä. Faktoissa saattaa olla onnahtelua ja johtopäätökset kumpuavat suoraan lauseiden välistä, mutta silti: Onko Suomella mitään keinoa olla sekulaari keskusteluyhteiskunta?

    Tontti ei peittele iloaan siitä, että kirkoksi kutsutusta julkisyhteisöstä erotaan rivakkaan tahtiin. Oikeassahan hän onkin, ettei kirkosta eroaminen ole tykkänään arvoista tyhjä ilmiö. Mutta tarkoittaisiko se Suomen väestön muuttumista keskusteleviksi pariisilaisfilosofeiksi?

    Tuskin.

    Meillä on näet historia. Suomeen on 1600-luvulta alkaen juurrutettu hyvin määrätietoisesti hallintomallia, jossa erehtymätön pappiskuningas johtaa sekä valtiota että kirkkoa. Asetelma on melko suoraan peräisin uskonsotien ajoilta ja rauhan tarjonneesta ad hoc -ratkaisusta ”cuius regio, eius religio”. Maalliset ruhtinaat saivat luterilaisen kirkon hoteisiinsa.

    Vaasa-kuninkaat ja Axel Oxenstierna tekivät luterilaiselta pohjalta kokonaisen kulttuurivallankumouksen, jossa luotiin kirkko-, hallinto- ja opetusuudistuksin vankka yhtenäisvaltakunta. Niin vankka, että se on yhä olemassa. Vielä vastikään Suomessakin kuninkaanvaltaa käytellyt presidentti nimitti piispat ja teologisen tiedekunnan professorit. Valtion arvostelu on jumalanpilkkaa. Vahvan presidentin kaipuu ei ole, kuten Tontti tuntuu uskovan, yksinomaan venäläinen piirre. Sillä on pitkät ruotsalaiset perinteet.

    Adding insult to an injury, kuten sanotaan, suomalaista kirkkokansaa riivaa inhottavin kaikista reformaation lajeista, pietismi. Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti sanottuna se on kuin kalvinismia, mutta ilman menestysteologista aspektia. Se on luterilaista puritanismia. Siinä, missä kalvinistille työ on Jumalan siunaus, pietistisuomalaiselle työ on kärsimystä. Elämästä ei pidä nauttia, sillä vain tuskan kautta kirkastumme.

    Pietismin ja koko vanhan herännäisyyden vaivalloisin piirre on se, että opin perusteisiin kuuluu roikkuminen mukana kirkon toiminnassa. Toisin sanoen pietismi hapatti koko kirkon muutamassa vuosikymmenessä. Vallankin, kun kirkolla oli varta vasten hyvin tehokas opetusorganisaatio. Seuraus? Yksinvaltaisen kuninkaan johtama, tarkkaan työnjakoon perustuva säätyvaltio, jossa tavallisen torpparin suurin onni oli kuolla nälkään.

    Malli elää ja voi hyvin. Vaikka Jumala on jo pitkälti poistettu yhtälöstä, arvot ja asenteet sinnittelevät.

    Ei tarvitse kuin lukea ”maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden mouhujen verkkotekstejä suomalaisen miehen kukkarolla loisivista tyhjäntoimittajista: veronmaksajaa kuppaavat turvapaikanhakijat, opiskelijat, kansanedustajat ja oikeastaan ketkä tahansa, joiden voidaan olettaa näkyvän päiväsaikaan niin Itäkeskuksessa kuin Kluuvissa juomassa kahvia. Etenkin naistutkijat ja muslimimiehet tekevät sitä aivan päntiönään.

    Vihainen teksti sosiaalipummeista ja laiskureista ei ole kateutta (”nuo saavat laiskotella, kun minä raadan”), vaan omasta nöyryydestä tullutta raivokasta voitonriemua. Suomalainen veronmaksaja näkee, että pakolaismiehet notkuvat Itiksen kahviloissa tienaamassa hänelle taivaspaikkaa.

    Silläpä verkoissa tapahtuva huutaminen toisten laiskuudesta ja omasta ahkeruudesta on suunnattu Jumalalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    ”Näetkö, Herra? Nuo tuolla eivät tee mitään! Sen sijaan minä lähdin jo isäni mukana savotalle kolmetoistakesäisenä! Ja nyt olen painanut niska limassa duunia, maksanut veroni valtiolle – siis Sinulle, Herra – ja nyt – nyt nuo saatananpalvojat tuolla nauttivat elämästään! Herra, otathan huomioon tämän seikan, että olen kärsinyt kauheasti?”

    Huutoon antaa lämmintä lisäväriä tunne, jossa on jotain samaa kuin housuun kusemisessa talvella, mikä onkin ainoa sallittu nautinto tässä maassa. Omassa uhriudessa rypeminen yksinkertaisesti tuntuu niin järjettömän hyvältä.

    Näilläkö eväillä pitäisi alkaa keskustella?

    Kun suomalaiselle annetaan vapaus keskusteluun, hän käyttää vapautensa vaatimalla maalle diktaattoria, joka panee lurjukset kuriin ja tyhjäntoimittajat töihin. Kun tutkija tai poliitikko ehdottaa jotain kaikkien elämää helpottavaa uudistusta, kansan ääni tuomitsee mokoman käyttäen ylittämätöntä ad hominem -huutoa: ”Mutta onko tämä tyttö/poika tehnyt päivääkään oikeaa työtä?”

    Se, mitä Jarkko Tontti ja me muutkin tarvitsisimme, on samanlainen kulttuurivallankumous kuin Ruotsin suurvalta-aikana. Totaalinen kulttuurivallankumous. Herrajjumala, neljän vuosisadan poisoppiminen! Pois kärsimysteologia, pois työmoraali, pois talvisota, pois Jorma Ollila, pois SDP, pois kaikki, jotka arvostavat ruisleivän syömistä otsa hiessä. Kaikille pakolliset kiintiölomat, joita ei voi ottaa rahana. Terapiaa miehille, jotka eivät osaa istua ruokapöydässä yli varttituntia. Suttupaperia lapsille, jotta he oppivat piirtämään.